"Mulla ei ooo mitään tekemistä!". 

Niin, tämä lienee tuttu lause jokaiselle vanhemmalle? Meillä sitä ainakin heitellään ilmoille ihan päivittäin - mutta eipä hätää! Lukaisin nimittäin pari viikkoa sitten artikkelin jossa väitettiin, että lapsen on sillointällöin täysin ok rypeä tylsyydessä - jopa suotavaa! Tuon artikkelin lukaistuani, olemme H:n kanssa tarkoituksellisesti tutkailleet tätä asiaa ja tehneet havaintoja sen tiimoilta. Ja kyllä muuten on totisinta totta se, että kun sateisena sunnuntai-aamuna vanhemmat haluaisivat vaan kölliä peittojen alla tai syödä pitkän kaavan mukaista aamiaista, ryhtyy meidän kultakolmikko keksimään toinen toistaan hilpeämpiä leikkejä. 

Viime viikonloppuna keksivät sellaisenkin, jossa 1 esitti aina joulupukkia ja 2 odotti sohvalla lahjuksia. Sohvalla olevat sulkivat silmänsä ja sillä välin joulupukki toi olohuoneen lattialle laitettuun pahvilaatikkoon jokaiselle jotain jännää. Sitten joulupukki juoksi talon toiseen päähän ja huusi "Saa herätä!". Voi kuinka onnellista se olikaan, kun laatikon luokse riennettiin ja sen uumenista paljastui toinen toistaan hauskempia (vanhoja) juttuja! Ja tätä leikkiä tosiaan jaksoivat piiiitkäään uudestaan ja uudestaan - pukki vaan vaihtui välillä. 

On olemassa myös itsekeksitty "Nuku ja kuorsaa"-leikki sekä lukuisia muita yhtä hassuja. Putous-leikki on myös hitti. Siinä W on Roope Salminen ja tytöt vuorottelevat Tanhupallon, Ansa Kynttilän ja munamiehen rooleissa. Piippiksen bravuuri lienee Kete Rahkonen. "Penati tomp!"

Olen aina ihaillut äiteja ja isejä, joilla riittää energiaa touhuta ipanoidensa kanssa jatkuvasti jos jonkinlaista, ja joiden paukut riittävät helposti lukuisiin harrastuksiin kuljettamiselle. Joskus (liian usein) olen jopa kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minä itse en lukeudu tuohon porukkaan ja meidän kotona vietetään päivittäin sellaisia hetkiä, jolloin kolme muksua toistaa kuorossa tuota "Mulla ei oo mitään tekemistä"-mantraa. Huojentavaa on ollut siis todeta, että nyt saan "luvan kanssa" relata ja aina silloin tällöin tylsistyttää katraani kuoliaaksi  - kokematta kuitenkaan sen kummempia "huono äiti"-hetkiä. Tylsyydestä kumpuaa lähestulkoon aina super kiva leikki, joka on tuhat kertaa parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jatkuva pleikarin pelaaminen tai leffojen toljottaminen. Toki niitäkin tarvitaan ja myönnänkin nyt ihan rehellisesti tässä, että en itse kovinkaan herkästi meidän DVD-soittimesta luopuisi..

Viime aikoina kun harjoittelupäivien jälkeen olen väsyneenä rojahtanut sohvalle, on meillä hellitty ja halittu paljon. Ipanat hyvin mielellään jopa käpertyvät kainaloon, sillä kiireinen arki synnyttää aika-ajoin ikäväntunteita äitiä kohtaan. Se on ihanaa!

Tällaisia tunnustuksia tänään. Voi hitsi vie että edelleen ramasee! Arki soljuu ihan mukavasti eteenpäin moisesta kestoväsymyksestä huolimatta, ja siitä olenkin hyvin hyvin kiitollinen. Vielä kun aamuihin saatais vähän lisätempoa niin ehtisi äitikin joskus kammata hiuksensa ennen töihin lähtöä ;) 

Pari päivää vielä arkisia tohelluksia ja viikonloppuna onkin sitten juhlan aika. Lähdemme koko perheen voimin juhlimaan ystävien hääjuhlaa ja kovasti pikkuväki tuota kokemusta jo odotteleekin. Me isommat toki myös siinä ohessa. Kuinka sujui? Siitä lisää sitten ensi viikolla.

Kivaa keskiviikkoa kaikille!

Meidän perheeseen tupsahti viime yönä yksi huolenaihe lisää, kun rakas läheinen joutui keuhkokuumeen vuoksi sairaalahoitoon. Olen ollut lasten kanssa kotona tänään ja saanut paljon koulutehtäviä valmiiksi. Puran selvästi murheeni nyt kaikenmaailman hommiin ja se ei välttämättä tässä härdellissä ole huono asia ollenkaan.

Tuleepahan tehtyä!

Ensi viikolla mulla alkaa tutkintoviikko ja yllätyksekseni olen tästä asiasta kovin innoissani! Vaikka tämä harjoittelu on ollut haastava kaikkine sairasteluineen ja huolenaiheineen, olen kovasti tykännyt lasten kanssa puuhastelusta ja yrittänyt haastaa itseäni kovasti - oppia taitavaksi juuri tässä työssä.

Tämä päiväkotiharjoittelu on saanut myös ahkerasti pohtimaan lasta ja lapsen maailmaa. 3-5 vuotiaiden ryhmässä työskennellessäni huomaan vertaavani muita lapsia jatkuvasti omiini. Tipahtavathan he mukavasti juuri tuohon samaan jengiin ikänsä puolesta. 

Olen kuluneen kuuden vuoden ajan ollut huolissani siitä, että omat lapseni ovat täällä kotona minun kanssani ollessaan jääneet paitsi " todellisesta leikkimisen riemusta" - opetellaanhan sitä päiväkodissa kuitenkin päivittäin. Siis leikkiä.

 Kyllähän me täällä kotona leikitään, mutta olen ajatellut ehkä toisten lasten kanssa leikkien olevan jotenkin erilaista ja opettavaisempaa? En osaa nyt oikein tuota ajatusta selittää mutta se nyt ei niin olennaista tässä postauksessa olekaan.

Ja siis tämä huolihan on ollut aivan turhaa. Se lienee tärkein pointti ylläolevassa.

Kuluneen vuoden aikana olemme H:n kanssa ilahtuneet suuresti siitä, että Piippis perheen erityislapsena on oppinut leikkimisen riemun. Ja miten tavallista tuo leikkiminen onkaan?! Ihanan tavallista! Joka päivä siskon kanssa leikitään Annaa ja Elsaa, kauppaleikkiä tai juostaan sisällä kilpaa. Näistä kahteen viimeisimpään osallistuu myös velipoika melkeinpä aina. Ja kyllä se Hämis välillä eksyy myös Arendelin hulinoihin, mutta ei ihan päivittäin kuitenkaan.

 

 

Uutena leikkinä mukaan on astunut super suloinen eskari-leikki, jossa Piippis esittää aina opettajaa (jolla yllättäen on sama nimi kuin neitokaisen omalla opella) ja pikkusisko on sitten aina se super innokas ja aktiivinen oppilas.  Piippis käy kaikki eskarin rutiinit läpi ja vetäisee jopa aamupiirin aivan saman kaavan mukaan, kuin mitä tekevät oikeasti eskarissa. 

"Humppaa pumppaa kuningasjumppaa, koivet kattoon, kaviot ristiin. Harja hattuun huiskeeseen, turnajaisten tuiskeeseen!"

Ja sitten lähdetään ulos. Piippis auttaa siskoansa pukemaan ja laittaa vetskarin kiinni mielikuvitushupparista. Ulkona leikitään kuulemma hippaa ja piilosta. 

Näitä leikkejä on niiin mahtava seurata sivusta ja päiväkotimaailmassa myös meininki on hyvin samankaltaista. Lapset ovat mahtavia! Lasten mielikuvitusmaailma saa hymyilemään päivittäin ja se auttaa jaksamaan tässä rankassa sekä pimeässä syksyssä. 

Jokaisessa lapsessa on jotain samaa toisen lapsen kanssa. Uteliaisuus, hymy, ilo, suru, pettymys. Melkeinpä jokainen lapsi ikävöi joskus äitiä tai isiä tai käy syömässä salaa karkkia kaapista (tai varastamassa ylimääräisen pastillin päiväkodin pastillirasiasta). Joskus juostaan aikuista karkuun tai mennään piiloon. Joskus kokeillaan rajojen joustavuutta ja testataan aikuista ihan todenteolla. 

Oli diagnoosi tai ei, lapsi on lapsi ja lapsella on lapsen jutut. 

Viime viikolla Piippis koetteli minua ensimmäisen kerran niin, että sydänalasta vihlaisi.

Sanon joka ilta omilleni, että "Äiti rakastaa sinua".

"Minä en jakatta tinua", vastasi Pirpana minulle ja katsoi hyvin veikeästi.
 

"No voi onpas harmi jos näin on", sanoin surullisena.

Tämän jälkeen Pirpanainen kaappasi minut lujaan rutistukseen ja sanoi kovaan ääneen

"JAKATTAN TINUA ÄITI!"

Hitsi vie, otti ja kokeili minua ryökäle!

Tällaisia ajatuksia tänään. Hetkellistä tajunnanvirtaa - vaan niin terapeuttista ja ihanaa! Kyllähän näitä asioita tulee pohdiskeltua paljonkin, mutta nykyään se on harvinaisempaa kun koko ajan on kiire. Sitten sitä vaan illalla kellahtaa unosille ja toivoo, ettei huominen aamu toisi mukanansa mitään odottamatonta ikävää. Tänään se toi, mutta taisimme selvitä säikähdyksellä.

  "Lasten sähköauto! Mikä turhake!",

ajatteli tämä äiti vielä pari viikkoa sitten.

Saimme kuitenkin tilaisuuden päästä testaamaan Alex Garage Hummer Sähköautoa , ja kuinkas sitten kävikään?! Vuoden turhake muuttui hetkessä yhdeksi parhaimmista hankinnoista meidän ipanoillemme. Ei voi olla turhake, jos aiheuttaa näin paljon iloa omille pienille isoille.

 24 h tällä menopelillä on nyt huristeltu pitkin kotikorttelia ja nautiskeltu vauhdin hurmasta. Vaikka kolmen kilometrin tuntivauhti tuntuu ajatuksena todella hitaalta, niin totesin että meidän lapsille se on juurikin sopiva nopeus ajella. Alamäissä vauhti tietysti kiihtyy vähän suuremmaksi ja kyllä näilläkin nopeuksilla äiti joutuu välillä jännityksellä vierestä seuraamaan.

 "Äiti, kaikki naapurit moikkaa mulle kun mulla on tää sähköauto!"

Ja tottahan tuo on. PikkuW on höpötellyt yhden vuorokauden aikana enemmän naapuruston aikuisväen kanssa, kuin mitä viimeisen vuoden aikana on yhteensä tapahtunut. 

"Onko se Rooveri?", kysyi naapurin täti

"Eiku Hummeri!" , vastasi poika polleena

 Olimme valmistautuneet siihen, että esikoinen tulee totuttelemaan ajatukseen autolla ajamisesta vielä tovin, mutta tänäänpä neiti päätti yllättää koko perheen ja hyppäsi rattiin kuin vanhasta tottumuksesta. 

Ja voi kuinka hauskaa hänellä sitten olikaan! 

Piippiksen keskittyminen tähän hommaan oli huippuluokkaa, ja todettiinkin H:n kanssa, että tämä auto tekee tosi hyvää juuri tuon keskittymisen kehittymiselle. Neitokaisella kun on ollut vähän taipumusta sen herpaantumiselle. 

Pakettiin kuului myös kauko-ohjain, jolla voi tarvittaessa ohjata pienempiä lapsia turvallisesti. Me emme ole sitä tarvinneet ja jopa tämä kaikista pienin handlaa homman hienosti. Isoveli toimii loistavana opettajana pienimmälle ja varmistaa aina, että turvavyöt on kiinnitetty asianmukaisesti. 

Aikamoinen menopeli juhannuksen rientoihin on tämä! Nyt saadaan aika kulumaan, vaikka mitään suurempia suunnitelmia ei keskikesän juhlaan ollakaan tehty :)

Tässäpä vielä kiinnostuneille nippelitietoa tästä autosta.

- Akku ja laturi tulee paketin mukana.
- Kauko-ohjain.
- Turvavyö.
- Valot ja äänet.
- Paikka yhdelle lapselle.

Ikäsuositus: 3 vuotta +.
Maksimikuormitus: 30 kg.

Mitta: 118 x 67 x 76,5 cm.
Pakkauksen mitat: 117 x 59 x 35 cm.
Paino: 16,5 kg.

Materiaali: Muovi/metalli.
Renkaat: Muovi.

Nopeus: 3 km/h.
Vaihteet: 2 kpl (yksi eteen sekä peruutusvaihde).
Akku: 6V.
Moottori: 1 x 6V.
Kaukosäätimen paristot: 2 kpl AA-paristoa (ei sisälly pakettiin).
Latausaika: 8-12 tuntia.
Ajoaika: n. 40 minuuttia.

Väri: Musta. 

 

*Postaus toteutettu yhteistyössä Jollyroomin kanssa*

Päätimme sunnuntaina, että tulevalla viikolla vapautamme kuopuksen odottamisen tuskasta ja vietämme hänelle "mielikuvitusnimpparia". Valitsimme tässä mielessä nimen pienimmälle ipanalle vähän kehnosti, sillä tuota nimeä ei kalenterista (ainakaan vielä) löydy. Parin kuukauden sisään olemme juhlineet isin sekä kahden sisaruksen nimpparit ja jokakerta on sydäntä särkenyt, kun pienin on ilmoittanut että "seulaavaksi vietetään mun jiippareita".

Nyt oli sopiva hetki, ennen Piippiksen toukokuisia synttäreitä.

Aamupalan jälkeen isi piirsi meidän pikku kissalle kissanviikset (toivomuksesta), jotka näissä alla olevissa kuvissa näyttäytyvät jo kovin suttuisina. Heh.

Saattaa kuulostaa hassulta tämä keksitty nimipäivä mutta kivaa meillä on ollut, ja pienen ihmisen onni on lämmittänyt äidin sydänalaa kovasti. Huomenna pääsen pyörähtämään Lapsimessujen pressi-tilaisuudessa ja odotan tosi kovasti tuota tapahtumaa - siitä lisää pian! Saattaapa muuten olla, että viikonloppu tuo tullessaan pienen arvonnankin tänne blogiin. Saas nähdä..

Heti alkuun haluan kiittää upeasta palautteesta, jota teiltä uusilta ja vanhoilta lukijoilta viimeisimmän postaukseni ansiosta sain. Facebookissa jaot olivat ennätyksellisiä ja voimmekin nyt hyvillä mielin todeta, että onnistuimme täydellisesti yhdessä levittämään tietoutta tärkeänä päivänä. Rutistuksia siis vaan sinne ruudun toiselle puolelle kovasti!

Palailen tänään kuluneen viikon arkisiin kuulumisiin ja aloitan kertomalla vaikka siitä, kuinka "vuoden mutsi" onnistui vaihteeksi tunaroimaan aikataulut täysin. Nolotti. Istuin poitsun kanssa terkkarin puheterapeutin odotushuoneessa.. kaksi tuntia liian myöhään! Olin sekoittanut Piippiksen ja PikkuW:n puheterapian aikataulut ajatuksissani, ja jälleen kerran pääsin pahoittelemaan julkisesti sekoilujani. Keskeytin vieläpä jonkun tärkeän palaverin oveen koputellessani. Tosi kiva.

 Tämä on meille harmillisen tuttua, ja vaikka käytössä on kalenteri johon merkitään kaikki perheen menot, näitä tapahtuu siitäkin huolimatta vähän turhan usein. Olemme kumpikin H:n kanssa samanlaisia lahopäitä. Saimme onneksemme uuden ajan, ja kuukauden päästä kokeillaan sitten uudestaan tätä. Harmittipa muuten vaan pikkujätkän puolesta, sillä hän oli odottanut kovasti että kerrankin HÄN pääsee puheterapiaan, eikä aina vaan tuo isosisko.

Puhetreenit ovat nyt kovasti pinnalla täällä meillä, ja se näkyy esimerkiksi lasten arkisissa puuhasteluissa hyvin selkeästi. Tänään pienin opetti isosiskoansa, mutta muutama päivä sitten nauraa räkätimme kippurassa, kun puheterapeutti Piippis pääsi valloilleen. "Tano II, tano ÄF, tano YY.." ja sitä rataa.. Tuolloin käytössä ei ollut kuvassa näkyvää harjoitteluvempainta.

Nyt uinuvat päiväunosiaan nuo pienet ja mielelläni myös minä niin tekisin. Harmituksekseni naapurin uusi koira räksyttää jälleen niin kovaa, että nukkuminen ei vaan onnistu. Laitoin liesituulettimen tohottamaan kakkoselle ja se mahdollistaa edes noille pienille levollisen päiväunen. Piippis on nyt muutamaan otteeseen herännyt unen keskeltä kauhuissaan itkemään kun koira on alkanut haukkumaan. Tyttö kun on vähän haukkuherkkä ollut nyt viimeaikoina.

Tilanne on tosi hankala. En millään tahtoisi antaa itsestäni kärttyistä kuvaa menemällä ilmoittamaan asiasta. Toisaalta taas mietin, että mahtavatkohan itsekkään olla tietoisia siitä, että heidän koiransa kärsii suht massiivisesta eroahdistuksesta. Tavallaanhan siinä voisi tehdä palveluksen heillekkin (ja koiralle ennenkaikkea) kun asiasta mainitsisi. Tosi vaikeita juttuja nämä tällaiset :/ Kokemuksesta tiedän, että elo räksyttävän koiran kanssa on tosi haastavaa. Taiga-tyttö ei meidän (ja naapureiden) onneksi  osaa haukkua ollenkaan, mutta Lyyli-koira osaa ja tästä syystä hän asusteleekin mummin sekä papan luona omakotitalossa.

Viimeaikoina olen yrittänyt nukkua lasten kanssa samaan aikaan päiväunet, sillä oon huomannut että se saa mut niin paljon paremmin jaksamaan tätä arjen hulinaa. Siivous ja ruoanlaitto on saanut jäädä ja ne hommat hoidetaan sitten kun isäntä on tullut töistä kotiin. Tilanne muuttuu varmasti vuosien myötä, mutta nyt annan itselleni luvan moiseen laiskotteluun. Kun on vaan pakko.

Nyt on ollut vähän (syksyistä) matalapainetta äiteen päänupissa muutenkin kun arjen pienet (välillä kuitenkin aika suureltakin tuntuvat) huolenaiheet painavat mieltä. Äitiysloman päättyessä siirryin hoitovapaalle ja kaikki samassa tilanteessa olevat mammat tietää, että silloin ei paljon ylimääräiseen tuhlailuun ole varaa.

 On siis selvää, että työasiat ovat alkaneet painamaan mieltä ja lasten päivähoitoasiat alkaa olla kokoajan vaan enemmän ajankohtaisempia juttuja, halusin tai en. On monta syytä, miksi mielelläni pitäisin tyypit vielä mun hoidossa kotona mutta totta on myös se, että muiden lasten seura tekisi varmasti hyvää sisarusten kehitykselle ja oppimiselle. Mulla on vaan jotenkin niin voimakkaasti se olo, että alle 3-vuotiaan paikka ei välttämättä ole isossa pk-ryhmässä. Ja HUOM, tämä on vaan mun oma mielipiteeni joka perustuu siihen kokemukseen sekä tuntemukseen, jonka olen itse saanut työskennellessäni vuoden päiväkodissa. Tämä on sellainen aihe joka satavarppina jakaa mielipiteitä ja niin saa mun puolesta ollakkin. 

Huonoina hetkinä tuntuu, että olen ihan jumissa nyt näiden ajatusteni kanssa, mutta onnekseni mulla on nuo tyypit ja silloin kun ovat hereillä, ei sitä juurikaan ehdi ylimääräisiä murehtia. 

No, murheet kuuluu elämään ja olenhan mä aika kauan tässä saanut jo olla ja elellä vauvahuumassani, vailla huolen häivää.  

Ja se huuma saa nyt vielä jatkua ainakin vuoden loppuun asti :) 

Ja hei, perjantaina me päästään taas ratsastamaan!

Mummi, pappa ja kaksi serkkupoikaa kävi tänään kylässä. Vanhempi pojista räpsi mun kameralla taidekuvia lapsista. Tässäpä niitä vielä.

Rinnekotireissu meni hyvin! Päivä oli kylläkin uuvuttava meille kaikille, sillä neljä tuntia on pitkä aika kuluttaa vieraassa ympäristössä kahden pienen kanssa. Lounasta syötiin Rinnekodin kuppilassa ja päiväuniaikakin meni osittain ohi, mutta onneksi  autossa sai nukkua sitten paluumatkalla. 

Huomenna vielä yksi lääkärikäynti apuvälinehankintojen tiimoilta ja sitten tää sekosekoviikko alkaa rauhoittumaan. Kovasti on taas ollut hulinaa. Tänään tuli mietittyä, että miten mä jossainvaiheessa pystyn tehdä taas täyspäiväisesti töitäkin jos tää meininki jatkuu. Näiden työasioiden suhteen muutenkin vähän huolenaiheita. No, aika näyttää. 

Tänään tuli ihan selkeä uusi sana muuten pimulta. "Pyyrä" nätisti sorahtaen. Harjoiteltiin siis myös pyörän selässä istumista..

:)

Eipä muuta tänään. Hyvä päivä oli tämä.

PikkuW istui tänään potalla ensimmäistä kertaa. Poju pysyi hienosti pytyllä mutta mitään sinne ei vielä saatu tikistettyä. Vaippaan tikistettiin kylläkin heti istunnon jälkeen. Etsin käsiini kuvan Pirpanan ekasta istunnosta ja tässä se tulee..