Päätimme sunnuntaina, että tulevalla viikolla vapautamme kuopuksen odottamisen tuskasta ja vietämme hänelle "mielikuvitusnimpparia". Valitsimme tässä mielessä nimen pienimmälle ipanalle vähän kehnosti, sillä tuota nimeä ei kalenterista (ainakaan vielä) löydy. Parin kuukauden sisään olemme juhlineet isin sekä kahden sisaruksen nimpparit ja jokakerta on sydäntä särkenyt, kun pienin on ilmoittanut että "seulaavaksi vietetään mun jiippareita".

Nyt oli sopiva hetki, ennen Piippiksen toukokuisia synttäreitä.

Aamupalan jälkeen isi piirsi meidän pikku kissalle kissanviikset (toivomuksesta), jotka näissä alla olevissa kuvissa näyttäytyvät jo kovin suttuisina. Heh.

Saattaa kuulostaa hassulta tämä keksitty nimipäivä mutta kivaa meillä on ollut, ja pienen ihmisen onni on lämmittänyt äidin sydänalaa kovasti. Huomenna pääsen pyörähtämään Lapsimessujen pressi-tilaisuudessa ja odotan tosi kovasti tuota tapahtumaa - siitä lisää pian! Saattaapa muuten olla, että viikonloppu tuo tullessaan pienen arvonnankin tänne blogiin. Saas nähdä..

PikkuW sai pitkän harkinnan jälkeen joulupukilta lahjaksi Play Stationin, ja tämän jälkeen perheemme onkin saanut kohdata täysin uudenlaisia haasteita arjessa. Voin melkeinpä todeta, että pikkujätkä on kehittänyt itsellensä jonkin sortin riippuvuuden tuosta laitteesta. Vaikka rajoitamme peliaikaa, niin kiukuttelu sekä hokeminen jatkuu ja luonnollisesti koko perheen hermoja kiristää.

Viikonloppuna päätimme, että pleikkari lähtee nyt muutamaksi päiväksi hyllyyn lomille ja pari ekaa päivää menikin oikein kivasti. Siirtymätilanteet (uloslähtö esimerkiksi) onnistuivat jälleen hienosti ja kundi innostui helposti muista leikeistä. Eilen illalla konsolin kaipuu nosti kuitenkin jälleen päätänsä ja hokeminen starttasi jälleen - jatkuen taas tänä aamuna. Ajatuksenamme oli, että olisimme tänään antaneet pojan pelata tovin sen jälkeen kun isi lähtee töihin, mutta nyt näyttäisi siltä että karanteeni jatkuu vielä tämän päivän.

Mä tiedän, että meidän perhe ei ole ainoa joka tämän ongelman kanssa kamppailee. Väittäisin itse, että ei tuo pelaaminen vain sekä ainoastaan ole paha asia, jos sen saa pysymään jotenkin mukavasti aisoissa. Ja siinä missä esimerkiksi jalkapallokin, niin myös pelaaminen on silloin tällöin tosi kivaa isin ja pojan välistä yhteistä ja tärkeää puuhaa. On ollut tavallaan kiehtovaa seurata sivusta, miten hienosti poika on kehittynyt todella haastavienkin (ainakin äidin silmissä) pelien pelaamisessa. Taistelupelit ovat alusta asti olleet meidän kotona pannassa ja PikkuW pelaa lähinnä Marvelin Lego pelejä.

 Näiden kahden kuluneen päivän aikana olemme pelanneet paljon lautapelejä ja yrittäneet itse osaltamme aktivoida ipanoita innostavien puuhastelujen pariin. Esimerkiksi Muumi Alias on osoittautunut vallan mainioksi iltapuuhaksi, ja sitä voimmekin pelata koko jengin voimin - jokainen tyylillään. Ja hauskaa on!

Todennäköisesti jatkossa tulemme merkkaamaan kalenteriin erikseen ne päivät, jolloin pelaaminen on sallittua. Uskoisin tämän olevan helpompi vaihtoehto kuin se, että joka päivä pelataan vaikkapa puolen tunnin ajan? Jos pelaaminen on päivittäistä, se ei poistu ajatuksista samalla tavalla kuin pelipäiviä vietettäessä. Näin itse ajattelen.

Miten teillä muilla tällaiset ongelmat ratkaistaan?

Nyt ulos aurinkoon! :)

Vaikka ulkona kevät tekee kovasti tuloaan, mieli itselläni on juuri nyt vähän haikeanlainen. Olen paljon tässä tuumaillut blogini kohtaloa, enkä ole vieläkään oikein päässyt varmuuteen siitä mitä tuleman pitää. Lasten varttuminen tuo mukanansa haasteita bloggaamisen suhteen ja aikanaan teinkin päätöksen siitä, että kun päiväkotitaival alkaa, on mun olosuhteiden pakosta stopattava tämä mun juttuni sellaisena kun se mulle kaikista mielekkäintä on.

Enkä mä ollenkaan tiedä, että osaisinko tehdä tämän jotenkin toisin?

Olen vuosien varrella ehtinyt tottua myös yhteisöbloggaamiseen ja nyt täytyykin tunnustaa, että ikävöin kovasti muiden kolleegoiden pariin. En vain oikein ole keksinyt, että mikä mun uusi paikkani voisi olla ja onko se enää kannattavaakaan?

Olotila on ahdistunut. Tein niin tai näin, tuntuu väärältä. Syksyyn on vielä tovi aikaa, mutta nämä ajatukset pyörivät päässäni päivittäin. Jos 47 palasta-blogin loppu häämöttää,  joudun jättämään jotain hyvin olennaista minusta historiaan ja uuden opettelu on aina iso juttu. Ajatuskin saa silmät kostumaan.

