Kirjoittelin muutama kuukausi sitten Facebookin We <3 Kerava-ryhmään halukkuudestani löytää meidän perheelle karvainen kummilapsi. En tuossa hetkessä olisi voinut kuvitellakaan, minkälainen retki enterin painamisen jälkeen alkaisikaan.

Iiiiso! <3

Sain lukuisia viestejä, mutta yksi näistä viesteistä oli nostettava ylitse muiden. Päätös oli selkeä, sillä H:n mielipiteellä oli iso vaikutus sen tekemisessä. Pikkupoikana H rakastui jo näihin isoihin nallekarhuihin ja näinollen Leonbergi oli rotuna meille lottovoitto.

Meille tarjottiin mahdollisuutta ottaa neljän viikon pätkissä Ryti hoitoon, ja isoon koiraan tottuneena tämä vaihtoehto tuntuikin siis todella kutkuttavan kivalta. Olen kirjoitellu Rytistä aikaisemmin, joten en lähde toistamaan enää aikaisempaa. 

Haluan tässä postauksessa nyt kertoa, että miten meillä on sujunut tuon jättimäisen ipanan (11 kk) kanssa. 

Aluksi jännitimme Rytin isoa kokoa syystä, että 10 kk vanha pentukoira on vielä jokseenkin villi ja innostuu ikäisestään seurasta kovasti. Ulkona kundi riehaantui lasten leikeistä ja muutaman kerran hän onnistuikin tuuppaamaan kumoon yhden jos toisenkin ipanoistamme. Hetken aikaa jo ehdin ajatella että otankohan nyt tietoisen riskin ja voiko jotain pahempaa vielä tapahtua?

Nyt kun aikaa on kulunut ja Ryti on tottunut perheemme hulinoihin, ei näitä riehaantumisongelmia ole ollut. H on suuri auktoriteetti haukulle ja tottelee samantien kun H ääntänsä vähän korottaa. Varmasti myös suurin pentuvilli alkaa olla takana päin ja tästäkin syystä on tapahtunut luonnollinen rauhoittuminen.

Leonbergeistä usein puhutaan, että ovat todellisia perhekoiria ja nyt voinkin itse allekirjoittaa tuon lauseen täysin. Toki aina löytyy poikkeuksia ja tuohon väittämään ei voi tietenkään koskaan tuudittautua täysin. Koiran kanssa tulee aina olla lapsiperheessä varovainen - rodusta huolimatta. 

Aamulla Ryti suukottaa jokaisen varaperheensä jäsenen eikä jätä ketään huomionsa ulkopuolelle. Olemme jo vähän koukussa näihin huomionosoituksiin ja olo on vähän tyhjä, kun poitsu on kotona Helsingissä. Onneksi saamme kuitenkin nautiskella jätkänpätkän suloisesta seurasta aina pidemmän jakson putkissa ja monta kertaa olemmekin H:n kanssa keskustelleet yön hiljaisina tunteina, että tämä on ollut yksi parhaimmista diileistä, jonka minä koskaan olen hetken mielijohteesta tehnyt.


Muutama esimerkkitapaus hurtan suojeluvaistosta omiansa kohtaan:

Eräänä yönä heräsimme siihen, kun Ryti ulisi lastenhuoneessa. H kävi päästämässä pojan ulos ja ajatteli että haukku oli vahingossa jäänyt oven taakse. Hetken päästä sama ulina alkoi uudestaan ja koira oli jälleen lastenhuoneessa. Tällä kertaa H kurkkasi tarkemmin huoneeseen ja huomasi, että pienin ipanoistamme oli tipahtanut sängystä ja nukkui lattialla. H nosti tytön takaisin sänkyyn ja tämän jälkeen koirakin rauhoittui takaisin unillensa. Hätätilanne oli ohi. Voi murua.


  (Nämä kuvat on tänään otettu)



Olemme myös huomanneet, että kun jotakuta meidän lapsistamme vaikka kutitetaan, niin koira säntää välittömästi väliin "pelastamaan" pienen pinteestä.  Sama tapahtuu jos leikimme vaikka hippaa.

"Ryti on hyvä vahtikoira!" -Pikku W

Tämä seuraava kuva oli ihan pakko laittaa vaikka huonolaatuinen onkin (vanhalla kännykkäkameralla otettu) , sillä tässä hetkessä oli meneillään lasten ja koiran yhteinen "Paha susi"- leikki. Vallattoman hauskaa katsottavaa on se.


