Tämän kesän synttärikemutus vol. 1:n suunnittelu on jo hyvässä vaiheessa, ja eilen kannoinkin paikallisesta askartelutarvikeliikkeestä kassillisen verran juhlarekvisiittaa kotiin. Vietämme viikonloppuna Piippis prinsessan 5-vuotisjuhlaa, ja jo perinteeksi muodostuneet grillipartyt starttaamme lauantaina omalla kotopihallamme. Tälläkertaa ihan vaan perhepiirissä.

Meidän ipanat viettävät synttäreitänsä kuukauden välein, ja tänävuonna päätimme, että isot lastenjuhlat järkätään PikkuW:lle elokuun alussa. Viimevuonna kun nämä isot kemut vietettiin Piippiksen päivänä.

Olemme kovasti yrittäneet pähkäillä tässä, että miten nämä juhlapäivät jatkossa järkätään niin, että pysyisimme edes jotakuinkin järjissämme, eikä koko kesä menisi lastenjuhlia suunnitellessa. Emme ihan tarkalleen tiedä vastausta kysymykseen vieläkään, mutta toistaiseksi nyt kuitenkin toimimme näin. Kahdet pienet juhlat perhepiirissä, ja yhdet isommat sitten suuremmalle porukalle.

Onko lukijoiden seassa muita, jotka ovat pähkäilleet saman ongelman parissa?

Pihahommat jatkuu vielä tänäänkin, kunhan tuo lätkäpeli on päättynyt ;) Eilen kiertelimme pitkin Tammistoa ja etsimme keskikokoiseen tramppaamme uutta reunasuojaa, mutta mistään emme sellaista löytäneet. Isoja vaan oli tarjolla. Huomenna etsinnät jatkuu, kunhan olemme saaneet tuon oman trampoliinin halkaisijan mitattua. Helpommaksi tulisi ostaa kokonaan uusi. Höh!

Luovuta kuitenkaan emme. Viikonloppuna sankari, ja sen jengi pääsee kyllä pomppimaan pitkän odottelun jälkeen, sen lupaan.

Piippis esitti tänään mulle lahjatoiveensa.

Barbi, auto ja kirja. Näillä mennään.

:)

Lauantaina ajelimme koko perheen voimin Nukketeatteri Sampoon katsomaan "Kultakutri ja kolme karhua"-näytelmää. Otimme tietoisen riskin, sillä kaikista pienin meistä on ollut viimeaikoina poikkeuksellisen kärttyinen (puhkeavat hampaat?).

No kuinkas sitten kävikään?

Lapset nukkuivat menomatkalla autossa, ja heräsivät hyväntuulisina kun auto parkeerattiin Erottajalle. Edes pieni vesisade ei haitannut iloisia reissaajia. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes väkeä alettiin ottamaan sisään teatteriin. Pienimmälle iski paniikki.

Itkulle ei tullut loppua, ja niinhän siinä sitten kävi, että isi joutui nappaamaan tytön kainaloonsa, ja jättämään teatterisalin. Sinne jäin kahden kanssa nököttämään itsekseni.

Loppujenlopuksi kaikki kuitenkin sujui ihan kivasti. Kaksi vanhinta lasta nautiskelivat esityksestä iloisesti siihen eläytyen, tanssien sekä käsiään taputellen ja äitikin tykkäsi kovasti. Isi sekä pienin ipanoista leikkivät teatterin aulassa ja pikkutyttö oli kuin olikin rauhoittunut välittömästi, kun vaan pääsi pois salista. Vielä ei siis ollut hänen aikansa. Iloinen yllätys oli se, että H sai kaksi vapaalippua Sampo-teatterin henkilökunnalta, jotta voimme jossainvaiheessa yrittää uudestaan tätä teatterielämystä myös tuon pienimmän kanssa. Hyvä mieli jäi siis kaikinpuolin tästä reissusta, vaikka se ei nyt ihan odotusten mukaan sujunutkaan.

