Viikko sitten lunastimme lapsille tehdyn lupauksen telttaretkestä (joka valitettavasti jäi huonon kesän vuoksi ulkona toteuttamatta), ja kasasimme neljän hengen Jotoksen olohuoneeseemme. Kolmikko nukkui koko viikonlopun sulassa sovussa keskenään ja myös me vanhemmat saimme himpun verran rauhallisemmat yöunet, kun saimme kaksin uinua.

Tämä sisätiloissa toteutettu retki osoittautui niin suureksi menestykseksi, että myös kulunut viikonloppu startattiin telttaa kasaillen ja sipsejä mussuttaen. Siellä ne jälleen kerran uinuivat 2 yötä yhdessä ja vaikka me vanhemmat katsoimmekin telkkaria melkein vieressä, kuului suloinen kuorsaus triona teltan uumenista eikä kenenkään tuutimista tuo television vaimea ääni haitannut.

 Nämä omat rakkaat ipanat on kyllä ainakin vielä toistaiseksi todella helppo tehdä onnelliseksi - pienellä vaivalla! Saas nähdä, että tuliko tästä nyt meidän perheelle vähän pidempiaikainenkin traditio?! Varma viikonlopun merkki kenties?

Sattuipa muuten myös sillä tavalla, että keskimmäisen ensimmäinen hammas irtosi suusta telttapainin lomassa. Hammasta ei koskaan löytynyt eli se todennäköisesti humpsahti hulinassa masun uumeniin. 

Uusi viikko alkoi jännittävästi pääsykokeiden merkeissä ja ensi viikolla sitten selviää, että mahduinko kuuden uuden onnellisen aikuisopiskelijan joukkoon. Jos mahduin, niin pian aloitan lähihoitajan opinnot ja toivottavasti pokkaan jossain vaiheessa ihan oikean ammatin itselleni. Saas nähdä nyt sitten..

Värikästä viikon alkua kaikille!

Luvassa akuuttia tajunnanvirtaa. Pahoittelenkin siis jo heti alkuunsa pitkää sekä poukkoilevaa tekstiä.
 

Eilen sen siis yhtäkkiä oivalsin..

 4.9 tuli kuluneeksi 6 vuotta siitä, kun ensimmäisen postaukseni tänne blogiin julkaisin. Sen kunniaksi käytin koko eilisen illan vanhoja tekstejä lukien -  ja niiskutellen tietysti niin kuin nyt arvata saattaa. Ainuttakaan postausta en muokannut, saatika poistanut. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että menneisyys sekä kehitykseni kirjoittajana saa näkyä täällä niin tänään, kuin myös blogini elämänkaaren viimeisessä hetkessä. 

Voi miten paljon olisin unohtanut näiden rakkaiden (mutta hieman "sumuisten") vuosien varrelta tärkeitä asioita sekä tapahtumia, ellen olisi niitä tänne blogini sivuille tallentanut! Onkin siis aivan pakko tässä välissä taputella omaa päätäni ja todeta : "Hienoa Agu että uskalsit ja ryhdyit!".

Blogin vanhojen tekstien asettelu on tässä yhteisöjen välisten muuttojen aikana vähän kärsinyt, mutta sisältö muuten on onneksi pysynyt alkuperäisenä. Itse olen tyytyväinen myös siihen, että olen aikasta kivasti saanut pidettyä kiinni alkuvuosien tunnelmasta, vaikka kuluneet vuodet sekä kävijämäärien kasvu onkin tuonut mukanansa tietynlaisia paineita. Pikkulapsiarki kotona "omassa kuplassa" on tietysti hyvin erilaista kuin esimerkiksi se arki, johon nyt pikku hiljaa opettelemme - toisinsanoen kiire näkyy myös blogin puolella. Elämä vie mennessään ja se on (ja sen pitääkin olla) aistittavissa myös täällä.

Mutta vooi hitsi vie, on tämä kyllä aikamoista vuoristorataa ollut! Olen meinannut heittää hanskat tiskiin useasti, mutta seuraava päivä on toistaiseksi aina saanut mielen muuttumaan. Ja mikä parasta, niissä turhautumisen jälkeisissä aurinkoisissa hetkissä olenkin usein saanut parhaimmat postaukseni kirjoitettua. Tai ei nyt ehkä parhaimmat mutta sellaiset, jotka ovat saaneet omat suupielet hymyyn pitkäksi aikaa. Vaikea pukea sanoiksi niitä hyvänolon hetkiä, mutta niissä tuntemuksissani olen ollut aina kovin tyytyväinen itseeni.



