Tänään olen jälleen kerran saanut hyvän muistutuksen siitä, miksi tämä pöpökammo on niin iskostunut mun takaraivoon, että vältän viemästä lapsiani sellaisiin paikkoihin esimerkiksi kylään, missä on lähiaikoina jotain pöpöä sairasteltu. Vatsatauti esimerkiksi ei meillä ole mikään parin rykäsyn juttu, vaan sitä sairastellaan viikko ja kunto menee tytöllä tosi huonoksi.

Pirpanalle nousi siis tänään alkuillasta kuume. Tyttö nukahti äsken karjuen isänsä syliin ja nyt nukkuu sängyssään.  Pieni potilas on huutanut ja itkenyt inhottavaa oloaan koko illan, ja sitä on tosi kurja katsoa vierestä. Mikään ei auta. Ei edes muumi-keksit. Sain juuri ja juuri lääkkeen annettua, ja nyt pitää vaan toivoa sen tepsivän sekä antavan rakkaalle hyvät yöunet.

Pirpana ei tässä suhteessa ole niinkun "tavis"-lapset. Sairauden puhjetessa, hän kokee asiat paljon isommin ja kommunikaatiovaikeudet aiheuttaa turhautumista, joka ilmenee itkemisenä. Tämä on sellainen asia, jonka kaiken muun ohella haluaisin muiden tietävän erityislapsista ja erkkaperheen elämästä.

Piippis myös yleensä sairastaa useamman päivän, kun vaikkapa me muut. Hän harvoin meistä ensimmäisenä taudin nappaa, mutta kun nappaa niin se kestää. Ja kestää.

Toivon pikaista paranemista tuolle pienelle rakkaalle. En ole vielä karaistunut tarpeeksi. Tämä on vaan aina niin vaikeaa äiskällekkin..

Jännä nähdä, onko tämä sellainen pöppis joka käy meidät kaikki läpi. Jos on, toivottavasti iskee meihin vanhempiin eri aikaan.

Joo niin varmaan iskee..