Olemme tässä kuluneiden vuosien varrella oppineet, että lasten kanssa kannattaa vaan pyrkiä olemaan rohkea ja liikkumaan sekä kokemaan senkin uhalla, että asiat saattavat mennä pieleen. Harvoin kuitenkaan niin totaalisesti floppaamme, että kokemus jäisi negatiivisella tavalla mieltä kaihertamaan. Tämä on ollut mulle kasvun paikka. Olin nimittäin aikanaan todella arka lähtemään lasten kanssa minnekään. Tästä olen aikaisemminkin kirjoitellut. Nyt onneksi tilanne on jo toinen, ja saamme kaikki niin paljon enemmän kun vaan uskallamme.

Niin taitavia emme kuitenkaan ole, että onnistuisimme näiden hektisten elämysten ohella räpsimään vieläpä täydellisiä kuvia. Pahoittelen näitä kännykkäotoksia, vaikka ainahan mun blogissa suurta osaa ovat näytelleet hetkessä otetut, välillä vähän huonotkin puhelinräpsyt. Se on meidän elämää – välillä vähän rosoista, mutta aitoa. Sellainen on siis myös 47-palasta-blogi.

Ei välitetä vesipisaroista. Mukavaa alkanutta viikkoa lukijoille!

<3

Talviselle kuvalle on hyvä selitys.

Sen on nimittäin ottanut henkilö, jota meidän Piippis nyt kovasti ikävöi sekä kaipailee. Joka-aamu neiti haluaisi soittaa tälle tyypille (tänään meinasimme jo antaa hänen niin tehdäkin), ja kokoajan hän hokee tämän kyseisen henkilön nimeä. Kuka hän on? No Piippiksen oma fyssarihan se on.

Meidän jumpat ovat olleet nyt pääsiäisen jälkeen tauolla paperibyrokratian vuoksi (odottelemme Kelan päätöstä kuntoutuksen jatkamisesta), ja tässävaiheessa neitokainen alkaa jo selvästi reagoimaan tilanteeseen omalla tyylillään. On jollaintavalla aika liikuttavaakin huomata, kuinka tärkeitä henkilöitä terapeutit Piippiksen elämässä ovatkaan! Tämä jopa vähän surettaa, sillä jumppakertoja on jäljellä enää vain muutama, jonka jälkeen fysioterapia muuttuu toimintaterapiaksi – näinollen siis myös jumppari vaihtuu. Onneksi saamme jatkaa vielä tutun puheterapeutin kanssa treenailuja. Olisi tuolle tytölle aikas kova paikka jos kaikki rutiininomainen, tuttu sekä turvallinen jäisi pois samassa hetkessä.

Nykyinen fyssari on ollut Piippikselle tärkeä alusta asti. Muutama kuukausi taaksepäin minua täällä vallan itketettiin, kun meidän terapeutti muisteli tuntemuksiaan Piippiksen sekä hänen ensikohtaamisen jälkeen. Sain luvan jakaa tämän muistelon teidän lukijoidenkin kanssa, kun sopiva hetki sille tulee.  Tänään on juurikin oikea hetki.

Eletään siis vuotta 2012. Meidän uudella jumpparilla on ollut takanaan varsin huono aamupäivä. Hän on juuri saanut kuulla, että perheen rakas koira tullaan lopettamaan sairauden vuoksi. Ajatukset näinollen hyvinkin vahvasti koti-oloissa. Saavumme Piippiksen sekä vauvan kanssa  jumppaan, ja ensimmäinen ele meidän pikkumimmin taholta on sangen tuttavallinen. Niinkun arvata saattaa, moiskauttaa neiti suukon uuden tuttavuuden poskelle sen kummempia empimättä, ja juuri tätä hetkeä fyssari on kuulemma muistellut usein. Hänelle on jäänyt vahvasti elämään tunne, että tuo pieni Piippis aisti surun ja halusi lohduttaa. Empaattisuus on siis ollut läsnä jo 1,5 -vuotiaalla tytöntylleröllä. Pysyköön se aina.

Suukkoja sekä halauksia on jaeltu päivä numero ykkösestä asti, ja edelleen sama meno jatkuu jumpan ohella. Aika aikansa kutakin, mutta tähän loppuun haluan vaan todeta, että olemme olleet tuhannen onnekaita, että olemme saaneet kuntouttaa tuota meidän neitiä raudanlujien ammattilaisten kanssa. Upeita tyyppejä jokaikinen, ja Piippiksen puheissa päivittäin.

Nyt kömmin itse nukkumaan, ja alan henkisesti valmistautumaan viikonlopun nukketeatterikokemukseen, iik. Luvassa siis lapsellinen lauantaipäivä Helsingissä. Saas nähdä mitä keksitään..

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille.

Kesän ensimmäinen "loma" takanapäin, ja olo on sen tiimoilta vieläkin hyvin hyvin uupunut. Tämä kesäreissu kun oli vähän erilainen, kuin mitä nämä meidän Naantalin pyrähdykset normaalisti ovat. Saatoinpas ehkä luvata reissukuvia teille, mutta niitä kuvia kertyi yllätykseksemme tälläkertaa vain yhden käden sormien verran. Omat ajatukset kun olivat kokoajan ihan muualla, ja H:n kännykässä tilaa on rajoitetusti.

Senverran raotan reissumme luonnetta, että kerron viettäneeni koko viikonlopun itselleni läheisen sekä rakkaan päihdekuntoutujan läheisviikonlopussa Naantalin Rehapissa. Sanomattakin lienee siis selvää, että sekä henkisesti kuin myöskin fyysisestikin päivät olivat raskaita. Ennen puoltapäivää aloiteltiin, ja illalla myöhään ajeltiin takaisin mökille, jossa H lasten kanssa meitä odotteli. Olimme vuokranneet 8 hengen mökin Naantalista, ja näkymät terassilta olivat tuon ensimmäisen kuvan mukaiset. Mahtava paikka, josta tälläkertaa ei päästy juurikaan nautiskelemaan, mutta sitä en vaan oikein osaa harmitella nyt.  Sain tältä viikonlopulta ihan mielettömän paljon hyviä asioita. Olemme nauraneet pissit housussa, itkeneet silmämme punaisiksi, halanneet, syöneet hyvin, jättäneet menneet taakse sekä antaneet uudelle alulle mahdollisuuden alkaa. Olen vahvempi, ja niin kovin onnellinen. Jokin siis myös minussa muuttui paremmaksi.

H oli aivan upea koko reissun ajan. Hän suhasi Naantali-Rymättylä-Turku väliä lasten kanssa autolla sukuloimassa, sekä ystäviensä luona. Syötti/viihdytti/puki/pesi lapset, ja kolusi läpi Naantalin leikkipuistot. Illalla viimeisenä lohdutti koko vuoden edestä kyyneliä valuttanutta vaimoansa, sekä silitteli uneen muun porukan jo tuhistessa taustalla. Sunnuntai-aamuna tuo mies täytti talon jokaiselle neljälle äidille croissantit, ja keitti kahvit. Antoi vielä kaupanpäälliseksi kaikille neilikat, sekä mulle uudet kumpparit.

Kiitos H, olet kultaa.

Kotopihaan eilenillalla kaartaessamme, huomasimme etupihan kirsikkapuun puhjenneen kukkaansa. Tuo upea kukkameri kuvasi loistavasti viikonlopun tunnelmia. Samanlainen muutos on tapahtunut meille niin rakkaassa ihmisessä, kuluneen kuukauden aikana.

Viikonlopun aikana tapaamani raitistuneet ihmiset tekivät suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Osoittaa suurta rohkeutta ottaa itseään niskasta kiinni, ja hakea apua ongelmaansa. Riippuvainen kun ei sairasta yksin, vaan usein taustalla kärsii myös iso joukko läheisiä sekä ystäviä. Hyvin moni näistä tapaamistani ihmisistä kertoi olevansa onnellisempi kuin koskaan ja kiitollisia siitä, että ovat tänäpäivänä vapaita päihteistä. Rehapissa onnistumisprosentti on 90. Se on ihan huikean hieno luku.

Alkoholismia ei kukaan valitse itse, vaikka usein niin virheellisesti ajatellaan. Alttius alkoholismille löytyy geeniperimästä. Alkoholismista sekä päihderiippuvuudesta on mahdollista toipua, mutta melkeinpä aina siihen tarvitaan ulkopuolisen apua. Mm. näitä tärkeitä sekä olennaisia asioita opin viikonlopun aikana.

Aurinkoa jokaisen alkaneeseen viikkoon!

:)

Tänä aamuna heräsimme yllätykseksemme (siinä kuuden ja seiskan välissä) kotimme hälytysjärjestelmän "korvia hivelevään" ulinaan. H juoksi ovelle tarkistamaan tilanteen, ja kynnyksellä auringonpaisteessa odotteli vähän hämmästynyt Piippis, joka oli saanut poikkeuksellisesti oven auki ja koko maailma oli hänelle hetken aikaa avoinna.

Onneksi vain tuon pienen hetken.

Meidän kotona ovet ovat lukittuina päivin ja öin. Ihan vaan siksi, koska talossamme asustaa tuo voimakkaan karkailuvietin omaava esikoinen..

Jokailta ennen nukkumaanmenoa tarkistan moneen otteeseen, että ovet varmasti ovat lukossa. Eilen kömmin yhdeltätöista suoraan hammaspesuilta peiton alle, H:n jäädessä vielä hetkeksi olohuoneeseen telkkaria katsomaan. Joku inhimillinen virhe siinä tapahtui, tai sitten tuo neitokainen on vaan yksinkertaisesti oppinut avaamaan oven lukon omatoimisesti. En tiedä?! Voi myös olla, että ovi on laitettu lukkoon niin, että se ei ole kunnolla napsahtanut kiinni. Kaikesta huolimatta olen tuhannen onnellinen siitä, että olemme hommanneet tuon hälytysjärjestelmän kotiimme tulipalojen, murtovarkauksien.. sekä karkailevien lapsukaisten varalle!

Tämä karkaileminen on siis näille ds-ipanoille aika tyypillistä, ja nyt myös me olemme sitten päässeet maistamaan kunnolla tätä niin kovin pelottavaa "liitännäistä". Olin aamulla hetkenaikaa jopa ehkä vähän shokissa kun tajusin mitä olisikaan voinut tapahtua, jos hälytyslaitteita ei olisi ollut asennettu meidän kotiimme. Helpotti kuitenkin kuulla, että näitä tällaisia on tapahtunut myös muille vertaisille, ja aina loppu on ollut onnellinen. Silti yritämme välttää jatkossa.

Onni onnettomuudessa, muuta en vaan voi tässävaiheessa nyt sanoa!

Se että Piippis ei päässyt karkuun, on monen tekijän summa. Ymmärsin itse laittaa tuon hälytyksen päälle vasta neljän aikaan yöllä, kun heräsin PikkuH:n itkuun. Tuo meidän isi ei koskaan muista hälyjä päälle laittaa (koska on paljon rauhallisempi kuin minä) , ja jos ei kuopus olisi minua yöllä herättänyt, olisi voinut tapahtua aikasta pahoja juttuja. Enpä paljon pahempaa tiedä, kuin oman lapsen katoaminen teille tietämättömille. Huh.

Nyt kyllä satavarmasti muistamme.. sekä hälyt että ovet. Niiden merkitys kasvoi täysin uusiin sfääreihin meidän arjessamme. Ostoslistalle on lisätty nyt myös extrana tuo turvalukko.

Päätimme tänään kuitenkin hämmennyksen sekä aamupuuhastelujen jälkeen lähteä kävelylle Sipoon puolelle, sillä sieltä löytyy tosi kiva leikkipuisto meidän porukan tarpeisiin. Aamupäivän aurinkoinen lenkki venähtikin harvinaisen pitkäksi, ja kilometrejä kertyi oikein kivasti. Extremejen peltoreittien kautta löysimme tiemme kotiin, ja leikit jatkuivat omalla kotopihalla. Siellä myös fiilisteltiin naapurin kissoja, jotka olivat päässeet kissatarhaan kesäpäiviänsä viettelemään.

Loppuviikoksi blogi hiljenee. Lähdemme pikku reissulle koko perheen voimin, ja jätän tietokoneen tälläkertaa kotiin. Vaikka tämä mun blogini on mulle yksi tärkeimmistä, on luonnollisesti asioita, jotka menevät sen edelle. Viikonloppu tulee olemaan varsinkin mulle raskas, mutta varmasti hyvin antoisa. Ehkä joskus kerron, mutta voi olla että en. Katsotaan. Kaikki on hyvin. Paremmin kuin aikoihin. Siihen haluan uskoa.

Aurinkoa loppuviikkoon!  Palailen maanantaina reissukuvien merkeissä.