Rakastan kirjoittamista. Olen tehnyt sitä niin kauan kun muistan, tavalla tai toisella. Viimeaikoina olen ikävöinyt myös ihan konkreettista kirjoittamista.  Ratkaisin tilanteen niin että ostin muistilehtiön, jonne kasailen ajatuksiani, ja yritän sitten työstää niitä ajatuksia järkeviksi postauksiksi tänne blogin puolelle aina jossain vaiheessa.

Niin kuin kaikissa mun elämäni osa-alueissa, myös tässä kirjoitteluharrastuksessa on omat aallonpohjansa sekä -harjansa. Toisella viikolla mulla on ihan hirveä draivi päällä, enkä malttaisi pysyä poissa täältä blogin puolelta juuri ollenkaan, mutta seuraavalla viikolla tilanne voi ollakin sitten jo täysin toinen. Esimerkkinä nyt vaikkapa se, että aina sillointällöin sitä tulee helpommin tartuttua vaikkapa silitysrautaan, kuin että istahtaisi koneen ääreen availemaan ajatuksiaan. Päiväkirja on helppo nakki julkiseen blogiin verrattuna. Täällä kun tietysti joutuu vähän enemmän punnitsemaan ja pohdiskelemaan sitä, mitä suustansa voi ulos päästää. Haastavampaa ehkä, mutta erittäin antoisaa.

 Tällähetkellä kuitenkin elän juurikin tällaista myrskyisää kautta. Fiilikset vaihtelevat hyvin nopeasti, mutta vuosien varrella olen oppinut, että näissä hetkissä tulee vaan heittäytyä tyrskyjen vietäväksi ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. On kuitenkin yksi seikka, joka saattaa hetkellisesti viedä innostuksen tästä hommasta. Kun se negatiivinen kommentti räpsähtää hyväksyttäväksi juuri sopivaan hetkeen (silloin kun kirjoittaminen maistuu puulta), on hommat yleensä bloggaamisen osalta muutamaksi päiväksi sitten taputeltu. Tämän olen itsestäni huomannut. Hämmentävintä on se kun mennään henkilökohtaisuuksiin, eikä itse saa koskaan tietää, miksi anonyymi henkilö niin tekee.

Miksi nyt yhtäkkiä kirjoitan tästä aiheesta? Siksi, koska olen kuluneen puolenvuoden aikana ollut erityisen harmissani siitä, että muutama aivan huippubloggaja on julkaissut sen viimeisen postauksensa syystä, että negatiivinen kommentointi on vienyt voimat ja into kirjoittelulle on hiipunut sen myötä.

Anonyymiä kettuilua ei voida lopullisesti hiljentää, valitettavasti. Voidaan vaan yhdessä todeta, että se on toimintana täysin epäkypsää ja ala-arvoista. Se ei palvele ketään muuta kuin mahdollisesti kirjoittajaa itseänsä, pientä sielua.

Itse olen ottanut sellaisen linjan, että kurjuuksia (joita tulee mulle todella harvoin), en julkaise ollenkaan. Valitettava totuus on kuitenkin se, että ne harvatkin kurjuudet jäävät usein kaihertamaan omaa mieltä ja vaikka kuinka paljon satelisi hyvää palautetta, negatiivisuus ei heti unohdu. Tämä on blogiharrastuksen pisin miinusmerkki. Monille kolleegoille täyttä arkipäivää, ja se on hyvin surullista tietää. Mä itse olen ollut aina huono ottamaan vastaan palautetta (sekä negatiivista että positiivista). Palautteiden voimalla tätä hommaa tässä kuitenkin pyöritellään, päiväkirjan sijaan - myrskyistä huolimatta.

Haluan tsempata ongelman kanssa kamppailevia bloggaajia ja todeta tähän loppuun, että mitä parempi blogi sitä enemmän skeidaa. Stay strong!