Muutama video vielä loppuun. Tässä seuraavassa W:n ja Rytin futisleikkiä ja alimmassa jouluyön painajaisia. Meidän lapsukaisista karvainen kummipoika pelkäsi joulupukkia kaikista eniten ja yöllä ikävät muistot palasivat mieleen. Tuota hyljemäistä ulinaa oli tosi liikuttavaa kuunnella. Voi "pientä"! <3

Me ollaan aivan myyty tälle 50 kiloiselle kaverille. Hän on niin ihana ja rakas - super sympaattinen nallekarhu! Rytin läsnäolo tekee meille kaikille todella hyvää ja olen kiitollinen, että saamme olla tämän haukun elämässä läsnä.

Keskiviikkona tämä ihana muru täyttää 1-vuotta. Lapset jo kovasti pohtivat, että mitä ostamme Rytille lahjaksi. Itse ajattelin antaa ainakin piiiiiitkän koirahieronnan pojulle. Hän siitä kovasti nauttii.

Suloista alkavaa viikkoa kaikille! Seuraavassa postauksessa luvassa neonvaloja ja jännittäviä hetkiä naapuripitäjässä.

Ehkä ette ihan vielä osanneet odottaa, mutta täällä ollaan taas- ja se tuntuu todella hyvältä! Niin kuin arvata saattaa, hurahti (melkein) kuukausi ihan sopivan nopeasti ja luonnoksia sain kirjoiteltua talteen pyöreät nolla (0) kappaletta. Tämä todistaa vain sen, että minä todella olen spontaani kirjoittelija joka elää hetkessä ja joka ei juurikaan osaa suunnitella elämäänsä eteenpäin - ei blogissa eikä arjessa noin muutenkaan.



Olen blogitauon aikana jonkinverran pohdiskellutkin tätä asiaa ja tullut siihen lopputulemaan, että tämä mun juttuni on hyvä juurikin näin. Kuuden vuoden taipaleelle mahtuu lukuisia lukijapalautteita ja kaikista yleisin kommentti vuosien varrella minulle lienee ollut se, että blogini on "aito" ja/tai "elämänmakuinen". Tämä tietynlainen suunnittelemattomuus varmasti mahdollistaa juuri nämä kaksi hyvinkin olennaista ja tärkeää ominaisuutta 47 palasta-blogille. Miksi sitä itselleni niin ominaista lähtisi muuttamaan?

 En siis lopulta potenut huonoa omaatuntoa siitä, että pidin pienen tauon kirjoittamisesta enkä paahtanut sen aikana postauksia valmiiksi puolen vuoden edestä, jotta jatkossa olisi helpompaa tehdä tätä hommaa. Sehän olisi ollut ihan juksutusta sellainen - sekä minulle että teille lukijoille. Viikon breikin jälkeen kaipasin jo kirjoittelemista niin paljon, että yllätin itseni rustaamasta ajatuksiani paperille. Ne ajatukset ovat sellaisia, joita en vielä tässä vaiheessa blogiin kirjoittelisi, mutta niidenkin ajatusten oli ihan hyvä päästä ulos pään syövereistä.

 Päiväkirjan kaipuu iski siis viikolla 1.

No entäpäs viikko 2, 3 ja ..puoli?

 Sopeuduin tilanteeseen ja opin ehkä jopa aika-ajoin nautiskelemaankin pienestä "lomasta".  Kamera on ollut ahkerassa käytössä kaikesta huolimatta ja mm. ihania pulkkamäkimuistoja mulla onkin nyt sitten muistikortti pullollaan. Instagramia käytin paljon ja kirjoitin vähän yksityiskohtaisempia ajatuksia sinne nyt kun mulla oli sellaiseen vähän enemmän aikaa - ja halua.



Sellaisen huomion haluan teillekin kertoa, että tällä hetkellä koen instagramin ja facebookin osittain jopa miellyttävämpänä muotona ilmaista tuntemuksista ja ajatuksista, koska siellä vastavuoroisuus seuraajien sekä kirjoittajan kesken on näkyvämpää. Valitettava totuus kun nykyään on se, että blogeihin kommentteja tulee vähemmän - somessa on helpompaa ja nopeampaa reagoida sanoin. En siltikään voisi todellakaan kuvitella jättäväni tätä blogiin rustaamista kokonaan, sillä tänne saa muodostettua sen omannäköisen "koko paketin" aiheesta kun aiheesta. Vähän niinkuin pienen sanallisen ja kuvallisen taideteoksen omasta elämästä.