Tänään nyt vaan tuntui siltä, että on pakko avata ajatuksiani myös täällä blogin puolella. Helpotti heti, kun sai kertoa. Onneksi pääsen torstaina treffaamaan pitkästä aikaa muita bloggaajia Lapsimessujen ennakkotapahtumaan, ja varmasti tuo miitti auttaa avaamaan näitäkin ajatuksia paremmin.

Olen ok, vaikka postaus vähän apaattinen olikin ;)

 

Viikonlopun teatterielämys onnistuneesti taputeltu ja olotila jokaisella viidellä onkin nyt tosi virkistäytynyt. Ei voi kun nostaa hattua Taidepäiväkoti Konstin työntekijöille, lapsille sekä vanhemmille, jotka olivat jälleen saaneet kasaan upean kevätnäytöksen pienille sekä isoille katselijoille. Laaja tunteiden kirjo tuli taas käytyä läpi tuon parituntisen aikana. Tilannetta ei helpottanut se, että sylissäni istui esikoinen, joka eläytyi näytökseen jokaisella solullansa. Otetaan nyt esimerkkinä vaikkapa kohtaus, jossa Kurjet (lasten äidit) tanssivat poikastensa (omat lapset) kanssa, niin mun omani halasi tiukasti minua koko laulun läpi, ja meinasin siinä hetkessä itse vallan liikuttua myös.

Eilinen oli todellinen kummipäivä, sillä saimme jakaa tämän elämyksen kuopuksen kummien ihanaisessa seurassa. Päätimme myös näytöksen jälkeen kutsua samaisen ystäväpariskunnan meille syömään ja siinäpäs se ilta sitten leppoisasti hurahtikin. Pääsin pitkästä aikaa puhumaan englantiakin oikein kunnolla ja oli kiva huomata, kuinka hyvin arkana vieraan kielen puhujana vapauduin hyvässä seurassa, ja yhtäkkiä puhua pälpätin siinä missä kaikki muutkin. H teki meille pulled pork-hodareita ja minä puolestani kasasin ison sushi bowlin. Uni tavoitti koko porukan hyvissä ajoin, ja hetkeä ennen unta oli pienten ihmisten kiva muistella kulunutta päivää.

"Oli kivaa teatterissa tänään!" , totesi pienin jo heti Keuda-talon oven sulkiessamme.

Tänä aamuna heräsin viiden ja kuuden välissä siihen, kun Taiga-neiti pyysi vettä. Tuntui lähestulkoon maagiselta kuulla, kuinka mustarastas takapihallamme lauleli suloisesti. Oli pakko jäädä hetkeksi kuuntelemaan, niin ihanalta tuo laulu kuulosti. Kevät!

Tähän loppuun tahtoisin laittaa pienen gallupin pystyyn. Olen jo pitkään haaveillut hyvästä kamerasta (nyt mulla on varmaan markkinoiden halvin minijärkkäri) ja haluaisin kuulla suosituksia hyvistä minijärkkäreistä. Kosketusnäyttö olisi bonusta. Kertokaa! Mä olen kyllästynyt olemaan pettynyt omien kuvieni laatuun ja haluan tämän asian korjata mahdollisimman pian.

Keväistä viikon alkua kaikille!

Heti alkuun haluan kiittää upeasta palautteesta, jota teiltä uusilta ja vanhoilta lukijoilta viimeisimmän postaukseni ansiosta sain. Facebookissa jaot olivat ennätyksellisiä ja voimmekin nyt hyvillä mielin todeta, että onnistuimme täydellisesti yhdessä levittämään tietoutta tärkeänä päivänä. Rutistuksia siis vaan sinne ruudun toiselle puolelle kovasti!

Palailen tänään kuluneen viikon arkisiin kuulumisiin ja aloitan kertomalla vaikka siitä, kuinka "vuoden mutsi" onnistui vaihteeksi tunaroimaan aikataulut täysin. Nolotti. Istuin poitsun kanssa terkkarin puheterapeutin odotushuoneessa.. kaksi tuntia liian myöhään! Olin sekoittanut Piippiksen ja PikkuW:n puheterapian aikataulut ajatuksissani, ja jälleen kerran pääsin pahoittelemaan julkisesti sekoilujani. Keskeytin vieläpä jonkun tärkeän palaverin oveen koputellessani. Tosi kiva.

 Tämä on meille harmillisen tuttua, ja vaikka käytössä on kalenteri johon merkitään kaikki perheen menot, näitä tapahtuu siitäkin huolimatta vähän turhan usein. Olemme kumpikin H:n kanssa samanlaisia lahopäitä. Saimme onneksemme uuden ajan, ja kuukauden päästä kokeillaan sitten uudestaan tätä. Harmittipa muuten vaan pikkujätkän puolesta, sillä hän oli odottanut kovasti että kerrankin HÄN pääsee puheterapiaan, eikä aina vaan tuo isosisko.

Puhetreenit ovat nyt kovasti pinnalla täällä meillä, ja se näkyy esimerkiksi lasten arkisissa puuhasteluissa hyvin selkeästi. Tänään pienin opetti isosiskoansa, mutta muutama päivä sitten nauraa räkätimme kippurassa, kun puheterapeutti Piippis pääsi valloilleen. "Tano II, tano ÄF, tano YY.." ja sitä rataa.. Tuolloin käytössä ei ollut kuvassa näkyvää harjoitteluvempainta.