21 on ehdottomasti mun elämäni onnekkain luku. Esikoisneitoni syntyi 21.5. Hänellä on myös trisomia-21 eli Downin oireyhtymä. Lauantaina vietetään kansainvälistä Downin syndrooma-päivää ja lauantaina on myös 21. päivä. Lauantaina on siis meidän perheen onnenpäivä.
Esikoisen syntymä on yleensä aina yksi elämän suurimmista mullistuksista ja näin myös meille tottatosiaan oli. Haikaranpesässä uutta elämää maailmaan puskiessani, en voinut kuvitellakkaan, miten paljon tuo pieni masunsisäinen ihan oikeasti tulee minua muuttamaan ja meille opettamaan.
Koin itsekkin eräänlaisen uudestisyntymän hetken muutama minuutti tytön syntymän jälkeen, ja silmäni aukenivat jollekkin aivan ainutlaatuiselle sekä uudelle ensimmäistä kertaa.
Se tapahtui tarkalleen ottaen siinä hetkessä kun kätilö ilmoitti että "vauvalla on erityispiirteitä", ja vahvisti sen sanomalla mun omat epäilykseni asiasta.
Elämä kehitysvammaisen lapsen äitinä on täynnä suuria onnistumisen hetkiä ja onnentunteita, mutta toki matkan varrelle on sattunut niitä aallonpohjia sekä turhautumisen tunnekuohuja myös. Silti voin kyllä aika rehellisesti sanoa, että pääsääntöisesti elämä on suloisen ihanaa. Hymyä. Tanssia. Piippiksen omaa showta ja sitä iloista juttua. Tähän asti on ollut niin ja toivon, että myös jatkossa niin tulee olemaan.
Tyttäreni myötä olen oppinut näkemään uudenlaista kauneutta myös toisissa ihmisissä. Suurin osa kohtaamistamme henkilöistä suhtautuu todella lämpimästi ja jopa ihastellen tuohon tyttöön ja se on ollut mahtava asia huomata. Niitä toisenlaisia reaktioitakin on tullut, mutta kuka sellaisia nyt lähtee tässä muistelemaan?! Niihin olen jo oppinut suhtautumaan enkä muserru enää moisista.
Nykyään annan ihmisten vapaasti tuijottaa tyttöä, enkä heti murahda/mulkaise leijonaemomaisesti takaisin jos niin tapahtuu. Olen tajunnut sen, että ihmiset eivät "toljota" meitä läheskään aina pahalla. Tekevät usein mielenkiinnosta ja ihan hyvällä.
Annanpa siis julkisesti oman lupaukseni sille, että meitä saa tuijottaa ja juttelemaankin saapi vaikka tulla.
:)
Laitoksella ensimmäisten huolenaiheiden joukkoon eksyi ajatus:"Miten muut ihmiset tämän lapsen ottavat vastaan?" Se huolenaihe on osoittautunut kuluneen neljän vuoden aikana turhaksi.
Vaikka ajan henki on muuttunut parempaan suuntaan siinä mitä asenteisiin kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan tulee, on 21.3 tosi tärkeä päivä olemassa. Downin syndrooma, ja sen omaavat henkilöt ansaitsevat huomionsa. Oman päivänsä. Ja olishan se nyt aivan tylsää, jos tätä extrakromosomia ei ilmenisi maailmassa ollenkaan. Vaikka äitinä yleistys usein harmittaa, sen voin kyllä rehellisesti allekirjoittaa, että tietynlainen aitous sekä vilpittömyys yhdistää jokaista lauantain päivänsankariamme! Näitä ominaisuuksia maailmassa tarvitaan, eiköstä vain?
Lauantai on omistettu sille rikkaudelle, jonka me ihmiset erilaisuudellamme tuomme tähän maailmaan ja sille rikkaudelle, jonka erilaisuudellamme annamme ennenkaikkea toisillemme.
Piippiksen syntyessä suurin shokki oli se, että täydellisesti sujunut odotusaika ei päättynytkään täydelliseen lopputulokseen. Näin ajattelin ihan pienen hetken ajan aamuyön hämmentävinä tunteina.
Nyt voin ihan rehellisesti myöntää.. että olin väärässä. Usein ihan nolottaa, että kehtasin niin ajatella. Lienee kuitenkin aika luonnollinen ja normaali fiilis siinä hetkessä.
Nyt ajattelemme seuraavaa: saatiin aivan huikea lahja. Mielenkiintoinen ja tapahtumarikas, sopivasti erilainen loppuelämä. Sellainen, jota ei rahalla voi ostaa. Sellainen, josta uskomme selviytyvämme kunnialla.
Sitä elämää haluan blogini kautta jakaa ilmaiseksi teille ihan jokaiselle. Aallonharjojen, sekä -pohjienkin muodossa.
Haastankin nyt lukijoitani jakamaan lauantaina tietoutta Downin syndroomasta, vaikkapa tämän postauksen muodossa.
Mahtavaa 213-päivää ihan kaikille!