Ehkä jopa gallerian?



Lapsiin tämä mun taukoni ei ole juurikaan vaikuttanut, sillä en ole enää aikoihin kyennyt ipanoiden aikana postauksia kirjoittelemaan - tietokone kun haukkaa muuten liian ison huomionsa ja hyvin nopeasti kaikilla onkin pinna kireällä. Näin sen kuuluukin olla. Itse kun koen että bloggaamisen ei tulisi verottaa liiaksi lasten ja vanhempien yhteisestä ajasta.

Toisaalta tämä seuraava huomioni saattaa olla kyllä sellainen, joka on lapsiinkin tavalla tai toisella vaikuttanut väkisinkin. Ennakko-odotuksistani huolimatta olen voinut ehkä jopa hilppasen verran kehnommin tämän kuukauden aikana, kuin mitä ennakkoon osasin odottaakaan. Blogi ei ollut syypää minun väsymiseeni, vaan se syy on edelleen olemassa ilman niitä olemattomia "blogipaineita" joihin luulin arkeni kaatuvan. Tuo todellinen syy on vielä osittain hämärän peitossa, mutta työstän tilannetta päivittäin. Näihin ajatuksiin ehkä palaan - ehkä en.

 Fiilispohjalta.



Tähän väliin on ehkä sopivaa kertoa koko perheen kuulumiset. Olemme harjoitelleet kuluneen neljän viikon aikana ravintolakäyttäytymistä lasten kanssa jopa kahteen otteeseen - se jos mikä on sangen poikkeuksellista tässä elämäntilanteessamme. Jotenkin näin nyt vaan pääsi tällä kertaa käymään ja todella hienosti tuo meidän pikkuväki handlaa nämä ravintolareissut jo! Olen heistä tavattoman ylpeä, koska meidän vanhempien ei juurikaan tarvitse omiamme kouluttaa. Osaavat olla ihmisiksi ihan luonnostaan. Tästäkin saisi jo yhden postauksen aikaiseksi jos haluaisi.



H:n kanssa pulahdimme takapihan hankeen yön hiljaisina tunteina suoraan löylyn lämmöistä ja perheen pikkujätkästä on myös kehkeytynyt kuukaudessa tosi innokas saunoja -hän kun ei tosiaan vielä ennen vuodenvaihdetta suostunut saunanlauteille edes minuutiksi istumaan.

Piippiksen kanssa pyörähdimme Rinnekodissa jokavuotisessa "kuntotarkastuksessa" ja kehitys soljuu mukavaan tahtiinsa eteenpäin ihan niin kuin tähän astikin on tapahtunut. Mimmi on meidän vanhempien silmissä pelkkää priimaa ja sehän äitille ja isille riittää vallan mainiosti. Pottahommat ovat edenneet pienessä hetkessä merkittäviä askeleita ja näistä ehkä luvassa ihan omaa postausta lähiaikoina. Pottapostauksia jee!

Sairasteltu on edelleen mutta facebook on minua tässä viime aikoina tiheästi muistutellut siitä, että tilanne oli täysin sama vuosi taaksepäinkin. Tämä nyt on vaan tällaista räkäistä aikaa ja kovasti tässä nyt odotellaankin jo kevään ensi tuulahduksia. Ei tauteja pliis, perheessämme on useita infektioherkkiä rakkaita.


Pikku H vaihtaa vaatteita päivittäin lukuisia kertoja ja viime aikojen ootd:t löytyykin mun instagramista. Hänestä on kehkeytynyt meidän perheen todellinen taivaanrannanmaalari ja  suloisin Tanhupallo numero 1.

Märät talvikelit masentavat koko porukkaa ajoittain, mutta onneksi ollaan saatu nautiskella myös muutamista täydellisistä pulkkamäkipäivistä vieressä sijaitsevan pellon reunalla. Piippis pääsi eskarissa jopa luistelua jo vähän kokeilemaan. Muille luvattiin, että kunhan löydetään kaikille sopivat luistimet niin sitten mennään yhdessä!

Enkeli.

Palasin takaisin aikaisemmin, kuin mitä alunperin uhkasin. Tämä kulunut (melkein) kuukausi oli merkittävä matka. En tiedä tarvitsenko blogiani, mutta tarvitsen kirjoittamista. Tämä on se minun väyläni pysyä tilanteen tasalla - omasta elämästäni.

