Taas olen tehnyt jotain, jonka todennäköisesti jokainen teistä lukijoista on tehnyt useaan otteeseen, mutta minä en koskaan aikaisemmin. Vein lastenvaatetta myyntiin Keravalaiseen Kirpputori Karamelliin, jonka omistaa eräs tuttavani vuosien varrelta. Kokemus oli hyvin valaiseva, ja täytyy myöntää, että koukussahan tässä nyt ollaan aikas vahvasti. Kuinka helppoa ja kätevää voi vanhan  tavaran myyminen ollakkaan?! Olin ihan hämilläni, että pystyn reaaliajassa seuraamaan netistä, mitkä tavarat ovat menneet kaupaksi, ja kuinka paljon olen kerryttänyt saldoani! Pystyin koska vain viemään lisää vaatetta myyntiin, ja tekemään kotona hintalaput netin kautta valmiiksi. Todella kätevää, sanoisin.

Varasin tuon pöydän kahdeksi viikoksi, ja tänään pöytää tyhjentäessäni, oli loppusaldo 177 euroa. Se oli paljon enemmän, kuin mitä uskalsin ajatellakaan, sillä olin hinnoitellut vaatteet ehkä jopa vähän alakanttiin. Tai no, ainakin suurimman osan vaatteista. Joukossa siis oli myös muutama minun, sekä H:n kolttu. Ja yksi vanha peili. Se meni välittömästi. Hintaan 10 euroa.

Pöydän siistimiseen käytetty aika muodostui hyvin vahvasti mun omaksi ajakseni. Joskus otin W:n leikkipaikalle mukaan, ja muutaman kerran H oli lasten kanssa myös paikanpäällä, mutta pääsääntöisesti kävin järkkäilemässä yksin. 

Vaikka kirppiksellä usein myydäänkin hyvin paljon lastenvaatetta, niin silti yllätyksekseni meidänkin vanhat kelpasivat muille. Yhtenä päivänä pöytää järkkäillessäni, joku naisihminen kuiskasi mulle "Kiva blogi sulla". Tuli ihan mahtava fiilis siitäkin. 

Yllättävää tässä kokemuksessa oli se, että esimerkiksi Me&I möi aika huonosti, enkä varmasti ollut hinnoitellut yhtä isosti kuin vaikkapa facebookin Me&I ryhmässä on tehty. Pilvi collari, panda-mekko sekä oranssi siili-haalari meni kaupaksi, mutta tosi moni muu vaate jäi roikkumaan hyllylle hintaan 4-5 euroa. Tämä siis suurin yllätys. Toiseksi suurin sitten taasen oli se, että miesten vaate möi hyvin. H ilmeisesti on tosi muotitietoinen ;) 

Tänään osallistuttiin ensimmäistä kertaa 2010-2011 syntyneiden ds-murusten tapaamiseen, ja oli kyllä tosi mielenkiintoinen sekä kiva kokemus! Mun ja H:n aika nyt enimmäkseen menee aina lasten perässä juoksemiseen, mutta silti ehdottomasti kannatti lähteä. Kiitos lämpimästi tapahtuman järkkääjille! Ihania söpöliinejä nämä meidän pikkutyypit kyllä ovat!

Olemmekin nyt tutun vertaisäidin kanssa suunnittelemassa vanhempien yhteisiä pikkujouluja ja luotan siihen, että siellä ehditään sitten taas paremmin ja yksityiskohtaisemmin muiden äitien sekä isien kanssa höpistä aiheesta, sekä aiheen vierestäkin.

Sain mahtavia kuvia pikkuihmisistä, mutta luonnolisesti en lähde täällä niitä kuvia jakamaan, koska kyse on toisten lapsukaisista. Tässä nyt kuitenkin pieni rajaus yhdestä otoksesta. Piippis pääsi kahden ihastuttavan herrasmiehen keskelle, ja ihan kainaloon asti. Pikkusen ujostutti, mutta siinä se pysyi kiltisti koko kuvaus-session ajan! Tyhmät ummetusongelmat vaivas vähän tytsyä ja masua kirpisteli aika-ajoin. Siitäkin huolimatta hän jaksoi ihan kivasti pysyä menossa mukana. 

