Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 

Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen

Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen

Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen

Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.

Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 

Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.

Onnen hetkessä voi aistia.

Vaikka on ihana kesä, se vuoden paras aika, on pieneen melankoliaan taipuvaisella naisella tapana pulahtaa aika-ajoin hieman syvempiin aallonpohjiin. Onneksi nuo pienet kahlaukset ovat hyvin lyhytkestoisia ja tätä kirjoitellessanikin naurattaa koira, joka sinnikkäästi yrittää tyrkyttää mulle haisevaa ja limaista Ikean pehmopalloa. 

Mutta tosiaan, näin juhlan (juhannus) jälkeen illat usein koettelevat minua. Olen hyvin hyvin tyytyväinen elämääni juuri nyt, mutta läheisten rakkaimmistakin rakkaimpien sairastelut vaikuttavat aika-ajoin myös mun omaan psyykkiseen hyvinvointiin. Se lienee ihan luonnollista ja onneksi melankoliasta huolimatta pyrin yleensä ajattelemaan positiivisesti asioista - se helpottaa suuresti näissä hetkissä. Vaikka pienen pelon kanssa joutuu elämään lähestulkoon koko ajan, siihen tunteeseen oppii ja kasvaa.  Olen karaistunut paljon kahdessakymmenessä vuodessa. 

Myös syksyllä alkava uusi arki saa polvet usein tutisemaan kauhusta. Mitenkähän ihmeessä tulemme selviämään arkiaamuista,kun se jo yhden eskarilaisen kanssa oli vaikeaa?

Jokaisella meistä on omat heikot kohtamme ja tärkeinta kai olisikin löytää keinot niiden ylitse pääsemiselle. Itse käytän näissä hetkissä apunani luontoa ja metsää. Tänäänkin mieli virkistyi huomattavasti kun pakkasin tytöt kaksosrattaisiin, kiinnitin kundille kypärän päähän,istutin pyörän satulaan ja lähdimme yhdessä aurinkoiselle kävelylenkille lähiseudulle. Perhoset lentelivät viereisellä niityllä ja ilma oli kesäisen lämpöinen. Melkeinpä hikinen. W:n kanssa harjoittelimme suojateillä pysähtymistä ja jätkä osaakin jo hienosti!

Toinen toimiva keino on heittää vanhat petivaatteet pesukoneeseen ja pujahtaa illalla nukkumaan puhtaisiin lakanoihin. Tämä toimii mulla aina. Tämän myös tein tänään.

Aampäivällä aloitin myös viikonloppuna juhlittavien synttäreiden järkkäilyt ja kun sain netin kautta tilattua ostokset sunnuntaiksi, keveni olo kummasti. Lauantaina herkut kannetaan puolestani ovelle - siis kuinka näppärää se onkaan?! Tämä on suuri palvelus minulta myös pienille, joiden ei nyt tarvitse lähteä meidän vanhempien kanssa kesäpäivää kaupan käytäville viettämään.

Lomapäivien bonus-piristäjänä toimii nyt myös tuo extempore kasvimaani, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä. Seuraamme lasten kanssa tilannetta päivittäin ja muksut saavat hoitaa kesäkurpitsojen sekä herneiden kastelun. Tein huvikseni pienen testin ja heitin siemenet pari viikkoa sitten multaan etupihan kukkapenkkiin. Ja kuinkas kävikään? Siemenet ryhtyivät kasvamaan vihanneksiksi. Olen nyt ehkä vähän hurahtanut, ja ensi kesäksi suunnittelenkin jo kovasti oman kasvihuoneen rakentamista. Tälle kesälle moinen taitaa jo olla myöhäistä? 

Iltaisin yritän suunnata ajatukset vain positiiviseen. Kiitän onnistuneesta kantasoluhoidosta ja mahdollisuudesta siihen. Kiitän isän onnistuineista operaatioista menneiden vuosien ajalta. Kiitän jokaisesta onnellisesta yhteisestä hetkestä rakkaiden läheisten kanssa. Kiitän anteeksipyynnöistä, halauksista ja hymyistä. Naurunräkätyksistä.

Olen kiitollinen siitä että saamme olla lähellä perheidemme jäseniä ja että näemme viikoittain.  Että isovanhemmat ovat lasten elämässä vahvasti läsnä.

Ja vaikka nyt välillä vähän normaalia enemmän huolettaakin niin tiedän, että selviämme tulevista haasteista. Se on selvää.  Selviämme eskarin alusta, selviän opiskeluistani, ekaluokkalaisemme selviää hienosti ja sairaudet selätämme. 

Hirmuisesti onnellisia asioita ympärilläni on. Olen kiitollinen niistä.

Ai niin mainitsinko jo kirjoittamisen? ;) Voi kuinka olo keveni kummasti tämänkin terapeuttisen höpinän vuoksi.

Mitäpäs jos eläisin hetkessä juuri nyt? Rohkenisin toteuttaa unelmiani, enkä liiaksi murehtisi sitä mitä muut minusta ajattelevat? 

Näihin itse itselleni esitettyihin kysymyksiin vastasin viikonloppuna kyllä, ja jo eilen toteutin yhden pitkäaikaisimmista haaveistani. Annoin veljeni Juhan Hair Espacesta leikata viimeisetkin blondatut ja kärtsänneet hiukseni roskakoriin, ja nyt mulla on ensimmäistä kertaa elämäni aikana hiukset, joita en saa hätäisesti vetäistyä sykerölle taakse. Fiilis on todella mahtava, voin kertoa. Jopa tyylikäs?!

Lähtötilanne oli tämä. 

 



 Vaikka takana on jo kohta 8 kk oman luonnollisen hiusvärin kasvattamista, on takana myös useita vuosia jatkunut blondaus sekä värjäyskierre, joka todella näkyi mun hiuksissani vielä eilen kampaajan tuoliin istahtaessani. Sanoin Juhalle, että värjäystä en halua ja yhdessä totesimmekin, että nykyinen hiusväri on itseasiassa tosi ok. Siispä aloitimme heti saksimisen.






Tässä uudessa kuontalossa ainoa ongelma on se, että en voi olla hiplaamatta hiuksiani. Niin pehmeät ja täydelliset ovat! Helsingistä kotiin startattuamme, olivat mun hiukset kauniisti aseteltuna paikoillaan, mutta Keravan liittymän kohdalla tämä pakkomielteeni oli jo selvästi havaittavissa myös silmin. Silti näyttävät hyvältä!

 Olen aina pitänyt itseäni maailman surkeimpana kampauksen tekijänä mutta eilen tajusin, että mä olenkin ollut vain sekä ainoastaan maailman surkein PITKIEN hiusten kampausten tekijä. Tämä lyhyt malli avasi aivan uudet ulottuvuudet mun maailmassani, ja yhtäkkiä osaan laittaa omiin hiuksiini lukuisia kivannäköisiä kampauksia!

Nyt on kyllä hyvin vahvasti sellainen fiilis, että tämä look on tullut jäädäkseen. Ja mikä parasta, tästä eteenpäin mulla tulee olemaan terveempi hiuslaatu kuin kymmeniin vuosiin!

Tässä vaiheessa haluan sydämeni pohjasta kiittää veljeäni, joka sai mut vakuuttuneeksi siitä, että tämä lyhyt hiusmalli tulee sopimaan mulle varmasti. Raudanlujaan ammattilaiseen on helppo luottaa, näin se vaan on. Juhalle voi varata aikaa Hair Espacen nettiajanvarauksesta TÄÄLTÄ


 Meni 30 vuotta, että uskalsin. Eräässä facebook-ryhmässä joku ennustikin seuraavan tapahtuvan: Tänään katson peiliin ja ajattelen "Miksi mä en tehnyt tätä jo aikaisemmin?".

Noh, mitäs tykkäätte? :) 

Tyylilleni uskollisena julkaisen vähän jälkijunassa panokseni Mamma rimpuilee-blogin profiilikuvahaasteeseen.

Aluksi ajattelin, että ei mulla ole tämän haasteen tiimoilta oikein annettavaa teille lukijoille, mutta sitten kun ryhdyin kymmenenvuotisen Facebook-historiani profiilikuvia katsomaan niin ajattelin, että jos nämä kuvat nostattavat mussa itsessäni tällaisia tunnekuohuja pintaan, ovat ne julkaisukelpoisia blogissakin. 

Aloitellaan siis ensimmäisistä vuosista. 

Voehan itkuntirahdus ja naurunpyrähdys! Kellertävän vaaleat Clip-onit ja Gardan auringossa kärtsännyt iho. Rakastunut ja onnellinen. 

Samoissa masunpohjaa kutittavissa tunnelmissa myös seuraavassa kuvassa, joka on otettu mun ensimmäisestä vuokra-asunnostani Sturenkadulla ja jossa ehdin puoli vuotta asua yksin - kunnes tuo pitkätukkainen komistus saapui sekottamaan mun sinkkuelämääni totaalisesti. 

Tää seuraava syysneito onkin sitten jo ensimmäisessä yhteisessä kodissamme ikuistettu. Tuo villapaita on edelleen yksi mun suosikeistani.

Kuluneiden kuukausien aikana katkeamattomista yöunista haaveillessani, olen useaan otteeseen palannut viiden vuoden takaiseen (nyt jo aika huvittavaankin) hetkeen, jonka päätin tänään jakaa myös täällä teille lukijoilleni.

Piippis oli 4 kk vanha kun päätimme H:n kanssa, että on tullut aika levätä yhden yön yli kaksin ja nipistää vauva-arjesta hetki parisuhteelle. Ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna olimme kuitenkin tässä vaiheessa vähän sinisilmäisiä ja otimme varaslähdön turhan aikaisin..

Noh mutta kuitenkin. Varasin hotellihuoneen Helsingistä ja ostimme liput Deftonesin keikalle. Odotimme iltaa valtavasti ja se ilta olikin ihan mielettömän kiva.  Ennen keikkaa ajoimme auton hotellille ja jätimme tavarat huoneeseen. Kävimme syömässä ja suuntasimme Circukseen, jossa ystävät meitä jo odottelivatkin. Ilta tuli niiin tarpeeseen ja fiilis pysyi katossa koko keikan ajan – vaikkakin tekstarit sinkoilivat mummin puhelimeen tiheään tahtiin.

Meidän odotettu hetkemme ystäviemme seurassa jatkui vielä tovin ravintolan pöydän ääressä, jonka jälkeen lähdimme suht hyvissä-ajoin matkaamaan kohti hotellihuonetta makoisten yöunien toivossa. Välittömästi kuitenkin huoneeseen päästyämme, alkoi allekirjoittaneen sydänalaa puristamaan ja sangen ahdistava tunne valtasi koko kehon.

"Vauva! Mun vauvani tarvitsee minua nyt!" 

"Älä pidä mua hulluna, mutta mun on pakko lähteä kotiin. Sä voit jäädä kyllä tänne nukkumaan!"

Ja niin teimme. H jäi uinumaan, sillä jonkunhan täytyisi aamulla ajaa auto takaisin kotiin sekä luovuttaa huone. Minä lähdin.

Otin hotellin edestä taksin ja maksoin itseni kipeäksi matkatessani yksin Helsingistä Keravalle pienen tyyppini luokse. Taloudellinen tappio ei jäänyt kuitenkaan harmittamaan, sillä vieläkin kipeämmäksi olisin tullut jos olisin jäänyt kaupunkiin.

Matkalla kotiin kieltämättä hymyilytti jo vähän. Tiesin, että näin tämän oli tällä kertaa mentävä eikä hetki ollut vielä kypsä venyttämään napanuoraa yön yli. Onneksi H sai kuitenkin levätä kunnolla eikä hotelliin kulutetut rahat näinollen menneet hukkaan.

Sisään astuessani kuulin vauvani orastavan itkun. Tyttö oli juuri herännyt uniltansa ja tilanne oli kärjistymässä, sillä pullo ei kelvannut. Nappasin tytön kainaloon ja lähdimme yhdessä alakertaan nukkumaan. Tissi suuhun ja näin homma olikin sitten taas täydellisesti hallussa! Olin niin kiitollinen, että luotin äidinvaistooni ja lähdin kotiin. Seuraavana päivänä H saapui hymähdellen kotiin ja tätä tarinaa onkin useasti muisteltu hymyssä suin.

Tämä allaoleva kuva on huonolaatuinen, mutta malli siinä on täydellinen. Ei varmaankaan ole vaikea ymmärtää, miksi äidillä tuli kiire takaisin oman jääkarhun poikasensa luokse.

<3

Vaikka moni mulle silloin sanoi, että kyllä se vauva sitten pullosta juo kun muuta ei ole tarjolla niin mä tiedän, että Piippiksen kohdalla tilanne olisi kyllä lähtenyt ns. "lapasesta". Maitoraivarit kun hänellä olivat aivan omaa luokkaansa. Mummi olisi satavarmasti ollut koko yön kovilla ja vauva tietysti myös, sillä temperamenttia tuosta pikku pimusta on löytynyt alusta asti sekä hyvässä että ei-niin-hyvässä. Nyt isompana raivarit ovat onneksemme todella harvinaisia sekä lyhytkestoisia. Heh.

Tämän jälkeen menikin sitten piiiiitkä aika, ennenkun uskaltauduimme lähteä kaksin yön yli reissulle. Se taisi tapahtua vasta PikkuW:n syntymän jälkeen ja silloin reissasimmekin sitten kertaheitolla Dubliniin muutamaksi päiväksi. Piippiksen kanssa oli jo helppoa tuolloin ja PikkuW taasen söi pullosta kuin vanha tekijä. Kaikki sujui hienosti. Ensimmäisenä yönä nukuin 14 tuntia putkeen H:n odotellessa kiltisti hotellin lähituntumassa, että vaimo heräilee loman viettoon. Univelat tuli kuitattua ja loma oli todella onnistunut.

Näiden kolmen kanssa tilanne on nyt niin mahdoton tällä hetkellä, että yökylään emme ole koko jengiä viitsineet luovuttaa. Eikä se muuten ajatuksena edes tunnu kovin mukavaltakaan, sillä yöt ihan oikeasti ovat aika rankkoja. Olemme tässä nyt kuitenkin pohdiskelleet, että johonkin väliin on vaan pakko yrittää ujuttaa myös tuota kaksinkeskeistä aikaa yön yli, sillä me valvomme enemmän tai vähemmän levottoman jengin kanssa öisin ja se alkaa tuntumaan sekä näkymään. Joskus tilanne on  nollattava ja yhdet hyvät yöunet tekevät ihmeitä! Sen moni vanhempi tietääkin varmasti.

Vanhemmuus on joskus haastavaa, mutta lohduttavaa on se, että se etenee sykleissä. Väsyttävien jaksojen jälkeen tulee helpompia jaksoja. Puoli vuotta sitten meillä nukuttiin levollisesti ja olen varma, että puolen vuoden päästä tilanne on taas helpompi. Aika aikansa kutakin.

Voimia alkavaan viikkoon!

<3

Luin viime viikolla artikkelin Toni Wirtasesta. Tuo artikkeli käsitteli  paniikkihäiriötä eli diagnoosia, joka minullekin on aikanaan tehty. Teksti oli hämmentävää, jopa vähän huvittavaakin luettavaa, sillä se oli kuin omasta näppäimistöstäni lähtöisin. Vaiva itsessään onkin sitten kaikkea muuta kuin huvittava, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja niin valitettavaa kuin se onkin, myös tämä vaiva on sangen yleinen. Siksi itse en ole koskaan kokenut tarvetta vaieta omasta kipunoinnista.

Olen siis aikaisemminkin kirjoitellut tästä , mutta ajattelin tänään lähestyä teemaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Miten ahdistuneisuus ja paniikkihäiriö vaikuttavat meidän perheemme elämään tänäpäivänä?

Aihe on ajankohtainen, sillä kävin viime viikolla lääkärissä niskassa olevien pattien vuoksi. Kärsin myös "tukossa" olevasta korvasta ja nyt nenässäkin on aika-ajoin omituisia tuntemuksia. Kaikki vasemmalla puolella.  Kun kerrankin sain itseni raahattua lääkärin luokse, pääsinkin siinä sitten vauhtiin ja huomasin oman "vikalistani" olevan hyvinkin pitkä.

Mitään vikaa ei korvista tai nenästä löytynyt ja mua nolotti. Hävetti ihan. "Nyt se epäilee mua luulosairaaksi". Patit niskassa olivat hieman turvoksissa olevia imusolmukkeita jännittyneen lihaksen päällä, mikä kuulemma on täysin normaalia.

Hetki vain. "NORMAALIA?!" Mulle turvonnut imusolmuke tarkoittaa sitä kaikista pahinta eli syöpää. Tivasin pääsyn verikokeisiin ja ylihuomenna olen nyt sitten sinne menossa. Lääkärille en asiasta enää kehdannut mainita sen enempää. Hyvä kai niin.

Samaisena iltana huomasin kitalaessani "omituisen patin", jonka seurauksena soitin puoli sukua läpi kysyäkseni ihan vaan että löytyykö muilta sellaisia. H:n vastaus ei tyydyttänyt tiedonjanoani. Olin edelleen kovin "sairas". Myös orastava Alzheimer iski illalla sängyssä Iltalehden artikkeleita läpi kolutessani. "Mullahan on just nämä oireet?!"

Elämä lapselle-konserttia katsoessani joudun nykyään ohittamaan tositarina-osiot. Ja olenhan mä esimerkiksi Piippiksenkin kiikuttanut muutamaan otteeseen ylimääräisiin verikokeisiin, koska hänelle on tullut petekioita olkapäihin. Näissä asioissa kyllä koen, että liian tarkka ei voi ollakaan.

Osa mun tarinoistani saattaa kuulostaa ehkä huvittaviltakin, mutta kun ahdistus iskee niin kaikki tämä on silloin totisinta totta. Olen kireä ja tiuskin rakkaimmilleni ihan vaan siksi, koska he eivät ymmärrä huoltani omasta/läheisen tilasta. Ja vaikka nyt tilanne on taas helpottanut niin väittäisin, etteivät nämä tällaiset pelkotilat koskaan kokonaan lähde pois. Harva se yö valvon ajatusteni kanssa ja rutistan H:ta lujasti.

Olen oppinut käsittelemään näitä tuntemuksia, mutta eivätpä nuo mokomat näytä vuosien saatossa minnekään katoavan. Vaivansa kullakin. Onneksi tunnen vahvasti myös sitä hyvääkin. Ne onnelliset jutut.

Ja niin, kitalaen kuuluukin olla kova takaa. Muistihäiriötkin kolmen pienen lapsen äidillä lienee suht luonnollinen ilmiö, ilman sen hälyyttävämpää diagnosointia ;) Mutta hei, sain mä lääkäriltä yhden oikean diagnoosin ja sen osasin itsekin oikein arvata. Kuukautismigreeni. Kyseessä ei siis aina ole oma luulosairauteni, heh.

Olipas henkilökohtaista, mutta samalla kovin puhdistavaa. Tuli tarve päästä kirjoittamaan ajan kanssa jotain ihan muuta, kuin mitä normaalisti kirjoittelen.

Kauniita unia.

Satuin eilen bongaamaan facebookin news feediltä artikkelin erityisherkkyydestä  ja jäin todella pohdiskelemaan tätä asiaa. Itseähän olen aina ollut herkkä sekä tunteellinen ja tästä syystä aihe kiinnostaa erityisen paljon. Tunnen itseni kaltaisia useita - sekä miehiä että naisia.

"Erityisherkkyys on synnynnäinen hermojärjestelmän ominaisuus". Hauska kuulla, että tälle kaikelle on näinkin selkeä tieteellinen selitys ja hyvä että näistäkin asioista puhutaan nykyään paljon.

Ajattelen itse että herkkyys on vahvuus, mutta toisaalta on paljon sellaisia tilanteita, joissa toivoisin reagoivani toisella tavalla. Itken helposti ja hyvinkin "mitättömästä" asiasta. Kun konsertti alkaa näyttävästi, kyyneleet valuvat poskilla vaikka suurin osa kanssakuuntelijoista riemuitsee ja tanssii iloisesti. Eilen katsottiin H:n kanssa Forgetting Sarah Marshall-elokuvaa, ja nauroin niin lujasti, että lopulta rupesin itkemään. Liikutuin siis naurun päätteeksi. Liikutuin koska mulla oli niin hauskaa? Onhan se hieman outoa, ja tuollainen reaktio saattaa olla jollekin toiselle vähän hankala ymmärtää. Usein huomaankin, että yritän peitellä kyyneliäni, koska ne saattavat hämmentää muita.

Mielenkiintoista, että artikkelin mukaan myös aistiyliherkkyydet kuuluvat tähän ominaisuuteen. H usein nauraa mulle, kun purkkaa syödessäni alan yhtäkkiä yökkimään. En oikeastaan pysty edes purkkaa syömään, koska se aiheuttaa mulle tuollaisen reaktion melkeinpä välittömästi. Yökin nykyään jo syystä, että H syö vaikkapa autossa vieressäni äänekkäästi purkkaa. Hyi. Olen pitänyt aina itseäni vähän outona tämän vuoksi, mutta ehkäpä tällekkin löytyy luonnollinen selitys vaikkapa tässätapauksessa hermojärjestelmästä ;)

Tuo juttu avasi mulle tätä aihetta paljon ja luulen, että juuri tämä herkkyys aiheuttaa mulle nyt myös näitä uniongelmiakin. Maailman tilanne mietityttää ja henkilökohtaisessa elämässäkin on omat murheensa. Eipä sitä muuta sitten tarvitakkaan. Usein ihan suututtaa, että tulee mietiskeltyä niin paljon tämänhetkistä maailmaa, kun en yksin niille asioille kuitenkaan mitään mahda. Olen aina ollut sellainen, että pohdiskelen liikaa. Päivittäin mieltä kaihertaa joku stressaava asia. Onneksi kolikolla on myös kääntöpuolensa ja mun on ollut aina helppo keskittyä myös positiivisiin asioihin. On helppo "fiilistellä" siis myös ihan vaan niitä arkisia pieniä onnellisia asioita. Ja usein myös näytän sen onnen hyvin avoimesti. Tämäkin on asia, joka saattaa toisenlaista ihmistä välillä suivaannuttaa. Ja se on täysin ymmärrettävää.

Moni läheinen varmasti tunnistaa tätä lukiessaan nämä piirteet minussa. Ja moni lukija varmasti tunnistaa nämä piirteet myös itsessään. Kääntäkäämme siis herkkyys vahvuudeksi ja yrittäkäämme nauttia siitä, että tunnemme isosti! :) Mielelläni kuulisin muidenkin kokemuksia aiheesta!

Jännä nähdä, periytyykö tämä piirre jälkikasvulle. Nyt näyttäisi siltä, että Piippis ainakin kulkee äitinsä kanssa samoja polkuja siinä, mitä tähän luonteenpiirteeseen tulee..

Liikutukselta ei tottavie vältytty viikonloppunakaan, kun uutukainen kummipoikamme vietti nimiäisiään. Tämä on mulle ja H:lle hyvin tärkeä sekä arvokas tehtävä, ja tuo pieni ihminen on hyvin rakas, niinkuin myös vanhempansakin meille ovat. Onnea ja iso suukko ihana O!

Tällaista tänään.

Mukavaa alkanutta viikkoa, vaikkakaan aamun ensimmäinen uutinen ei niin aurinkoinen ollutkaan. Lepäile rauhassa David Bowie

Tapahtuipa eräänä iltana ruotsalaisessa konserttisalissa episodi, joka inspiroi minuakin tämänpäiväisessä blogipostauksessani ja saattekin nyt lukea ajatuksiani aiheeseen liittyen sekä vähän aiheen vierestäkin. 

Juhlapyhien välissä on ihan hyvä hetki vähän pysähtyä mietiskelemään ja tunnustelemaan omaa olotilaansa. Viimeaikoina olen jopa hieman häiriintynyt erityisen voimakkaasta herkkyystilasta, joka sisälläni vallitsee. Siihen lisättynä pienen ihmisen suuri ego, voi seuraukset olla joskus jopa semi-katastrofaaliset.  

Eilen ihan säikähdin. Tämän herkkyystilan totaalisen räjähdyksen sai tuntea nahoissaan ystävä, joka otti tilanteen kyllä olosuhteisiin nähden hienosti. Ei siitä sen enempää, mutta joskus ihan pelottaa, miten avoin, ja vähän turhankin rehellinen musta on tullut. Sanon asiat aivan liian suoraan, koska koen, että se olisi jotenkin parempi, kuin oppia osoittamaan tietyissä tilanteissa ehkä vähän jonkinsortin hienotunteisuutta. 

No, en mä kuulemma aina ihan näin tulinen ole. Joskus siinä vaan käy niin, että tunteet vähän kuohahtaa ja sitten pöly taas laskeutuu. 

Mietiskelin kuitenkin tänään, mistä tämä "yliherkkyys" oikeastaan johtuu?

Lasten piirtäessä, omin itselleni yhden iiison paperin sekä tussin, ja aloin rustaamaan vanhaa kunnon "mind mappiä". Lopputulema oli seuraavanlainen:

*Lapset:

Lasten myötä olen luonnollisesti herkistynyt valtavasti entisestään ja hormooneillakin lienee vielä jonkinverran osallisutta näihin kummallisiin sanallisiin räiskähdyksiin.

*Kotona oleminen:

Olen viettänyt viimeiset 4 vuotta aika tiiviisti täällä kotona. Olen tavallaan vähän unohtanutkin, miten toisten ihmisten kanssa tulee käyttäytyä(?). Niin hölmöltä kun se kuullostaakin, niin totta se on. Onko tämä nyt sitä mökkihöperyyttä? En tiedä, mutta siltä se vähän tuntuu. Onneksi ollaan kuitenkin päästy H:n kanssa aina sillointällöin tuulettumaan, ja oon saanut tavata ystäviä niin paljon kun vaan olen jaksanut. Enemmänkin tietysti olisi voinut. Ihan kaikkea en siis onneksi ole kuitenkaan unohtanut.

*Äitiys:

No niin, tämä kai kuuluu tavallaan samaan kategoriaan kun lapset. Musta on tullut äiti. Elän vahvasti tätä äitiyden roolia, ja näköjään se rooli on mussa niin vahvasti, että siitä on vaikea päästä yli varsinkin näiden rakkaiden miespuolisten ystävien seurassa. Hohhoijaa. Typerää, mutta niin totta valitettavasti.

*Viimevuoden tapahtumat:

Isäni tilanne viime maaliskuussa avasi taas silmät ja sai tavallaan vähän pelkäämäänkin tiettyjä asioita. Mikään ei ole itsestäänselvää. Sitä helposti tuudittautuu ajatukseen, että mun elämä on turvallista ja onnellista nyt, eikä mikään paha voi tätä pilata. Nyt takaraivossa kuitenkin kokoajan kolkuttelee tieto siitä, että mitä vaan voi tapahtua ja ihan koska vain.  Ihan kenelle vaan meistä. Tässä hormooniryöpyssä nämä tällaiset maaliskuiset "shokkitapahtumat" voimistavat herkkyystilaa entisestään, ja usein tulee sellainen tunne että tietyt asiat on vaan parempi sanoa nyt kun että jättäisi myöhempään ajankohtaan. Niin hyvässä kun pahassakin. Ei mulla ole ollut vaikeuksia viimeaikoina sanoa suoraan ystäville tai perheenjäsenille myöskään sitä, että rakastan. Ei todella. 

Valitettavasti kolikolla on myös kääntöpuoli. On helppoa sanoa ihan mitä vaan. 

Äitiys. Se on ihanaa, mutta se on myös aika-ajoin tosi rankkaakin. Elämänmuutos omalla kohdallani on ollut niin suuri, että loppupeleissä ihan hyvinhän tässä vielä menee. Rehellisesti voin kyllä kertoa sen, että kolmas lapsi on ollut se kaikista suurin koetinkivi. Mutta vaikka näin on ollut, niin ihan päivittäin häntä ääneen ihastellaan ja kiitellään siitä,että hän päätti saapua tähän meidän jengiin.

Ihan hyvin me jaksellaan kaikesta huolimatta. Ja kiitollisia ollaan ennenkaikkea siitä, että läheiset sekä ystävät jaksavat tukea, sekä joskus ottaa vastaan näitä tunneryöppyjä. Ne onneksi ovat ohimeneviä ja onneksi myös me osataan vielä kuunnella. Ja tehdääkin sitä mielellämme. 

Tää oli tosi henkilökohtainen postaus, mutta se helpotti. 

Ensinnäkin, ihanaa ettette ole hyljänneet! Ja toiseksi: nyt toteutan kiitokseksi uskollisuudestanne  lukijan toivomuksen kertomalla arjessa jaksamisesta sekä voimavaroistani. 

Aurinko sai äidin herkistymään tänään fysioterapian jälkeen. Tunnelmaa ei lannistanut edes tieto siitä, että joudutaan alkaa taistelemaan Kelan kanssa korotetusta vammaistuesta, jotta saadaan parasta mahdollista fysioterapiaa meidän pienelle.

Mieluinen tuo tieto ei missään tapauksessa ollut. Nyt se paperisota siis alkaa.

Tuli pakottava tunne, että on annettava hetki aikaa omille ajatuksilleni. Mulla oli aika rankka ilta tänään pikkuihmisten kanssa. Ovat kumpikin tällähetkellä vähän huonoja nukahtamaan yksin ja se aiheuttaa hektisiä hetkiä näinä iltoina kun isi tekee iltavuoroa. Toisen meistä on tehtävä töitä joten valita en. Kaksivuorotyö osittain vaatii veronsa mutta on siinä paljon hyviäkin puolia. Kivasti sitä loppujenlopuksi pärjää kahden pienen kanssa noin muuten mutta nämä yö-/päiväunille ryhtymiset ovat tilanteista kinkkisimmät. Ja ne tilanteet on kohdattava, oli isillä sitten ilta- tai aamuvuoro. Ainahan niistä mokomista selviää mutta joskus pienten nukahtaminen ottaa oman aikansa. Joskus itken ja joskus nauran. Riippuu päivästä mutta sen olen tajunnut ajan kanssa, että aina selviän.

Jokatapauksessa, tänään kun mä vihdoin ja viimein sain pienemmänkin tainnutettua tasaiseen tuhinaansa ja keräilin Pirpanan leluja olohuoneen lattialta, tunsin vahvasti. Aivan uskomattoman voimakasta onnen sekä rakkaudentunnetta. Kaikki turhautumisen tunteet katosivat hetkessä jonnekkin kaukaisuuteen ja mieleni teki palata lasten luokse antamaan vielä yhdet hyvänyönsuukot ja kuiskaamaan vielä kerran että rakastan, etteivät varmasti sitä unohtaisi. 

Oivalsin, että on turhaa antaa sille riittämättömyyden tunteelle liikaa valtaa. Kun mun sydämestäni löytyy näin paljon rakkautta noita pieniä murusia kohtaan, on heillä aivan varmasti hyvä olla. Tämän yritän muistaa jatkossakin sillä silloin kohtelen itseänikin lempeämmin. 

Jokapäivä sitä kasvaa vahvemmaksi. Ei näitä asioita opi hetkessä kukaan.

Vähän brutaali kuva mutta se nyt valitettavasti vaan kuvaa kaikkein osuvimmin meidän tätä päivää joka alkoi  kohtalaisen vauhdikkaasti. Yö meni hyvin ja hain Pirpanan kasin jälkeen meidän viekkuun vielä pötköttelemään. Oikein oli mukavan leppoisaa siinä kolmistaan kölliä siihen asti kunnes "joku" päätti toisin ja mun vasemmassa jalassani alkoi aivan järkyttävä suonenveto. Huusin ja itkukin taisi päästä siinävaiheessa kun toinen päätti tulla heti putkeen siihen samaan jalkaan. H siinä sitten muistutteli mua riittävästä vedenjuonnista ja päätin jälkiviisaana mennä samantien hakemaan ison lasillisen hanasta. No, kohtalo puuttui jälleen peliin ja niinhän siinä kävi sitten että koko astiakaapin keskimmäinen hylly räsähti alas ja sirpaleet lenteli pitkin lattiaa, keittiötasoja ja niin, yksi iso sirpale päätti viiltää mun isovarpaan ja sen viereisen varpaan väliä oikein huolella. Verta oli jokapuolella ja luulinkin jo onnistuneeni verenvuodon tyrehdyttämisessä mutta pienen lepohetken jälkeen ylös noustessani jouduin pettymään hoitajantaitoihini sillä jälleen varpaanväli aloitti vuotamisen. Kipu siinä myös oli suht huomattava. Eipä siinä muu auttanut kun pakata koko konkkaronkka autoon ja matkata tutustumaan tämän kaupungin ensiapupisteeseen. Onneksi pääsin heti operoitavaksi eikä isin ja Pirpanan tarvinut odotella kauaa äitiä tylsässä odotushuoneessa. Iso palkeenkieli liimattiin ja toisen varpaan vekki putsattiin siruista ja muusta töhnästä. Syvälle oli kuulemma viiltänyt ja menetin pienen palan varvasta. No, onni onnettomuudessa ettei isompia haavereita sattunut ja Pirpana oli turvallisesti isin kanssa pötköttelemässä tapahtuman aikana.  Tänään käveleminen on ollut vaan entistä haasteellisempaa ja pari päivää on odotettavissa kuulemma kipuilua. Toisinsanoen nyt mä olen ihan oikeasti aika onneton ja saamaton ja toivoton. Onneksi on auttavia käsiä lähellä ja apua saatavilla tarvittaessa. 

Olen yrittänyt ottaa iisisti mutta kyllä mä sitten vielä meinasin hajoittaa H:n partatrimmerin  tiputtamalla sen kivilattialle. Tai saattoi se hajotakkin, en uskaltanut kokeilla. Nää nyt on vaan taas näitä päiviä. Huomenna on pakko olla turvallisempaa.

Pirpana nukahti helposti unille vaikka olin ihan varma että tänään on edessä jonkinsortin supertaisto! Olin jo henkisesti valmistautunut koitokseen. Tyttö selvästi symppasi säälittävää mutsia ja ajatteli että "tehdään nyt yksi asia helpoksi tolle möhikselle tänään".  

Huomasin että juhannus ja kaikki siihen liittyvä reissaaminen on selvästi unettanut Pirpanaa näin jälkijunassa. Kovin on uneliaan oloinen ollut. Hetkenaikaa sitäkin jo ehdin murehtia mutta sitten ymmärsin ajatella näitä asioita taas maalaisjärjellä. 

Niin notta sellaanen päivä.