Tämä totta vie avasi mun silmäni.

Täällä ollaan siis taas. Paljon kivoja juttuja luvassa. Toivottavasti olette pysyneet siellä.

Kommentoikaa ja eläkää matkassa mukana. Facebookissa ajatuksenne jäävät historian kirjojen havinaan enkä niitä sieltä todennäköisesti enää tulevassa löydä, mutta niin kauan kuin blogi on tässä niin myös teidän ajatuksenne ovat minulle täällä bloggerissa. Sama pätee myös muiden bloggaajien kohdalla. Tukekaamme meille tärkeitä kirjoittajia.

Tästä alkaa uusi kevät. Siitä tulee hyvä.

..hiljentyä hetkeksi keräilemään voimia. Saada arki toimimaan. Rentoutua vähän.

Tämä ei varmasti yllätyksenä tullut kenellekään teistä. Tulen kirjoittamaan hyvin todennäköisesti useita postauksia jo valmiiksi tulevalle, uudelle sekä aurinkoisemmalle ajanjaksolle, mutta päivityksiä ei seuraavan kuukauden aikana blogissa tulla näkemään. 

Olen tässä vuosien varrella kehitellyt pääkopassani tietynlaisen "tason" blogilleni ja nyt en täytä itselleni asettamia kriteereitä. Tästä syystä tiedän, että hetken hiljaisuus tulee tekemään hyvää tälle rakkaalle neljännelle lapselleni - on ennenkin tehnyt.

En voi enkä halua stopata kokonaan kirjoittamista. Olen puolikas jos niin teen. Siihen päätökseen en vain kykene eikä se tunnu luonnolliselta tässä vaiheessa. 

Meillä on upea Maitokahvimedia yhteisö, joka tulee saamaan positiivisella tavalla huomioni tämän kuukauden tauon aikana. Uusia juttuja tulee tapahtumaan niin yhteisön, kun myös tämän oman blogini saralla. Sen lupaan. 

Meillä on kaikki hyvin. Piippis on palannut eskariin, joskin nuhaisena mutta muuten suht pirteänä. Minä istahdin eilen kahden kuukauden tauon jälkeen itse koulun penkille ja tulevien kuukausien lukujärjestys näyttää super hyvältä. Paljon etäpäiviä ja hyväksilukuja aikaisemmista opinnoistani. Tämä kaikki tulee tarpeeseen nyt, kun joudumme sumplimaan päivittäin lastenhoitoon liittyviä asioita.

Suloinen karvakaveri Ryti ihastuttaa arkeamme ja saamme herätä aamuisin hännän huiskutuksiin sekä Leo-pusuihin. Olemme koko perhe hyvin rakastuneita tuohon sympaattiseen tyyppiin ja ikävähän sitä tulee taas, kun palaa kotikonnuilleen kohta neljän yhdessä vietetyn viikon jälkeen.

Omat vanhempani voivat sairastelusta huolimatta hyvin ja tuemme toisiamme arjen kiemuroissa. Oma uneni antaa odottaa itseänsä vähän turhan usein iltaisin, mutta uskon tilanteen rauhoittuvan ajan kanssa. 

Instagram päivittyy normaaliin tapaansa ja sinne todennäköisesti rustailenkin tulevan kuukauden aikana vähän "syvällisempää" tarinaa elostamme --> agu47palasta.

Toivottavasti pysytte siellä. Toivottavasti ymmärrätte syyt tälle hiljentymiselle. Olen velkaa tämän itselleni, blogilleni sekä myös teille armaat lukijani. 

Parahinta tammikuuta kaikille. Palaan perjantaina 9. helmikuuta eheämpänä - raikkaampana.

Kello on 6.56 aamulla ja olen juuri kömpinyt makuuhuoneestamme olohuoneen sohvalle viltin alle. En uskaltautunut vielä suihkuun etten herätä muita, joten päätin pitkästä-aikaa avata tietokoneen ja jakaa tänne aamuisia ajatuksiani. Ipanoista viimeinenkin hipsi viiden jälkeen viereemme ja hetken aikaa sängyssä asentoa etsiessäni totesin, että nukkuvat kaikki paremmin kun yksi antaa tilaa kahden hengen parisängyssä.