Ratkesipas muuten tuo meidän lasten talvihaalariongelmakin osittain, kun eräs vertaisäiti tarjoutui ystävällisesti myymään meille lapsillansa käytössä olleen MoloKids ruutu-haalarin. Se oli PikkuW:lle täydellisen sopiva, ja nyt saa talvi mun puolestani tulla. Piippiksellä on hyvä toppatakki olemassa, ja nyt mietinkin että riittäisköhän jos hommaisin vaan housut, vai onko haalari kuitenkin tässäiässä vielä se paras vaihtoehto.. PikkuH saa pukeutua Piippiksen suloisistakin suloisimpaan pupuhaalariin, ja oon niin onnellinen, että se haalari pääsee vielä tässä perheessä käyttöön! En kyllä yleensä lastenvaatteiden kohdalla innostu vain jostain tietystä merkistä, mutta MoloKidsien haalareista tunnun nyt innostuvan vähän liikaakin. Kalliita ovat, mutta on niillä onneksi jonkinverran tuota jälleenmyyntiarvoa.. 

Kiva päivä takana ja nyt hyvillämielin nukkumaan, sekä kohti alkavaa viikkoa! 

Kyllä, olen liittynyt Facebookissa Äitylit-ryhmään. Se on huvittavaa, koska olin kuullut kyseisestä ryhmästä paljon huonoa, mutta tavallaan olen nyt yllättynyt ihan positiivisestikin. Olen löytänyt tuosta porukasta jo muutaman uuden erityislapsiäiti-ihmisenkin, ja silmäni ovat jälleen kerran avautuneet uudelle. Mutta siis ihan nyt rehellisesti, yksi suurimmista syistä hakeutua jengiin, oli potentiaalisten lukijoiden haaliminen. Nälkä kasvaa syödessä, myös tässä lajissa. Moni ei sitä myönnä vaan ääneen. Myös mielenkiinto keskustelun tasoa kohtaan, oli yksi syy liittymispyynnön lähettämiselle.

No mutta, tänään Äityleissä kyseltiin ihmisten suhtautumisesta yliluonnollisiin asioihin, sekä myös omakohtaisista kokemuksista. Mietin omaa ajatusmaailmaani aiheen tiimoilta hetkenaikaa. Mun on aikaisemminkin pitänyt kirjoitella aiheesta, ja nyt koen ajan olevan kypsä. Inspiraatio tapahtui. Kaivan nyt kuitenkin kännykästä tuon tukisanalistan, jonka olen kirjoittanut 15.7 ;)

Kun odotin Piippistä, niin eräänä yönä vanhempieni alakerrassa uinuessamme heräsin, ja herätin H:n samalla. Sain voimakkaan aistimuksen ja se tunne oli hyvin kokonaisvaltainen. Kysyin H:ltä, että "Mitä jos meidän vauvalla onkin downin syndrooma?" H vastasi, että "No sitten on" , ja jatkoi uniansa. Rauhoituin. No sitten on.

Tilanne oli hämmentävä, koska tämä tapahtui loppuraskauden viimeisillä viikoilla. Yksikään seula ei ollut hälyttänyt kertaakaan siihen suuntaan, että olisi ollut aihetta epäillä diagnoosia. Tunne vaan ryöpsähti yhtäkkiä hyvin vahvasti ilmoille. Katkaisten unen, joka tosin siinävaiheessa oli katkonaista muutenkin.

