Onpas helpottunut olo! Syy kivaan fiilikseen löytyy tämän linkin takaa.

Suoriuduin ennakko-odotuksistani huolimatta suht hyvin eilisestä Marja Hintikka Live-lähetyksestä, ja nyt voinkin tyytyväisenä hengähtää sekä aloitella joulun valmistelun.

Vaikka olenkin nyt viikon jänskännyt täällä kotona saapuvan koitoksen vuoksi, oli se yksi mun elämäni upeimmista! En muistanutkaan, miten hienolta tuntuu voittaa itsensä ja pelkonsa. Kaikista eniten pelkäsin sitä, että "jäädyn" totaalisesti enkä saa sanaa suustani. Rento tunnelma takahuoneessa sai mut kuitenkin onnellisen vapautuneeseen tilaan ja olin rauhallinen vielä siinäkin vaiheessa, kun mulle tultiin sanomaan että "kuuden minuutin päästä sut otetaan mukaan keskusteluun".

Tänäkin vuonna mummola on kaunis..

Äitiys on muuttanut joulujeni luonnetta. Nyt on tullut minun aikani järjestää joulu kotiin – tai niin ajattelin ainakin vielä viime vuonna. Aloitin joulumenun suunnittelun jo viikkoja ennen ja päätin ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä kaiken ruokapöytään itse. Virhe.

Halusin myös, että perinteitä kunnioittaen koko mun iso perheeni (vanhemmat sekä sisarukset ipanoineen) kokoontuvat illalla tänne meidän kotiin, sillä aikaisempina vuosinakin niin on tehty (siskoni asutti tätä taloa aikanaan tyttöjensä kanssa). Virhe.

Heti aattoaamuna huomasin, että homma lähti "lapasesta". Stressasin siivoamisesta ja siitä, että lapset sotkivat sitä mukaa kun itse sain paikat järjestykseen. Saunassa käväisin vain kääntymässä, sillä mulla oli jo kova kiire keittiöön viimeistelemään ruokajuttuja. Aikataulut "pissivät" pahasti ja kohtahan vieraatkin jo saapuisivat! Vaikka kukaan mun perheenjäsenistä ei todellakaan antanut aihetta ylimääräiseen stressaamiseen, tein sitä silti. Siskoni sekä vanhempani lupasivat tuoda mukanansa tarjottavaa ja kaikki oli oikeasti ihan mallillaan. Väsymystilani siinä elämänvaiheessa kolmen alle 5-vuotiaan äitinä oli vaan niin massiivinen ja kokonaisvaltainen, että ymmärsin hyvin nopeasti haukanneeni liian ison palan kakkua. Siskoni sanoi, että stressini näkyi metrien päähän jo heidän saapuessaan. Ja jos isosisko tuollaista sanoo pikkusiskollensa, niin tietäähän sen mitä siinä käy? Sanaharkka, joka on parasta laatuaan pilaamaan joulufiilikset. Heh.

Kirsikkana jouluisen unelmatorttumme päällä oli vielä se, että tilattu pukkimme saapui paikanpäälle muutaman glögin liikaa nauttineena. Siinä vaiheessa oli mun iltani hyvin pitkälti "juhlittu" ja illalla kaaduin surullisena, väsyneenä sekä pettyneenä sänkyyn. Lapset eivät tilannetta huomanneet vaan hekumoivat onnellisena lahjojensa parissa – niin kuin nyt olettaa saattaa. Reagoin itse vain todella isosti ja nyt vuosi kaiken jälkeen, tämä homma jo lähinnä naurattaa. Onneksi joulupäivä toi kadotetun fiiliksen takaisin ja sehän se tuppaa yleensä olemaankin kaikista rauhallisin sekä rentouttavin päivä koko joulussa.

No, virheistä oppii sekä viisastuu ja tänä vuonna homma toimii jouluna eri tavalla. Ainoa etukäteen suunniteltu asia on se, että lasten toiset isovanhemmat saapuvat meille joulun viettoon ja tuovat kinkun sekä kalat tullessansa. Enempää en suostu sopimaan. Eiköhän sieltä kaupasta ensi viikolla löydy ruokapöytään sapuskaa, kun H:n kanssa kaksin loput jouluruoat ryntäämme hakemaan.

Tänä jouluna mennään siis lasten ehdoilla ja esimerkiksi lahjojen kanssa pieniä hermoja ei kiristellä liian pitkälle tyyliin, "Ensin syödään jouluateria ja sitten jaamme lahjat". Täytyyhän niillä lahjoilla ehtiä jouluna leikkiäkin! Ja jos se joulusauna tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, niin ei sinne aattoaamuna tarvitse mennä. Joulupäivänä ehtii vallan hyvin myös. Miksi kaikki perinteet pitäisi saada mahtumaan yhteen päivään kun seuraaville ei ole luvassa sitten yhtikäs mitään?

Joulupukki on nyt ainoa asia, joka aiheuttaa meille vanhemmille jonkin sortin päänvaivaa. Keskimmäinen ipanoistamme kun on sitä mieltä, että pukin pitää ehdottomasti tulla ja pienin huutaa kauhuissaan että "EI PUKKI TUU!". Ehkä lahjomme poitsun vähän etukäteen ja sovimme, että josko se pukki nyt kuitenkin tulisi vasta ensi vuonna? Tai sitten se pukki voisi vaan varovasti kurkistaa ikkunasta ja jättää lahjat pihalle? Joulun jälkeen sitten selviää täällä blogissakin, että miten tilanteen ratkaisimme.

Tähän loppuun haluan vielä mainita, että rakastan perinteitä suunnattomasti ja ne totta vie kuuluvat mun unelmieni jouluun. Elämäntilanteet muuttuvat ja kaikista helpointa on, kun niiden mukaan myös elellään. Tiedän, että tulee vielä mun aikani herätä aamulla aikaisin joulukirkkoon. Nyt en siihen pysty enkä kykene. Aion tehdä parhaani siinä, että myös meidän lapsemme saavat nauttia jouluperinteistä, mutta ovat nyt vielä niin pieniä, että liiallinen "hifistely" jääköön tuleviin vuosiin. Nautitaan niistä perinteistä sitten, kun meillä oikeasti on sellaiseen aikaa ja voimia. Nyt otetaan rennosti ja vältetään etukäteen tehtyjä suunnitelmia sekä aikatauluja...

Lisää kuvateksti

... ja kuunnellaan TIETYSTI Jartsaa!

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.

En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 

Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.