Uusi vuosi starttasi meillä jo tutuksi tulleissa merkeissä. Ennen aattoa W muuttui räkäiseksi ja nostatti parin päivän kuumeen. Tytöt seurasivat perässä ja eilen illalla nousi kuume heillekin. Reippaita sairastajia ovat joten eipä tätä nyt liiaksi kannata jäädä suremaan. Parempi että potevat nyt kun vaikkapa ensi viikolla - aloitanhan itse koulun maanantaina. Ainoa harmillinen seikka tässä nyt on se, että mummia emme pääse flunssaisena moikkaamaan hoitojen startattua. Ipanoilla on kovasti ikävä jo ja niin taitaa olla mummillakin heitä.

Muistatteko vuosi sitten tekemäni uudenvuodenlupauksen? Tuskin hirmuisen moni on ehtinyt pohdiskelemaan että miten tuosta haasteesta selviydyin, mutta ajattelin nyt kuitenkin sen tämän postauksen varsinaisen aiheen pohjustuksena teille kertoa. 

Kasvatin omaa hiusväriä 11 kk:n ajan kunnes annoin itselleni luvan retkahtaa - hiusväri vaihtui takaisin platinaksi n. 2 viikkoa sitten. Kesällä laitoin muutaman vaalean raidan (ja vähän läträsin suoravärilläkin) olemustani raikastamaan, mutta sen itselleni soin jo tätä lupausta laatiessani. Selviydyin siis paremmin kuin olisin ikuna uskonutkaan!  Ripsipidennykset ovat pysyneet poissa. Niitä en ole osannut oikein kaivatakaan kuluneen vuoden aikana. 

Sen verran mallikkaasti nyt kuitenkin suoriuduin tästä lupauksesta, että uskaltauduin alkaneellekin vuodelle jotain kehittelemään. Jotain himpun verran tärkeämpää ja olennaisempaa.

Juhlakauden herkuttelu ja nautiskelu kostautui vuoden viimeisinä päivinä ja herkästi ärtyvä suolistoni ryhtyi todenteolla osoittamaan mieltään. Olikin harvinaisen helppoa tehdä tämä uutukainen lupaus siitä, että nyt otan todella asiakseni helliä omaa vatsaani ja kroppaani muutenkin. Kuluneet kolme päivää olen opiskellut FODMAP-asioita ahkerammin kuin koskaan ja täyttänyt kaapin vatsaystävällisillä sapuskoilla. Aamut alkavat kaurapuurolla ja Varpulan tilan luomumansikoilla (nam!). Positiiviset vaikutukset ovat jo nyt todella selvästi havaittavissa - kivut ovat kadonneet, vatsassa kaikki hyvin ja mieli on sen myötä huomattavasti virkeämpi. Kahvia juon vain aamulla (ihan kokonaan en ole kyennyt stoppaamaan), mutta muutoin litkin kotosalla vihreää teetä. 

Koen tässä elämäntilanteessani nyt poikkeuksellisen tärkeäksi sen, että pidän omasta itsestäni erityisen hyvää huolta ja pyrin jatkossa löytämään negatiivisuuden sijasta kaikesta sen olennaisen eli positiivisen puolen. Vahingoittavan ja kurjan pyrin jättämään nyt menneisyyteen ja tämä pätee yhtälailla niin asioihin kuin vaikkapa ihmisiinkin. 

Vaikka tässä nyt sairastellaan vähän enemmän, niin sen mukaan nyt mennä porskutetaan ja yritetään muistaa ettei tämä tule ikuisesti kestämään! Toinen sopeutumisen paikka on tietysti mummin vuoden kestävä hoitojakso ja nyt on vaan pidettävä mielessä se, kuinka tärkeä vuosi tämä mummille (ja sitä myötä tietysti meille muillekin) on. Kyllä me kaikki tämä kevät varmasti jotenkin päin selvitään ja yhdessä keskitytään isovanhempien hyvään vointiin sekä taistossa tukemiseen. Kesällä saan onneksemme olla perheen kanssa kotona ja syksyllä W aloittaakin sitten jo eskarin. Sinne asti en oikein osaa asioita vielä miettiä - aika näyttää!

Vaikka Piippis joutuu olemaan pöpöjen vuoksi eskarista paljon pois, tulee hän jokatapauksessa tuplaamaan kuluneen vuoden ja siksi päätin nyt lopettaa murehtimisen tämänkin asian tiimoilta. Ja vaikka W joutui lopettamaan kerhon siitä syystä, että arkisin meistä kukaan ei pääse häntä sinne viemään tai sieltä pois hakemaan, niin hän ehtii kyllä varmasti ihan kyllästymiseen asti viettää aikaa kavereiden parissa eskarin startattua. Jätkä käyttäytyy aina hyvin luontevasti ja sosiaalisesti uusien tuttavuuksien seurassa, joten kotona vietetyt vuodet eivät selvästikään ole mitään negatiivista jälkeä häneen jättänyt - sitäkin kun joskus aikanaan niin kovasti pelkäsin.

Kello on nyt 7.48 ja ensimmäinen potilas hakeutui juuri äidin kainaloon. Ollaan hetki vielä tässä ja sitten ryhdytään puuron keittoon.

  Tähän loppuun haluankin vielä kertoa, että sain eilen uuden puhelimen ja sen myötä intagramin puolella onkin havaittavista aktivoitumista (mm.tarinoissa). Tänään odotan sitä, että pääsen testaamaan puhelimen kameraa päivänvalossa. Seuraavassa postauksessa varmasti siis jotain muutakin kun vaan näitä Pixabayn kuvia ;) Tähän aamuun eivät omat otokset ehtineet.

Sellaisia ajatuksia. Niinkuin harvoin muutenkaan, ei myöskään tänään ollut luvassa blogissa mitään valmiiksi suunniteltua ja harkittua. Tämä on asia, mikä ei tänäkään vuonna tule muuttumaan. Minä en sellaista vaan oikein osaa.

Ja se on ihan ok.

Mulla on ollut tapana kirjoitella vuoden viimeisinä päivinä jonkin sortin uuden vuoden postaus ja tästä perinteestä en ajatellut lipsua tänäkään vuonna. Kirjoittelin ajatuksiani tänään ylös muistivihkooni ja vaikkakin koen tässä hetkessä olevani pääsääntöisesti onnellinen ja olotilaltani muutenkin levollinen, jouduin harmikseni kuitenkin huomaamaan huolen näyttelevän valitettavan suurta roolia tämänhetkisissä tunnelmissani.

Ollakseni nyt ihan rehellinen niin on pakko todeta, että en juurikaan jää kaipaamaan kulunutta vuotta. Toki on paljon tapahtunut iloisia ja onnellisia asioita, mutta vuoteen 2017 on liittynyt myös liikaa huolta ja surua.

 Alkuvuodesta reissasimme pohjanmaalle saattelemaan rakkaan isomummon viimeiselle matkalle ja vuosi starttasi luopumisen merkeissä. Kesä meni mukavasti ja muutaman kivan road tripinkin pääsimme lasten kanssa tekemään. Loppukesän streptokokki ja koko perheen antibioottirumba latisti vähän tunnelmaa, mutta yhdellä kierroksella onneksi selvittiin. Pian tämän jälkeen tuli aika saatella rakas 12-vuotias karvakaveri viimeiselle matkallensa  - siitä en ole vieläkään toipunut kunnolla. 

Piippis aloitti eskarin ja syyslukukausi hurahti vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä sairastelimme enemmän tai vähemmän koko syksyn. Neitokaisella on ihanat hoitajat ja kivoja kavereita koulussa, mutta sopeutumisvaikeuksia on ollut (mm.ääniyliherkkyyttä). Viime viikolla tytsy onneksemme kyllä juoksi äitin syliin iloisena eskaripäivien jälkeen, ja hyvillä mielin aloittelimmekin yhdessä ansaitun joululoman. 

Syksyllä mulla starttasi opiskelut yhden vuorokauden varoitusajalla ja tämä onkin nyt yksi niistä asioista, josta voin ihan rehellisesti olla ylpeä ja kiitollinen. Suoritin 2 kk:n aikana Kasvun ohjauksen sekä tukemisen osion lähihoitajan opinnoistani, vaikka en rehellisesti siihen uskonut koulun alkaessa -olenhan luovuttanut aikaisemminkin. Tammikuussa alkaa Hoidon ja huolenpidon- jakso ja odotan sitä kovasti.