No sitten, tuli syntymän hetki. "Erityispiirteitä. Todennäköisesti vauvalla on downin syndrooma". Sain kuulla nämä lauseet pari minuuttia vauvan syntymän jälkeen. Muistan ajatelleeni siinä hetkessä että mä tämän hittovie arvasin! Silti olin hyvin järkyttynyt. Onneksi rakkaus tuota vauvaa kohtaa diagnoosiepäilystä huolimatta heräsi samantien, kun sain hänet rinnalleni ja hänen pienet huulensa löysivät välittömästi tiensä kohti ensimmäistä hörppyä. Täydellinen vauva oli hän.

Kesällä Naantalissa ollessamme, juttelin H:n kummitädin kanssa paljon yliluonnollisista kokemuksista, sekä tuntemuksista. Suhde Jumalaan on hyvin henkilökohtainen, enkä mielelläni asiaa sen enempää valota muille. Uskon, mutta haluan tehdä sen hiljaa itsekseni.

Uskon myös, että edesmenneet rakkaat ovat luonamme tavalla tai toisella. Siitä ajatuksesta saa paljon voimaa, ja olen kokenut itsekin mm edesmenneen isoäitini läsnäolon. Isoäitini, jota meidän pikku Heili tällähetkellä ihan valtavasti muistuttaa. Siitä hetkestä kun mumma vahvasti vieressä oli, ei ole edes kauan aikaa. Tämäkin tuntemus tuli yöllä. Liikutuin, herätin jälleen kerran H:n, ja mun oli pakko kertoa tästä olotilasta hänelle. En mä osaa selittää, mutta summa summarum, minä uskon sellaisiin asioihin, joita emme näe ja joita ei välttämättä pystytä todistamaan tapahtuvaksi.

 Pitäkää vaan hulluna, mutta olenpahan ainakin rehellinen!  Tärkeintä on se, että H ei pidä hulluna, vaikka hänet usein herätänkin näiden yliluonnollisten aistimusteni vuoksi! ;) olis mulla lisääkin näitä kokemuksia, mutta jätän kertomatta ettette ihan toopena pidä.

Lapsien saaminen on herkistänyt mut ihan eritavalla näille ajatuksille, sekä tuntemuksille. Se lienee hyvin luonnollinen ilmiö. Nämä kolme aikaansaannostani ovat jo itsestään niin täyttä magiaa, että en olisi ikuna uskonut moisten olemassaoloon ;)

On ollut aivan mahtavaa lueskella läpi kesän kommentteja, ja voinkin tässä vain nyt todeta, että olette kyllä hienoja tyyppejä kaikki. On tämä bloggaaminen vaan paljon antoisampaa silloin, kun siihen osallistuu myös lukijat. Sekä hyvässä, että pahassakin.

155 kommenttia pläräsin läpi, ja niiden joukossa vain muutama ei-niin-kiva viesti. Nyt ymmärrätte varmaan, miksi kehun teitä niin kovasti. 

Mieleen jäi kuitenkin muutama kommentti, joista saa aikaiseksi ihan yhden hyvän postauksen jopa. Kiitos kirjoittajille inspiraatiosta!

Eräs kirjoittaja kyseli, että miksi meidän kuopuksella on melkeinpä joka kuvassa tutti suussa. Tästä kysymyksestä tuli mulle blogin pitäjänä ihan sellainen fiilis, että haluan kaikille kertoa vastauksen tuohon kysymykseen. Todennäköisesti joku muukin on sitä miettinyt. 

PikkuH on ainoa meidän lapsista, joka on edes suostunut tuttia syömään, ja siitä on muodostunut hänelle hyvin tärkeä esine. Tytsyllä on erittäin voimakas taipumus laittaa pikkuesineitä suuhunsa, ja olemmekin yhdessä H:n kanssa todenneet, että on paljon todennäköisempää pitää neitokainen hengissä niin, että saa pitää tuttia suukussaan, kuin että tunkisi kitusensa täyteen vaikkapa W:n pikkulegoja. Kyllä siitä tutista eroon päästään kyllä sitten, kun tilanne vähän helpottaa. PikkuH kuitenkin höpöttelee jo jonkinverran, eli tutti tuskin tekee hallaa hänen puheenkehityksellensä. Ja sitäpaitsi, eipä tuo neiti nyt ihan kaikkea aikaansa käytä tuttia mussuttaen. Unen jälkeen, ja sillointällöin päivällä.

Myös toinen kysymys oli tullut postaukseen, johon olin liittänyt kuvan kesälomareissulta, kun kolme tyyppiä ihastelee housuvaipat jalassaan tuttavan kissaa. Kysymys kuului jokseenkin niin, että onko meillä todella vielä kolme vaippapöksyä täällä kotona? Vastaan tässä samalla tähänkin kysymykseen näin julkisesti.

Olimme tosiaan kylässä tuolloin Naantalissa, H:n kummitädin luona. Kuva otettiin illalla hammasepesujen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa, ja näinollen jokaisella mukelolla oli vaipat jaloissaan. PikkuW on jo päiväkuiva, mutta öisin saattaa tapahtua vielä vahinkoja. Kylässä varsinkin on paljon helpompi välttää suuret pissakatastrofit pukemalla piltit vaippoihin unen ajaksi.

Ja kyllä myönnän, että meidän kundi oppi varmaan vähän myöhemmin päiväkuivaksi, kuin mitä "normaalisti" tapahtuu. Yritys kyllä aloitettiin jo 1,5 vuotiaana, mutta mitään halukkuutta jätkällä ei siinävaiheessa ollut käyttää aikaansa potalla istumiseen. Huusi ja raivosi vain aina, kun siihen istutettiin ja jossainvaiheessa tehtiin päätös, että tästä(kään) aiheesta ei stressiä oteta vaan edetään lapsentahtisesti. Ja niin siinä sitten vaan kävi, että jossain kahden ja kolmen ikävuoden välimaastossa jäbä oppi muutamassa päivässä tuon potalla käymisen, ja homma oli sillä selvä. Tavallaan koimme, että silloin W oli itse valmis. Ja niinhän se homma meni.

Me ehkä H:n kanssa kuulutaan kasvattajina siihen porukkaan, että ei liikaa stressata näillä tällaisilla asioilla sillä arki on muutenkin rankkaa. Tilanne olisi varmasti eri, jos meillä olisi vaikkapa vain yksi lapsi täällä temmeltämässä. Tämä on kuitenkin tässä elämäntilanteessa varsin hyväksi koettu reitti tarpoa tätä vanhemmuuden taivalta eteenpäin, ja toimii meillä loistavasti.

Tässä muutaman vuoden kokemuksella on nyt tullut todistettua se, että kyllä nää tyypit oppii ja kehittyy siinä missä muutkin, kunhan heille vaan annetaan aikaa. Koska eivät päivähoidossakaan vielä ole, niin nyt meillä on aikaa opetella ja odottaa sitä oikeaa hetkeä oppia. Tärkeintä on, että arki sujuu suht kivasti ja lapset ovat onnellisia. Bonuksena tietysti, jos vanhemmatkin ovat ;)

Ollaan jokainen vanhempina niin ainutlaatuisia ja omanlaisia, että väitteleminen siitä mikä on oikein, ja mikä väärin lienee turhaa. On silti kivaa, että näitä tällaisia asioita kysytään multa suoraan. Mieluummin niin, kuin että asia jää vaivaamaan lukijan mieltä.

Ihmettelin suuresti kesällä, kun esitin kaikenmaailman kysymyksiä täällä blogissa teille lukijoille, mutta en silti saanut yhtainuttakaan vastausta! Yritin kannustaa porukkaa kommentoimaan! Nyt mua kyllä jo vähän enemmän hymyilyttää tää koko keissi. Toivottavasti en kauhean montaa lukijaa tämän mokan vuoksi menettänyt.

Nyt aihe on kuitenkin loppuunkäsitelty, ja jatketaan tästä eteenpäin. 

Päivällä nappasin tyypeistä nämä allaolevat kuvat, kun kiirehtivät jonossa juosten puistoon. Tällaista näkyä on ilo katsella.