Äidin diagnoosi

11.33

Palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin. Talvella 2005 istun Prisman kassalla ja vedän elintarvikkeita viivakoodinlukijasta läpi. Yhtäkkiä sydän alkaa jyskyttää ja tuntuu kuin se haluaisi välttämättä tulla rinnasta ulos. Oksettaa ja pyörryttää. Ahdistaa suunnattomasti. Suljen kassan ja pidän tauon. Kohtauksia tulee päivä päivältä useammin ja useammin jolloin päätän käydä työpaikkalääkärin vastaanotolla. Lääkärin tuomio ei yllätä. Kärsin paniikkihäiriöistä. Pilleriresepti kouraan ja takaisin töihin. Viikkojen kuluessa tajuan että kassatyö ei vaan sovi mulle ja lopetan ne hommat. Jonkin ajan päästä päätän myös lopettaa ne pillerit ja lupaan itselleni että en tule tarvitsemaan sellaisia enää koskaan. 
No, se lupaus piti. Aluksi kohtauksia tuli vain tilanteissa johon liittyi suuri ihmismäärä. Tavatessani tuon ihanan nykyisen mieheni, rupesin saamaan kohtauksia useammin tilanteesta riippumatta (niin hassulta kun se kuulostaakin). Heräsin valehtelematta melkein joka yö sydämen tykytyksiin ja ahdistukseen mutta sain tilanteen aina hallintaan. Uutta oli se, että paniikki yllätti usein kotona vaikka aikaisemmin koin olevani siellä turvassa. Uskon että voimakas rakastuminen ja elämänmuutos saivat sen aikaan.

Opin elämään kohtauksien kanssa ja H oppi myös. Tilanne rauhottui parisuhteen syventyessä hieman ja elo oli vähän helpompaa kunnes tulin raskaaksi. Niin uskomattomalta kun se silloin tuntuikin, mä en saanut yhtään kohtausta odotusaikana. Olin kuullut että niin voi käydä mutta en uskonut sitä kunnes itse sen koin. Ei tykytyksiä, ei pelkotiloja, ei ahdistusta. Pirpanan syntymän jälkeen pientä epämukavaa fiilistä aina sillointällöin on ollut havaittavissa (lähinnä iltaisin) mutta uskallan silti ääneen toivoa että äitiys olisi muuttanut paniikin luonnetta jollain tavalla. Katsotaan nyt. Olisihan se huikeaa jos pääsisin kokonaan eroon tuosta suht pienestä mutta pirullisesta vaivasta. 

Pirpana on tehnyt äidistä onnellisemman siis tässäkin suhteessa. On paljon helpompi olla ja hengittää kun elämässä on tuo pieni aurinko. Aurinko joka teki eilekin äidin ja isin ylpeäksi käyttäytyessään niin mahdotomman kiltisti lääkärissä. Hymyili vaan ja nautti hetkestä :) Hurmasi tyytyväisyydellään. Toivottavasti pysyykin tuollaisena. Ei jaksa enää oikein murehtia tuota paniikkiasiaa samallatavalla kuin ennen. Asia ei ole koskaan ollut mulle tabu ja aina on ollut tärkeää että läheisimmät ystävät sekä tuttavat siitä tietää. Se kun vaikuttaa niin moneen asiaan. Täältä saa siis vertaistukea myös paniikkivaivaan jos joku sellaista kaipaa! :)

Pikkulauantai jo, kohta on taas viikonloppu! Nukuttiin tänään pommiin ja muskari jäi välistä. No, täytyy pitää tänään taas kotimuskaria kun kerran tuntuu olevan tytölle ihan yhtä mieluinen juttu.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Hienoa, että paniikkikohtaukset ovat hellittäneet. Kyllä lapsella on moninaiset vaikutukset äidin mieleen ja hyvään oloon.

    Itse olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta (ja masennuksesta), joten pystyn osittain samaistumaan tuohon olotilaan. Ei se ole kivaa. On hienoa, että uskallat kertoa avoimesti, sillä nämä mieleen liittyvät sairaudet ovat usein tabuja ja niistä ei uskalleta kertoa. Vaikka sairaus se on siinä missä on fyysinenkin sairaus.

    VastaaPoista
  2. Mä kyllä mietin muutamaan otteeseen että kerronko täällä asiasta mutta sitten ajattelin että tuo juttu on kuitenkin niin iso osa minua ja meidän perhettä niin miksi en kertoisi? Jos sitä vaikka rohkaisisi samalla muitakin puhumaan näistä jutuista.

    Nää on aika yleisiä ongelmia, sen tässä on vuosien mittaan huomannut. Toivottavasti sulla siellä helpompaa myös!

    VastaaPoista

Suosituimmat

Facebook