Tutkintoviikolla tipahti sitten tämä viimeinen pommi läheisen vakavasta sairaudesta. Siitäkin huolimatta raahasin itseni työpaikalle ja vetäisin suunnitellun joulukalenterin itsenäisesti ipanoille. Elin tovin jonkinlaisessa usvassa ja nyt kun hoidot huomenna alkavat, olen tilanteen vasta kunnolla tajunnut. Tai no okei, tirahti mulla itku näyttöarvioinnissa jo kun kaikki stressi laukesi ja petyin valtavasti koska sain "vaan" hyvän tavoittelemani kiitettävän sijasta. Oppiappa joskus olemaan itsellensä armollinen..

Vaikka tiedän meidän perheen handlaavan sekä voittavan tämän haasteen rakkauden ja välittämisen voimin, se kuitenkin muuttaa kaikkea merkittävästi. Äitini on hoitanut kahta nuorimmaista ipanaa H:n aamuvuoroviikoilla ja nyt se ei ole enää mahdollista. Hoitojen aikana vastustuskyky on nollassa ja meidän tautihistoriaa tarkastellen tilanne ei salli lasten läsnäoloa isovanhempien luona. Onhan ne viheliäiset ja pahimmat norokuukaudet vasta edessä.

Nyt onkin siis tehtävä täysin uudenlaisia suunnitelmia mutta vielä emme osaa sanoa, minkälaisia ne ovat. 

Vaikka tämän postauksen alku nyt oli sävyltänsä vähän harmaa, en aio todellakaan heittää pyyhettä kehään. Nyt on aika taistella ja näyttää, että vaikka näitä vastoinkäymisiä meillä tuntuu riittävän niin eteenpäin mennään suuremmalla tarmolla kuin koskaan aikaisemmin - yli esteiden!

Muutamat itselleni rakkaat projektit olen nyt joutunut jäädyttämään toviksi jo opiskeluiden myötä ja nyt tilanne myös blogin suhteen on todella hiuskarvan varassa. En osaa enkä halua tehdä lopullisia päätöksiä sen suhteen vieläkään, mutta en myöskään voi luvata jaksavani panostaa kirjoittamiseen kun arki taas alkaa entistä kiireisempänä. 

Aika näyttää. 

Uskallanko toivoa vuodelta 2018 enää mitään? Kyllä uskallan! Paljon hyviä ja onnellisia asioita sekä hyvää vointia kaikille rakkaille sekä läheisilleni. Niin hassulta kun se vähän tuntuukin, olen ihan varma että tämä tuleva vuosi suo meille juurikin näitä asioita.  

Kuluneelle vuodelle haluan kaikesta huolimatta myös heittää lämpimät kiitokseni. 

Kiitos siitä, että W oppi tekemään voimistelurenkaissa bäkkärin. Kiitos jokaisesta hyvästä hetkestä rakkaiden ja lähimmäisten kanssa. Kiitos Piippiksen ihanasta hoitohenkilökunnasta ja ystävällisestä taksikuskista. Kiitos opiskelupaikasta. Kiitos suloisesta kummikoirastamme Rytistä. Kiitos aurinkoisista kesäpäivistä. Kiitos ystävien tuesta ja heidän läsnäolostaan. Kiitos Maitokahvimediasta sekä sen mukanaan tuomasta mahdollisuudesta tehdä hyviä asioita toisille ihmisille. Kiitos Brother Christmas super tärkeästä yhteistyöstä. Kiitos rohkeudesta tehdä asioita, joita en aikaisemmin ole uskaltanut tehdä. Kiitos Keski-Uudenmaan bloggaajat. Kiitos äidistä ja kiitos isästä. Kiitos kultaakin kalliimmasta parisuhdeajasta ja hotelliyöstä. Kiitos monesta uudesta kokemuksesta ja vaikuttavista kohtaamisista.

Kiitos rakkaudesta. Siskosta ja veljestä. Lasteni rakastavista isovanhemmista

Kiitos myös rakas blogi olemassaolostasi. Nyt kun olen tässä kirjoitellessani näitä kuluneen vuoden postauksia käynyt läpi, rakastan sinua taas hilppasen verran isommin ja ymmärrän läsnäolosi merkityksen. Tässä hetkessä tajusin myös sen, että onhan tämä kulunut vuosi ihan oikeasti ollutkin suht ok. Kiitos 47 palasta näistä terapiasessioista.

Haluan tähän loppuun toivottaa kaikille läheisilleni ja ystävilleni mahtavaa vuodenvaihdetta ja viimeisimpänä vaan ei todellakaan vähäisempänä teille rakkaat lukijat:

Hyvää uutta vuotta 2018! Kiitos teille!

<3