Olen lasteni kanssa samaa mieltä siitä, että Heinähattu ja Vilttitossu-ärhäkkä koululainen on hyvä leffa mutta valitettavasti meidän pikkujengillä se menee liiaksi tunteisiin ja jää elämään vielä lopputekstien jälkeenkin hyvin vahvasti. Sillai väärällä tavalla. 

Piippiksen muisti on muuten aivan jäätävä. Hän osaa lempparielokuviensa vuorosanat täydellisesti ulkoa. Äänenpainot ja musiikkikohtausten koreografiat lähtee tuosta noin vaan! Niitä kerrataan samalla kun pelataan kissapeliä ipadista tai syödään lihapullia. Joskus me vanhemmat joudumme jopa hieman puuttumaan näihin hetkiin ja "tiputtamaan" neitokaisen takaisin keskuuteemme.  Teemme sen yleensä niin, että ryhdymme esimerkiksi muistelemaan jotain menneitä yhteisiä kesälomareissuja. Tai suunnittelemaan mahdollisia tulevia sellaisia. 

Yhtenä päivänä Piippis sanoi mulle: "Mennään naimisiin. Sitten pussaillaan ja juodaan valkoviiniä". Olin vähän aikaa aivan äimänä että mikähän juttu se tuokin nyt oli - kunnes sitten tajusimme että kyseessä on Afrobotin "laini" eräästä Putouksen sketsistä. Tämä nyt yksi esimerkki tuosta supermuistista.

Olen huomannut myös, että Pirpana liikuttuu hyvin herkästi esimerkiksi jotain uutta elokuvaa katsellessaan. Niissä hetkissä ei voi tehdä mitään muuta kuin mennä ja kaapata neiti tiukasti syliin. Itsekin usein purskahdan itkuun, sillä tyttö on todella koskettava näky suuria krokotiilinkyyneliä vuodattaessaan.

Tässä allaolevassa pätkässä neiti katsoo ehkä kolmatta kertaa ostamaani Frozen 2-elokuvaa. Liikutuksen ja orastavan itkun seasta hän laulaa jo tutuksi tullutta biisiä. Leffateatterissahan tämä lähti ns. aivan lapasesta koko homma. Tyttö ei meinannut millään päästä yli ja itki vielä kotonakin melkeinpä hysteerisesti. Hän myötäeli niin vahvasti Annan surullisia fiiliksiä kohtauksessa, jossa Anna luuli Elsan kuolleen. Edes elokuvan onnellinen loppu ei helpottanut fiiliksiä. Nyt kun Frozen 2 on katsottu öbaut 10 kertaa, selviämme kyynelittä. 

Hei sinä kaunis tyttäreni.

Sinun syntymästäsi alkoi uusi alku ja uusi kesä, 8 vuotta sitten. Tuosta aurinkoisesta sekä ihmeellisestä aamusta asti olemme saaneet viettää kesiemme alkajaisia joka vuosi juurikin tänä päivänä - 21. toukokuuta. Sinä toit mukanasi auringon ja lämmön. Sinä olet valo, rakkaus, hellyys ja sulo. Myös koomikoista taitavin - kaikki tuo hyvä samassa paketissa.



Kesän alku tarkoittaa meidän perheelle sitä, että edessä on rutkasti yhteisiä kultaakin kalliimpia, kiireettömiä hetkiä. Viritämme viirit takapihan puihin ja nautimme kirsikankukkien kauneudesta. Sinä taasen nautit eniten sisarustesi kanssa ulkoleikeistä, uimisesta, yhteisistä lomareissuista ja kesän herkuista. Olet jo nyt herkutellut kesän ensimmäiset herneesi, ja portugalin versiot maistuivat suussasi aivan yhtä makoisilta kuin suomalaisetkin. Sinä jos kuka osaat herkuttelun jalon taidon. Laitat silmäsi kiinni ja suljet korvasi kaikelta ulkopuoliselta. Et kuule etkä näe - keskityt vain olennaiseen.

Tällä hetkellä rakastat herneiden lisäksi nugetteja ja kalapuikkoja. Vuosi sitten et suostunut maistamaankaan ja yökkäsit jo pelkästään sellaisia nähdessäsikin (koska aistiyliherkkyys). Olet siis harpannut ison askeleen eteenpäin ja uskallat yhä rohkeammin maistella uusia makuja. Karkkia et syö(ja tämähän ei ole huono asia ollenkaan), mutta Oreo-keksit ja Pätkis suklaa ovat parasta maailmassasi. Chili con carne, lasagne ja papan (raketti)spagetti bolognese ovat ruokien parhaimmistoa, jos sinulta kysytään.

Sinä tykkäät edelleen lukea kirjoja. Tykkäät tanssia yksin nurmikolla ja usein sulostutat ihmisiä performansseillasi myös pikkuveljen futis-matseissa. Et edelleenkään jaksa välittää siitä mitä muut sinusta ajattelevat, ja se onkin yksi ihailtavimmista piirteistä sinussa. Jos kaikki maailman ihmiset ottaisivat asenteestasi oppia, saisimme toisiltamme niin paljon enemmän ja maailma olisi paljon viihdyttävämpi sekä onnellisempi paikka elää!

Et vielä tiedä, mutta tänään lahjapaketistasi löytyy Yksin kotona- DVD boksi. Tulet rakastamaan tuota lahjaa - siitä me vanhemmat olemme varmoja. Olemme kaksi kertaa lukeneet sinulle tekstityksen ja nykyään tulkkaat itse elokuvan englanninkielistä tekstiä. Muistat hämmentävän hyvin repliikit. Olet niin tuhannen taitava tyttö!

Vaikka syntymäpäiväjuhlasi peruuntuivat vatsataudin vuoksi (voisin kirjoittaa harmituksestani kilometrin pituisen tekstin mutta jätän sen tänään kuitenkin tekemättä) , sinä et ollut moksiskaan. Asenteesi helpotti äidin ja isän surullista olotilaa suuresti.

Ja senhän sinä myös hyvin osaat. Lohduttaa.

Koulussa olet reipas ja rohkea ekaluokkalainen. Osaat aakkoset ja jaat tietotaitosi laulun muodossa päivittäin kanssamme. Aamulla juokset opettajasi sekä ohjaajiesi  (ja muidenkin ohjaajien) syleilyyn ja olet selvästi tärkeä ihminen myös heille. Naapuriluokan tyttö suukottaa sinua poskelle ja luokkakaverit huikkaavat heipat iloisesti. Autossa laulu raikaa ja kädet viuhuvat - elät elämäsi parhaimpia hetkiä. