"Koooska me mennään Hop Loppiin?!"  

Näin raikaa kolmesta suusta joka ikinen kerta, kun ajamme Keravan vesitornin ohi. Ipanat kun sattuvat tietämään sen, että Hop Lop sijaitsee ihan tuon tornin juurella vaikka se ei välttämättä autosta näkyisikään. 

Päätimme H:n kanssa kuluneella viikolla, että kesäloman päättymisen kunniaksi on juuri oikea hetki toteuttaa tämä harras toive ja veimme vuoden odottamisen jälkeen muksut sisäaktiviteettipuistoon leikkimään. Kyllä kannatti!

Me vanhemmatkin saimme ihan tosissaan pyyhkiä hikeä otsalta, kun konttasimme omiemme perässä - toinen toistaan jännittävämpiä reittejä fiilistellen! H toteutti samalla taiteellisia visioitaan ja työsti kivan videonkin meidän hulinoista. Laitan sen tämän postauksen loppuun.

Mun täytyy nyt myöntää rehellisesti että en ole koskaan ollut kovinkaan innostunut näistä lasten aktiviteettipuistoista (syytä tähän en osaa sanoa) , mutta nyt minuakin puraisi Hop Lop- kärpänen ihan tosissaan. Tiistai-iltapäivä oli juurikin oikea ajankohta huvittelulle, eikä liiallista tungosta ollut. Omat lapset alkavat jo olla sen verran isoja, että uskalsimme päästää heidät hetkeksi keskenäänkin kiipeilemään. Kahvilasta on suora näkyvyys yläilmoihin, ja pystyimme kivasti seuraamaan missä oma kolmikkomme matkaa.

 Oli ihan hurjan kivaa! Annoin suostumukseni, että seuraavaa kertaa ei tarvitse vuotta odottaa. 

Arki on alkanut ja siihen liittyvistä tunnelmista tulen kirjoittelemaan erikseen pian. Palataan videon myötä nyt vielä hetkeksi kesäloman viimeisten päivien iloisiin tunnelmiin. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

Tuleva ekaluokkalainen piipahti tänään terkkarissa perinteisessä kouluuntulotarkastuksessa ja samalla neitokaiseen tuikattiin kaksi rokotustakin. Päädyimme H:n kanssa siihen lopputulemaan (hetken aikaa pohdiskeltuamme), että tässä vaiheessa on varmasti ihan oikea ajankohta ottaa tuo vesirokkorokote - kun tähän asti olemme taudilta välttyneet. Myös MPR uusittiin. 

Piippis kasvaa tasaisesti omalla käyrällään ja muutenkin on sopusuhtainen neiti. Reippaasti pimu vastaanotti nuo kaksi rokotusta ja nyt sitten vaan toivotaankin, että säästymme ikävimmiltä oireiluilta. 

Aikaisemmat kuulotutkimukset eivät ole onnistuneet (johtuen mm. ahtaista korvakäytävistä), mutta nyt kun neiti on jo "iso tyttö" niin tänään saimme ylpeinä todistaa jotakin historiallista.  Näin hienosti tutkimus sujui! Tässäpä äiskälle hyvänmielenvideo vailla vertaa:

Pieni kätönen nousi super reippaasti joka kerta (suloisten hymyjen säestämänä) kun luureista kuului piippaus, ja tyttösen kuulo todettiin oikein hyväksi. Kiitoksena mallikkaasta käyttäytymisestä, sai neitokainen valita itsellensä jonkun pienen yllärin kaupasta - kotona sitten herkuteltiin Kismetillä. Myös kirjastossa käytiin(mikä on aina super kiva juttu) ja sieltä matkaan tarttui uusi Frozen-kirja (Arendelin aave). 

 

Voi herrajestas sentään! Ensi viikolla ensimmäisellä vauvallani alkaa jo koulu ja keskimmäinenkin aloittaa eskarin! Olen kauhuissani (jälleen kerran) mutta nyt tiedän jo kokemuksesta sen, että kaikki kyllä lutviutuu. Kesän aikana kiristynyt napanuora pääsee taas venymään hieman suuntaan jos toiseenkin, ja se varmasti tekee ihan hyvää meille kaikille. Näin haluan uskoa. 

Omien opintojen jatkuminen jännittää paljon. Osa jo tutuksi tulleista luokkakavereista on siirtynyt porukasta oppisopimuslaisten jengiin,ja nyt olen salaa itsekin alkanut siitä haaveilemaan - olisihan se taloudellisesti kannattavampaa. No, katsotaan nyt että mitä tuleva syksy tullessaan tuo. Olen täysin avoin kaikelle uudelle edelleen..

Nyt en kuitenkaan vielä liiaksi jaksa murehtia, vaikka arki kolkutteleekin jo nurkan takana. H aloitti tänään työt mutta me lomaillaan lasten kanssa vielä tovi. 

 

 Tällainen pikkupostaus alkavaan viikkoon! Meillä onkin jälleen juhlaviikko ja varmasti tulen palailemaan siihen perinteisen synttärikirjoituksen muodossa..

<3

Heti alkuun haluan kiittää upeasta palautteesta, jota teiltä uusilta ja vanhoilta lukijoilta viimeisimmän postaukseni ansiosta sain. Facebookissa jaot olivat ennätyksellisiä ja voimmekin nyt hyvillä mielin todeta, että onnistuimme täydellisesti yhdessä levittämään tietoutta tärkeänä päivänä. Rutistuksia siis vaan sinne ruudun toiselle puolelle kovasti!

Palailen tänään kuluneen viikon arkisiin kuulumisiin ja aloitan kertomalla vaikka siitä, kuinka "vuoden mutsi" onnistui vaihteeksi tunaroimaan aikataulut täysin. Nolotti. Istuin poitsun kanssa terkkarin puheterapeutin odotushuoneessa.. kaksi tuntia liian myöhään! Olin sekoittanut Piippiksen ja PikkuW:n puheterapian aikataulut ajatuksissani, ja jälleen kerran pääsin pahoittelemaan julkisesti sekoilujani. Keskeytin vieläpä jonkun tärkeän palaverin oveen koputellessani. Tosi kiva.

 Tämä on meille harmillisen tuttua, ja vaikka käytössä on kalenteri johon merkitään kaikki perheen menot, näitä tapahtuu siitäkin huolimatta vähän turhan usein. Olemme kumpikin H:n kanssa samanlaisia lahopäitä. Saimme onneksemme uuden ajan, ja kuukauden päästä kokeillaan sitten uudestaan tätä. Harmittipa muuten vaan pikkujätkän puolesta, sillä hän oli odottanut kovasti että kerrankin HÄN pääsee puheterapiaan, eikä aina vaan tuo isosisko.

Puhetreenit ovat nyt kovasti pinnalla täällä meillä, ja se näkyy esimerkiksi lasten arkisissa puuhasteluissa hyvin selkeästi. Tänään pienin opetti isosiskoansa, mutta muutama päivä sitten nauraa räkätimme kippurassa, kun puheterapeutti Piippis pääsi valloilleen. "Tano II, tano ÄF, tano YY.." ja sitä rataa.. Tuolloin käytössä ei ollut kuvassa näkyvää harjoitteluvempainta.

Hoitoalan ammatti-ihmisiä on (valitettavasti) laidasta laitaan, ja se on asia, jonka myös meidän perhe on saanut jossain määrin tuntea nahoissaan kuluneen viiden vuoden aikana. Empatia on kyky, jota itse toivoisin himpunverran ihan jokaiselta hoitoalan ammattilaiselta löytyvän. Liika ei tässäkään tapauksessa ole hyvästä, mutta ainakin se ripaus olisi suotavaa. Kuulin muutama päivä taaksepäin, että eräs nuori vertaisäiti oli saanut täällä Etelä-Suomessa aikasta kurjaa  (näin kevyesti ilmaistuna) kohtelua 6 viikkoisen  vauvansa kanssa neuvolassa asioituaan. Lääkäriltä.

"Ei hän kemian Nobelia tule saamaan.."

"Ei häntä palauttaakaan voi.."

Ja sitä rataa.

Raudanluja ammattilainen ei toimi kiireen, tai edes väsymyksenkään keskellä näin. Ymmärän kyllä sen, että meillä jokaisella on paljon sellaisia asioita joihin on vaikea asennoitua syystä, että omakohtainen kokemus puuttuu. Ymmärrän myös hämmennyksen, sekä ennakkoluulot. Ehkä jopa sen empatiakyvyn puutteenkin. Toisaalta kuitenkin vaatisin kaikille hoitoalalle pyrkiville jonkinsortin psykologiset testit, jos itse saisin asiasta päättää. Käsittääkseni joka koulussa niitä ei tehdä? Korjatkaa jos olen väärässä.

Nyt ei kuitenkaan ole kyse mun ymmärryksestä. Nyt puhutaan tuoreista vanhemmista, jotka vielä opettelevat, sekä käyvät läpi hyvin isoja asioita elämässään.

Itse olen tavattoman kiitollinen Kätilöopiston henkilökunnalle siitä, että me emme koskaan saaneet käsiimme sitä ds-vauvan "vikalistaa", jonka moni muu vanhempi on heti vauvansa syntymän jälkeen saanut. Ja edelleen sitä jaellaan?! Samallatavallahan sitä voisi jokaisen vauvan äidille iskeä käteen tuon kilometrien pituisen listan siitä, mitä "voi tulla?". Etukäteen pelottelusta tuskin on mitään hyötyä siinä vaiheessa, kun uutukaiset vanhemmat läpikäyvät hyvin todennäköisesti jonkinsortin shokki-/toipumistilaa.

Me olemme joutuneet todella vähän kohtaamaan mitään yllämainitun kaltaisia tilanteita, ja olenkin hyvin kiitollinen siitä.

Muistelemme H:n kanssa usein lämmöllä esimerkiksi kättärin mahtavaa viiksekästä lastenlääkäriä, joka totesi meille lähtötarkastuksessa: "Te pärjäätte kyllä, olette oikein aikaansaavan oloisia vanhempia". Hän oli kyllä tavallaan ihan oikeassakin. Aikaansaavia? Siihen en kommentoi mitään, mutta noin muuten olen kyseisen lekurin kanssa samaa mieltä. Missään vaiheessa Piippiksen diagnoosi ei nimittäin ole ollut arkea kaikista eniten hankaloittava tekijä. Se on kulkenut tosi kivasti mukana kuluneet 5-vuotta. Se on iso osa meidän perhettä, ja olemme ylpeitä tuosta tytöstä – kromosomimäärästä huolimatta.

Muutama negatiivinen kokemus meilläkin on parin vuoden takaa, mutta niihin en nyt tässä sen kummemmin enää palaa, sillä niillä sanoilla ei ole enää merkitystä. Syy miksi aiheesta kirjoitan on se, että minua tosi kovasti harmittaa uusien vanhempien puolesta, jotka joutuvat moisia tilanteita kohtaamaan, ja mielensä niistä pahoittamaan.

Olen kovin usein surkutellut sitä, että omat kätilönopinnot jäivät kesken, sillä tunnen sisimmässäni, että lapsenpäästäjänä olisin varmasti ollut ihan kelpo. Valitettavasti joka tentissä 100 prosenttisesti läpi suoritettavat lääkelaskut tulivat mun, ja tämän unelman väliin kohtalokkaasti. Tein kaikkeni. Kävin preppauskursseja useammin kuin kerran, mutta liian usein mokasin tiputusnopeuksien laskemisessa, ja tenttejä kertyi lopulta liikaa rästiin. Tämä on asia, joka tulee varmasti harmittamaan kiikkustuolissakin, mutta eteenpäin on mentävä siitäkin huolimatta. Pirpanan syntymä on vahvistanut näitä tunteita entisestään, sillä sain itse 5-vuotta sitten synnärillä tukea aivan superihanalta kätilöltä, jolla oli oma extrakromosomimurunen kotona odottamassa.  Okei, tää nyt oli tällainen katkeransuloinen tilitys tähän väliin, mutta suotakoon se mulle tälläkertaa ;) Mun kohdallani tilanne meni näin, mutta onneksi saan nyt tämän blogin kautta avata vähän meidän perheen arkea, joka on kehitysvammasta huolimatta melko normaalia.

On hyvin vaikea kuvitella elämää ilman Piippistä ihan yhtälailla, kuin kahta muutakaan. Tuo ihanainen kolmikko on tehnyt meistä H:n kanssa sen, mitä tänäpäivänä olemme. Ja meidän on hyvä näin. Piippis saa sisaruksiltansa paljon, mutta antaa myös heille. Heidän yhteinen maailmansa on ainutlaatuinen. Piippis on silminnähden onnellinen lapsi, ja hän nauttii elämästänsä. Hänellä toki on omat vaikeutensa, mutta kenelläpä meillä ei olisi, kromosomeihin katsomatta. Meidän lapsistamme tuskin kukaan pokkaa kemian Nobelia, mutta ei heiltä sellaista odotetakaan. Tärkeintä on, että tuntevat vanhempiensa sekä läheistensä rakkauden, ja ovat elämässään onnellisia. Teen kaikkeni sen eteen, ja tällähetkellä olen äitinä hyvin onnellinen kun omiani katson.

Ja ettäkö tämän palauttaisin?

Näin hän tanssi pari päivää sitten mummin ja papan kanssa. Pieni tyttö, täynnä elämää.

Mahtavaa alkavaa viikkoa kaikille!

<3

Vähän kuulumisia.

Tänään on ollut huomattavasti leppoisampaa kuin eilen, ja olenkin hyvin iloinen saadessani kertoa tämän teille myös! Instaseuraajille nämä videot ovatkin jo tuttua huttua, mutta päätin tänne bloginkin puolelle vielä laittaa elävänkuvan muodossa, että mitä ollaan tänään yhdessä puuhasteltu ja miten päivä on saatu kulumaan (sori klippien huono kännykkälaatu).

Tänään ollaan harjoiteltu esimerkiksi yhteisiä kotitöitä. Kahdesta vanhimmasta on jo ihan avuksi näissä helpoissa hommissa, ja pieninkin pysyi kiltisti kodinhoitohuoneessa toimituksen ajan. Hyvä tää tiimi on!

Ja sitten me tehtiin hyppytreenejä olohuoneessa.

Piippis on muutaman viikon sisään oppinut hyppäämään säkkituolille ilman toisen ihmisen tukea,  ja tää on ihan oikeasti tosi kova juttu! Uskallus sekä voima jaloissa on lisääntynyt merkittävästi. Ensikesänä varmaan jo hypitään itse trampoliinissakin, eikä vaan luoteta pikkuveljen pomppuvoimaan. Juuri näitä juttuja on nyt treenailtu fyssarin kanssa, ja harjoittelu on tuottanut tulosta. Hyvin iloista!

Näiden juttujen lisäksi varattiin hammastarkastukset koko jengille, meidät vanhemmat mukaanlukien. Olen vähän kauhuissani, sillä omaan alaleukaan pukkaa tällähetkellä verenmakuista viisaudenhammasta, ja yksi paikkakin  varmaan pitäisi vaihtaa. Poden parantumatonta hammaslääkäripelkoa, ja tilannetta ei auta se, että vuosia kestänyt työsuhde-etu ihanan hammaslekurini kanssa päättyi juuri. Nyt täytyy vaan olla urhea ja näyttää lapsille hienoa esimerkkiä. Selviän kyllä,

Huomenna on perjantai jee! Kipaisen kampaajalla ja saas nähdä, että minkälainen lopputulos huomenna peilistä paljastuu.

PikkuW haluaisi äidille siniset hiukset. Ehkä tälläkertaa ei, kun maanantaina saatan hyvässä lykyssä vilahtaa televisionkin puolella ;)

Kuluneen viikonlopun sunnuntai-aamua vieteltiin tapamme mukaan rennosti ja kiireettömästi, toistemme seurasta täysillä nauttien sekä ikkunasta talvista maisemaa ihastellen. Näistä hetkistä onkin tullut kovin tärkeitä ja näistä hetkistä todella yritetään pitää kiinni. Lepäillään nyt, ja mennä viipotetaan sitten taas kesällä ahkerammin.

Vaikka joulu meni jo, raikaavat joululaulut meidän kotoseinien sisäpuolella vielä aktiivisesti. Sain pienet ääninäytteetkin tallennettua kameraan tuossa sunnuntaisessa loikoiluhetkessä.

