Jännitti mutta ei pelottanut.
Äiti ei tänään kirjoita sen kummempia sillä äiti menee nyt penkomaan vaatekaappia josko sieltä löytyisi jotain nättiä päällepantavaa lauantaiksi..
Jee! :)
Multapa kysyttiin hyvä kysymys tuossa menneellä viikolla ja ajattelin tulla tänne vastaamaan sillä rupesin nimittäin pohtimaan jälleen itsekkin tuota asiaa ihan kunnolla. Niin, että onko mulla nyt sitten ilmennyt jotain erilaisia tunteita tämän "tavisvauvan" kanssa kun mitä Pirpanan kanssa olen saanut tuntea?
Onhan mulla. Mä olen huomannut ihan selkeästi toimivani tämän kakkosen kanssa eritavalla. Jotenkin vapautuneemmin ehkä? Piippis herätti mussa heti ensinäkemällä jotain aivan käsittämättömän voimakasta, ehkä otin hänet välittömästi eritavalla siipieni suojaan sillä tunsin että hänestä mun pitää tulevaisuudessa tulla pitämään erityisen hyvää huolta. Hän kun oli niin mahdottoman pikkuruinenkin.
On tietysti selvää että sektion jälkeen en olosuhteiden pakosta edes pystynyt ottamaan poikaa heti syliini samallatavalla kun esikoisen kohdalla mutta mulla oli kaikinpuolin kokoajan tosi levollinen olo. Tiesin että H selviää vauvan kanssa hyvin silläaikaa kun minä toivuin heräämössä. Vauva oli niin jotenkin "omatoiminen" ja ponteva maailmaan saapuessaan. Hoivavietti roihahti kunnolla liekkeihin siis vähän myöhemmässä vaiheessa.
Pirpanaa en meinannut uskaltaa laskea omista käsistäni ensimmäiseen pariin viikkoon, en H:lle saatikaan kenellekkään muulle. Pelkäsin kuollakseni että pienelle tapahtuu jotain. En luottanut kun itseeni vaikka kokoajan tiedostin että se on ihan hölmösti toimittu. Annoin silti luvan itselleni olla leijonaemo ja tilanne on muuttunut huomattavasti parempaan suuntaan kun aikaa on kulunut ja tyttö on kasvanut.
Pirpanan erityisyysuutinen on kuitenkin jättänyt sellaisen jäljen meihin vanhempiin että on ollut tosi vaikea uskoa että kaikki on oikeasti tällä uutukaisella ihan hyvin. Ollaan tosi säikkyjä kaiken suhteen ja helposti tulee soitettua neuvolaan aika huvittavistakin asioista. Ehkä nyt neljän viikon jälkeen alkaa pikkuhiljaa uskoa että ei tässä enää mitään shokkiuutisia tule. Toki niitä oikeasti voi tulla. Vielä vuosienkin jälkeen mutta nyt osaa jo jollaintavalla ottaa rennommin.
Tämä uusi vauva on korostanut Pirpanan erityisyyttä erityisen hyvällä tavalla. Musta on tullut entistä onnellisempi että mulla on kaksi näin upeaa, täysin omanlaista persoonaa. Aivan huippumukelot. Kasvattavat toisiaan hyvällä tavalla, nyt ja tulevaisuudessa. Siitä olen varma.
Nyt onkin sitten taas kiire toisaalle.. On tää hektistä. Kerron sitten kun on taas aikaa.
"They say that life ain't easy
They'll say your life's a crime
Destroy up all good reason
How I'm alive
They'll say that nothing matters
Not even your will to survive
Of course I love you baby
'Cause I'm alive
Yes, I'm alive
Whenever I call you out
Whenever I draw you round
Whenever is here and now
That's the way my love is
That's the way I care
You should call on me baby
I'm always there for you
Yeah, I'm always there for you
They'll say you'll lose your nerve soon
To claim identity
Disgrace our sacred promise
With no belief
Oh, how I believe in you
That's the way my love is for you
That's the way my love is for you
I feel a coming age now
I feel a dawn in me
A certain sun keeps rising
On my belief in you
That's the way my love is
That's the way I care
You should call on me baby
'Cause I'm always there for you
That's the way my love is
That's the way I care
You should call on me baby
'Cause I'm always there for you
Yeah, I'm always there for you"
Kiitos rakkaalle näistä kahdesta upeasta vuodesta. Mitä kaikkea kaunista olemmekaan saaneet aikaiseksi siinä ajassa! <3
Viikonloppu mummin & papan hoivissa meni kivasti (ja nopeasti). Rehellisesti tuntui aika luksukselta nukkua aamulla vähän pidempään kun normaalisti, mummin katsoessa Pirpanaa. H lähti joka aamu jo hyvissä ajoin studiolle.
Mulla on levännyt olo mutta kiva oli tulla kotiinkin. Sytytin kynttilät ja nautiskelen nyt sateisesta illasta lasten nukkuessa.
Näin ihania suukkosia Piippis jakeli mummille lähes koko viikonlopun ajan
Tänään oppi tyttö melkein sanomaan pupu. Ensimmäinen tavu tulee hienosti jo jokakerta ja parikertaa erehtyi sanomaan ne kaksi tavua peräkkäinkin. On ollut kiva seurata miten taitavasti tyttö tapailee jo sanoja ja ne muutamat pari sieltä jo tulee ihan oikeastikkin. Edelleen silti odottelen sitä the sanaa.
Kotimatkalla isi räpsäsi pari kuvaa matkalaisista. Piippiksellä iso mökömökö käynnissä tässävaiheessa kun masu oli vähän kipeä ja ruoka ei oikein meinannut maistua. Hirveet raivarit vetäs mummolassa juuri vähän ennen kun oltiin lähdössä kotiin. ONNEKSI kotona tilanne rauhoittui, kakka tuli ja iltapuuronkin tyyppi söi kokonaan. Pieni mutta kuitenkin iso vaiva tuo ummetus aina välillä meidän perheessä. Pirpana kun ei tykkää edes luumua syödä joka tunnetusti saattaisi vähän jeesata tuohon vaivaan..
Huomenna on erityinen päivä. Pirpana kastettiin 28.8.2011 ja me vietettiin ensimmäistä hääpäivää. Nyt, kaksi vuotta häiden jälkeen meitä on jo neljä kappaletta! Lupaan, että ensivuonna tilanne ei ole se mitä jotkut huuliveikot kaveripiiristä ovat ennustelleet. Ei rakkaat, meitä ei ole silloin viisi.
Juhlimme hääpäivää ensi lauantaina viettämällä kaverin kolmekymppisiä Helsingissä. En tällähetkellä keksi parempaa tapaa sillä mulla on ollut ihan hirveä ikävä kaikkia tuttuja ja puolituttujakin :) Huomenna poksahtaa samppakaljapullo, senkin lupaan.
Huomenna luvassa myös vastaus lukijan kysymykseen..
"Kauan kesti ymmärtää kuinka helppoa on maailmaa parantaa
että jotain muistaa ja jotain unohtaa
että hymyilee lapsen lailla
eikä pelkää rakastaa."
-Tommy Tabermann
että jotain muistaa ja jotain unohtaa
että hymyilee lapsen lailla
eikä pelkää rakastaa."
-Tommy Tabermann