Kiitos 47 palasta siitä, että saan ansiostasi koska tahansa ja missä tahansa palauttaa mieleeni kuluneiden vuosien kauneimmat hetket.
Kiitos että saan palata raskausaikojeni olotiloihin ja ajatuksiin.
 Lasten synnytyskertomuksiin.
Sisarusten välisiin hempeilyhetkiin.
 Niihin ensimmäisiin tärkeisiin sanoihin. Ensimmäisiin tukiviittomiin.
Yhteisiin tanssihetkiin sekä laulutuokioihin.
Kesäreissuihin.
Ikimuistoisiin kohtaamisiin kaupoissa ja kaduilla. Ohikulkijoiden hymyihin.
Jouluihin.
Lehtiartikkeleihin sekä tv-esiintymisiin.
Juhlahumuun sekä arkiseen aherrukseen.
Menetyksiin sekä hyvästeihin.
Unelmiin ja haaveisiin - toteutuneisiin sekä toteutumattomiin.
Korvaamattoman kallisarvoisiin kuva- sekä videotaltiointeihin..



 Kun palaan vanhojen tekstieni pariin, suuri haikeus tulvii päästä varpaisiin asti. Samalla tunnen kiitollisuutta siitä mitä olen saanut kokea, tuntea ja nähdä näiden vuosien varrella. Olemmepa muuten eläneet sangen suloista elämää iloineen ja suruineen!


Kiitos rakkaat lukijat siitä kaikesta kannustuksesta ja tuesta, jota olen vuosien varrella teiltä saanut. Se on ollut kallisarvoisen korvaamatonta. Sydämeni sopukoista toivon, että olen myös kyennyt näiden arjenmakuisten kirjoitusteni kautta antamaan mahdollisimman paljon hyvää ja uutta sinne ruudun toisellekin puolelle. Se kun oli ensimmäinen syy aloittaa tämä blogi aikanaan.

Minäpä luulen, että lauantaina poksautamme kuohuvat kuusivuotiaalle. 14.9.2011 julkaisin Tervetuloa Hollantiin -runon blogissani. Se on edelleen lukemisen arvoinen ja liikuttaa allekirjoittanutta isosti. Meidän perheen 6-vuotinen matka on totta vie ollut todella kaunis, ja sitä teillä lukijoilla onkin mahdollista muistella mun vanhojen postausten muodossa - missä vain ja koska vain.

  Ei niin pientä murhetta, etteikö siitä kannattaisi jutella meille Maitokahvimedian naisille. Tänään postin kautta lähti iloksemme taas yksi ihana ylläripaketti yksinäisen odottajan arkea piristämään. Tuon pienen paketin myötä aurinko pilkisti myös meidän syksyiseen päiväämme sadepilvien takaa. 

Vaikka meillä ei ollut mahdollisuutta päästä yllätettävän luokse käymään pitkän välimatkan vuoksi, halusimme kuitenkin pienellä lahjalla häntä muistaa. Mikäpä siis olisikaan mukavampaa, kuin saada postissa kaunis By Pinja -paketti Maitokahvimedia collectionin korulla varustettuna? Kiitos Pinja, että lähdit mukaan tähän tempaukseen! Tämä yhteinen lahja sekä syntyvälle vauvalle että äidille antakoon voimaa ja toivoa tulevaan. Aurinkoisia syyspäiviä hirmuisesti sinne pohjoiseen!

Sugar, anyone?

 Mulla tämä samainen koru on muuten ollut ihan jatkuvassa käytössä. Siitä tykkää myös kovasti meidän kolmevuotias, jolta joudun edelleen silloin tällöin kieltämään korun mutustamisen. Onneksi nykyään (ainakin yleensä) riittää ihan sekin, että pimu saa itse pitää tuota korua kaulassaan.

 Myös meidän perheessä kulunut viikko on ollut poikkeuksellisen raskas, ja nyt olikin todella voimaannuttavaa palata bloggaamisen äärelle onnellisten hyvänmielenjuttujen merkeissä. Arjen on jatkuttava ja suru alkaa pikkuhiljaa jäämään taka-alalle - muistuttaen vain enää silloin tällöin olemassaolostaan. Lohduttomuus taittuu ikäväksi ja yhteiset kauniit muistot jäävät elämään. Sellaista on elämä. 

Vaikka ulkona sataa, on siellä tosi lämmin. Itse nautin tästä säästä kovasti, ja iltaisin on ihana nukahtaa unosille sateen ropistessa makuuhuoneen peltikattoon. Siispä tunnelmallista alkanutta viikkoa kaikille! 

Rakas Taiga-tyttömme nukahti ikiuneen muutama tunti viimeisimmän postauksen julkaisemisen jälkeen. Tila romahti silmissä, enkä joutunut eläinlääkärissä epäröimään hetkeäkään tämän raskaan päätöksen tekemisessä. Saimme olla ystävän vieressä loppuun asti, ja Taiga uinahti rauhallisesti minun sekä H:n rapsutuksiin. Hieman ennen unta kävi moikkaamassa H:n ja tämän jälkeen saapui nojaamaan mun kylkeeni - siihen rauhallisesti nukahtaen.

Surumme on järjettömän suuri. En oikein vieläkään pysty sanoin kuvaamaan tätä tunnetta - tätä aukkoa sisälläni. Olen kaksi päivää näyttänyt elävältä kuolleelta ja itkenyt silmät turvoksiin. Pikku hiljaa hymy alkaa kuitenkin palaamaan myös minun kasvoilleni. Suru muuttaa muotoaan, ja päivä päivältä kiitollisuus 12:sta yhteisestä ja laadukkaasta vuodesta nostaa päätään entistä voimakkaammin. Saimme upean koiran, enkä voisi olla siitä onnellisempi. Mahtavaa, että myös meidän lapset ehtivät kunnolla tutustua tähän ihanaan hukkaan.

 

Taiga oli mun ensimmäinen ikioma koira ja olen pelännyt hänen poismenonsa hetkeä siitä asti, kun ensimmäisen kerran sain jättimäisestä pentutassusta kiinni ottaa. Tapaamisemme oli rakkautta ensisilmäyksellä ja tiesin heti, että minä haluan juuri tuon tytön! Taiga oli juttukavereista paras. Hän ei koskaan haukkunut, ulvahteli vain lempeästi. Taiga rakasti tassuhierontaa, ja paljon sitä meiltä saikin.

Valitettavasti en pysty tässä hetkessä enempää meidän enkelikoirastamme kertomaan, sillä kyyneleet valuvat vuolaasti pitkin poskiani. Vaikka facebookissa uhkasinkin pitäväni loppuviikon "blogivapaata", niin hetki sitten mulle vaan tuli sellainen tunne, että mun on nyt pakko saada jakaa nopeat tuntemukset täällä bloginkin puolella - jatkaakseni eteenpäin. 

Vaikka mieleni tekisi edelleen vaan käpertyä peiton alle itkemään ja suremaan, en lasteni enkä muidenkaan läheisteni vuoksi voi niin tehdä. Nyt keskitynkin siis muistelemaan kaikkia niitä kauniita hetkiä, jotka saimme möhliksemme kanssa viettää ja lähetän lämpöiset kiitokseni sateenkaarisillalle - meidän kaunottarelle.

Rakas möhlömuuttimme, tulet olemaan luonamme aina!

 Helgaksen Lumon Taru "Taiga" 2005 - 2017

Olen viikonlopun aikana itkenyt enemmän, kuin kuluneen puolen vuoden aikana yhteensä. 

 Luopumisen hetki lähestyy, eikä meistä kukaan ole siihen vielä ollenkaan valmis. Erityisen vaikealta tämä tuntuu syystä, että rakkaan pörröisen perheenjäsenemme katse on edelleen kirkas. Aamuisin hän tervehtii laumansa korvat onnellisena taaksepäin kääntyneenä sekä häntää iloisesti heilutellen. 

Vuosi sitten todetut syöpäkasvaimet kuitenkin kasvavat sekä lisääntyvät kropassa, ja muutos koirassa on suruksemme ollut kuluneen viikon aikana silminnähden havaittavissa. Vointi huononee - olimme valmiita tai emme.

Lauantaina päätimme viedän rakkaan ystävän sinne, missä on aina ollut kaikista onnellisimmillaan.  Taiga sai johdattaa ja määrätä tahdin. Välillä askel horjui huolestuttavan paljon, mutta muutaman kerran ampaisi vapaaehtoisesti ihan juoksuunkin. 

Illalla olohuoneen lattialla makoili hyvin väsynyt, mutta selkeästi onnellinen koira. 

Rauhallinen sekä levollinen.

Metsässä lounaaksi nautiskelimme evästä, ja myös koiralle oli tietysti varattu omansa mukaan. Tämä taisi olla reissun paras ylläri myös karvakaverille.

Itken tälläkin hetkellä. Illalla viemme koiran lääkäriin ja joudumme kuulemaan tuomion tulevasta. 

Pelkäämme pahinta mutta toivomme, että saisimme vielä hetken aikaa viettää yhdessä näitä syksyisiä kauniita hetkiä. Josko vaikka antibiootti toisi avun hännän kipeimpään pattiin, jota koira itse pureskelee jatkuvasti eikä se sen vuoksi pääse kuivumaan ja parantumaan.

Sanovat, että tiedämme kyllä kun on aika vapauttaa kivuista tuo ystävistä parhain. Minä en ole siihen vielä valmis ja tiedän kyllä, että kun näen kivun koirani katseessa, olen satavarmasti valmis tuon maailman raastavimman päätöksen tekemään. 

Pitäkäähän peukkuja. Loppuviikosta tulee joko raskas tai toiveikas. Eteenpäin on kuljettava kaikesta huolimatta..