Nimpparipoitsu ja ihanat isovanhemmat
23.12
Tänään on Super W:n nimipäivä, ja onnenpäivänänsä poika sai valita leipomosta itselleen minkä tahansa pullan. Valitsi berliininmunkin, tietysti. Ukkikin toi aamulla nimppariyllärin kotiovelle, ja pussista pieni poika löysi Angry birds-mukin, sekä Angry birds-sarjakuvalehden. W halusi vielä tämän jälkeen soittaa mummulle töihin ja kiittää lahjasta. Reippaastihan se osaa jo puhelimessa höpötellä tuo kolme ja puol vee muru.
Onnea maailman suloisin W!
Mummi ja pappakin piipahtivat kylässä, ja siitäpä päästäänkin luontevasti illan aiheeseen, josta jo eilen facebookissa vähän vinkkailin.
Katselin eilenillalla Yle Areenasta Marja Hintikka Live:n maanantaisen jakson, ja tuo jakso sai minussa aikaan tuntemuksen, että haluan täällä blogissa myös vähän kirjoitella aiheesta. Isovanhempien rooli meidän lasten elämässä on nimittäin hyvin merkittävä, emmekä varmasti olisi selvinneet näistä vuosista täysjärkisinä, ellei heitä olisi tässä apuna ollut. Pitkään matkassa pysyneille lukijoilleni tämä saattaa olla vähän vanhan toistoa, mutta toivottavasti jotain uuttakin tekstistäni löytyy.
Meidän perheemme on onnekas, sillä kaikki isovanhemmat sekä muutkin perheenjäsenet asuvat todella lähellä. Mummi ja pappa vieläpä tässä samassa korttelissa. Se, että omat vanhempani asuttavat taloaan melkeinpä vieressämme, on ollut suunnaton pelastus ja mun elämäni muuttui kertaheitolla siinävaiheessa, kun muutimme edellisestä kodistamme tähän nykyiseen, ihan mummolan viereen. Järvenpäässä asuessamme koin usein oloni apaattisemmaksi, sillä olin paljon enemmän lasten kanssa yksin kuin mitä nyt olen. Piippiksen syntyessä asuimme hetkenaikaa vanhempieni alakerrassa, ja olen aina uskonut tuon olleen merkittävä tekijä alkushokista selviytymiselle ja sille, etten ehtinyt jäädä yksin vatvomaan alkaneen erityiselämämme mahdollisia kompastuskiviä sekä huolenaiheita. Yhdessä ihasteltiin vauvaa ja keskityimme vain sekä ainoastaan positiivisiin asioihin. Tuskinpa tätä blogiakaan olisi, jos muualla olisimme tuolloin asuneet. Sain nukkua välillä aamuisin mummin hoitaessa vauvaa, eikä väsymyskään näinollen tehnyt tepposia tuossa aika herkässäkin vaiheessa, erityislapsen äitiyden alkutaipaleella. Hormonisohjossa.
 |
| Näin ihailevia katseita pappa tänään sai. |
Se että äiti ja aikuinen tytär tapaavat päivittäin, ei luonnollisesti tarkoita aina pelkkää ruusuilla tanssimista sekä auvoisen onnellista yhdessäoloa . Aina sillointällöin kipinät sinkoilevat siis meilläkin, esimerkiksi siivoukseen liittyvien erimielisyyksien vuoksi, ja usein täällä mummin taholta maanantai-aamuna päivitellään vaikkapa nyt sitä, että tiskipöytä on aivan sotkuinen tai lastenhuoneet ovat kuin pommin jäljiltä. Aikani tuota naputusta kuunneltuani saatan ehkä vähän hermostua, ja sitten asiasta keskustellaan tovi tiukkasanaisesti. Hetkenpäästä jo taas nauretaan, ja mummi pistää töpinäksi rätti viuhuten. Eilisessä MHL jaksossa kävi ilmi, että tämä onkin varsin yleistä niissä perheissä, joissa isovanhemmat ovat läheisiä. Se hymyilytti minua, ja myös oma äitini oli huvittunut tuosta ohjelmaa katsoessaan. Mutta niinkun Reino Nordin sanoi: "Riitely on osa rakkautta", ja sehän on juurikin näin. Lastenkin on hyvä nähdä se, että vaikka aikuisilla onkin joskus erimielisyyksiä, niin se on oikeasti ihan ok. Kunhan lasten nähden ja kuullen asiat myös reilusti sitten sovitaankin.
On siis varmasti ilmiselvää, että olen äärettömän kiitollinen lastemme jokaiselle neljälle isovanhemmalle avusta, jota heidän taholtaan tarjotaan viikoittain. Lapset odottavat mummin, mummun, papan sekä ukin näkemistä kuin kuuta nousevaa ja isovanhempien kanssa vietetty aika on kultaakin kalliimpaa. Mummilla ja papalla on jopa pöytäkalenteri ihan vaan sitä varten, että merkitsevät siihen jokaisen lapsenlapsensa hoitokeissit välttyäkseen päällekkäisbuukkauksilta. Jos lähdemme H:n kanssa ulos, tulee mummi kotiimme hoitamaan lapset ja laittamaan unosilleen. Kun palaamme takaisin, mummi hipsii naapuriin papan viereen nukkumaan. Kätevää ja etuoikeutettua. H:n ollessa töissä, saan papalta yleensä auton hetkessä käyttööni, jos jotain akuuttia täytyy noutaa vaikkapa kaupasta tai apteekista.
Jokaviikkoinen yhteinen ruokahetki mummun sekä ukin luona on viikon odotetuimpia tapahtumia, ja lapset ovat onnensa kukkuloilla kun mummu sekä ukki tulevat herkkujen kanssa meille viettämään laatuaikaa. Apua ja seuraa on aina saatavilla, jos sitä tarvitaan. Tämän lisäksi mulla on vielä erityisen auttavainen ja rakastava sisko, joka on aina valmis rientämään hätiin, jos tilanne käy tukalaksi.
Kiitos jokaiselle. Meinaan liikuttua nyt jo itsekin. Näiden ihmisten vuoksi olemme selvinneet kuluneesta neljästä vuodesta. Toivottavasti joskus voin antaa takaisin samallamitalla!
Tuntuu pahalta ajatella, että kaikilla tilanne ei ole näin hyvä. On paljon vanhempia, joilta tukiverkosto puuttuu lähestulkoon kokonaan. Onneksi nykyään esimerkiksi varamummo-toiminta on yleistynyt ja esimerkiksi erityislapsiperheillä on mahdollisuus saada arkeen avuksi tilapäishoitoapua. Jokainen vanhempi väsähtää joskus, ja silloin ei ole hyvä jäädä yksin. Tai kaksin. On tosi tärkeää, että näistä asioista puhutaan joten haluan tässävaiheessa nostaa hattua MHL:n väelle asian esilleottamisesta.
Tsemppiä kaikille loppuviikkoon!
2 kommenttia
Kuulostaa oikein onnelliselta! Todella ihanalta!
VastaaPoistaItselläni on kaksi lasta 3v ja 1,5v Oma äitini kuoli viitisen vuotta siten ja isäni asuu 200km päässä ja alkaa olemaan jo aika iäkäs (vajaa 80v..). Mieheni vanhemmat asuvat 450km päässä, ja he käyvät meillä kylässä noin kerran kuukaudessa. Tukiverkostoa ei käytännössä ole. Nuorimmainen itki vauvana koliikkia ensimmäiset kaksi kuukautta ja sen jälkeen ei oppinut nukkumaan kunnolla -heräsi tunnin kahden välein- aina kymmenkuiseksi asti. Monesti tukiverkkoa on kaivannut. Onneksi siskoni on muutamia kertoja tullut 200km päästä hoitamaan lapsia, ollaan yhden kerran oltu mieheni kansa kahdestaan viikonloppu koko kolmen vuoden aikana. Mutta näillä mennään mitä on :) parisuhde tuntuu vain vahvistuneen ja lujittuneen. Joskus ajattelee että voi kun äiti olisi vielä täällä hän varmasti tulisi pidemmältäkin auttamaan. Anoppiin kun välit eivät ole niin luontevat että pystyisi pyytämään..
Mietiskelin pitkään voinko kirjoittaa tilanteestamme koska tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka ovat kanssanne samassa tilanteessa. Päätin kuitenkin rehellisesti kertoa, koska en ole enkä halua antaa ymmärtää olevani superäiti, joka hoitaa tällaisen lapsikatraan yksikseen. Arvostan valtavasti jaksamistanne! Kyllähän sitä sisulla selviää, mutta tiedän että olisin itse paljon heikommassa jamassa henkisesti, jos apuja ei olisi ollut saatavilla. Hyvä että teillä on luja parisuhde, josta varmasti saa voimaa näihin pikkulapsivuosiin! Tsemppiä! Varamummo vois olla teille hyvä vaihtoehto? :)
VastaaPoista