Olkaapa hyvät!

Piippis onkin nykyään siis kova tyttö laulelemaan . Laulaminen on toki neitokaiselle vähän hankalampaa kuin normi nelivuotiaalle, mutta mielettömästi hän on edistynyt tässäkin hommassa! Joukossa on jo monta tunnistettavaa sanaa.

Bonusraidaksi laitan tähän loppuun vielä Antti Tuisku Coverin ;)

Hiukset pörrössä ja niiiin tunteella. Tätä keikkaa äiti jaksaisi kuunnella tuntitolkulla! Suloista viikon alkua!

<3

Mä olen rehellisesti aivan liian herkkä sekä ylisuojeleva äiti, ollut äitiyden alkutaipaleelta asti. Uskallan jopa väittää, että Piippiksen erityisyys teki musta myös erityisen suojelevaisen leijonaemon. Näin se on. Heti diagnoosiepäilyn kuultuamme, syttyi se fiilis pientä vastasyntynyttä kohtaan. "Älä sinä pelkää, pidän susta kyllä huolen".  Niin luottavaisesti tuo pieni "kummajainen" (kaikella rakkaudella) otti heti kontaktia minuun, äitiinsä, että tuo tunne oli varmasti maailman luonnollisin ja tarkoitettu. Pienestä shokista huolimatta. 

Nyt kun lapset kasvavat, meno muuttuu kokoajan hurjemmaksi. Äitinä mun on vaan ollut pakko yrittää skarpata! Lapsen kun pitää joskus saada uskaltaa koetella vähän rajojaan. Luottaa omaan harkintakykyynsä. Vaikka saattaa sattua ja usein sattuukin, niin siinähän sitä oppii. Niinhän itsekkin aikanaan opin. H:stä nyt puhumattakaan. Hän se vasta on ollut tapaturma-altis pikkupojasta saakka, mutta hienostihan se tuossa vielä porskuttaa kaikista osumistaan huolimatta.

Ja hei!  H on kirjoittanut Snipe Drive:n toiselle albumille biisin kyseisestä aiheesta. Tästä voit käydä kuuntelemassa. Allekirjoittanut saattaa jopa laulella vähän taustoja tuossa biisissä.

Mutta niin, meidän vanhempien tehtävä on näissä kasvun sekä oppimisen hetkissä yrittää minimoida mahdollisten tapaturmien vakavuus. Onneksi meillä on tuo Fatboy, joka on toiminut mahtavana apurina näissä suojeluhommissa alusta asti. Uskollinen läski poika, josta ei luovuta varmaan koskaan.

Jännitys aiheuttaa vähän narinaa esikoisen purukalustossa. Pahoittelen. Se saattaa olla pahankuuloista, jos siihen ei ole vielä tottunut :D

Kiva viikonloppu takana. Palailen seuraavassa postauksessa niihin tunnelmiin tarkemmin.

Vaihdettiin rooleja. Piippis suoriutui hienosti!

Eilenillalla/alkuyöstä meidän nuorimmainen keksi jutun. Tuli sellainen jännä tunne, että tämän kyllä olen joskus aikaisemminkin nähnyt.

Sitten tänään pläräsin blogia muutaman vuoden taaksepäin ja löysin tämän postauksen .

Multa pääsi itku. Kunpa olisin tuossa hetkessä saanut tietää, miten onnelliseksi ja ehjäksi Pirpana tulisi meidät tekemään, ja miten tulevaisuus soisi meille vielä kaksi ihanaa sisarusta Piippiksen taivalta tukemaan ja täydentämään.

En olisi koskaan murehtinut ylimääräisiä, tai sitä mitä muut meistä/Piippiksestä ajattelee. 

Parasta elämässä on juuri tämä. Kaikella on tarkoituksensa.

Tai no, ainakin Pirpanan syntymällä todellakin oli.

Sillävälin kun allekirjoittanut voi pahoin, keskittykäämme video-päivityksiin. Ollaan mummolassa hoidossa, kaikki kolme. Hehkuvaa keskiraskautta odotelessa.

Tämä onnekseni piristää kovasti: