Viikonloppu on sujunut meidän perheessä jo huomattavasti leppoisammissa merkeissä. Tiedä sitten, mistä viimeviikon pari superhankalaa päivää johtui, mutta tällähetkellä pääsääntöisesti syyttäisin hampaita, sillä huomasin viimeisenkin puhjenneen. Ruokakin maistuu jälleen. 

Uhmista silti ilmoilla, muttei onneksi ihan niin järkkysuuressa mittakaavassa kun alunperin luulin. Aika moneen kysymykseen vastataan siltikin topakasti: "E!" tai "En!", mutta se nyt kuuluu asiaan ja on ihanan luonnollista. Pukeminen ja vaipanvaihto on tällähetkellä kaikista tylsintä tytön mielestä (näinollen myös äidin mielestä).

Sain mukavasti vertaistukea teiltä lukijoilta uhmis-asian tiimoilta ja tuli vaan hyvä fiilis kun tajusin, miten "normaalia" tämä kaikki on. Oli sitten se yksi extrakromosomi tai ei, samojen asioiden kanssa vanhemmat joutuu jossainvaiheessa taistelemaan ja niinkun eräs ystävä mulle viisaasti kirjoittikin, nämä on niitä hetkiä kun lasta ihan oikeasti kasvatetaan. Kiitos M. 

Toisenlaistakin palautetta sain. Huomasin, miten helposti vähän äkäinenkin leijonaemo minussa herää ja taistelen kovasti sitä vastaan, että näitä meidän "taniaisia" yritettäisiin vangita johonkin tiettyyn lokeroon. Toivoisin niin kovasti vaan sitä, että jokaikinen ihminen täällä maapallolla saisi olla rauhassa oma yksilönsä eikä yleistäminen ole missään tapauksessa suotavaa. Ei kai kukaan meistä sellaista toivoisi omalle kohdalleen? Toiset nauravat enemmän, toiset vähemmän. Toiset ovat tempperamenttisempia kun toiset, oli kyseessä sitten vammainen tai vammaton.

Mun tyttöni on syntymästään asti ollut tosi hyväntuulinen neito ja tästä syystä häntä usein aurinkoiseksi kutsun. Nyt häntä vaan harmittaa ihan normaaliin kehitykseen liittyvien asioiden tiimoilta ja aika tuo helpotuksen tähän asiaan ihan satavarmasti. En millään jaksa uskoa, että tämä uhma on tullut jäädäkseen.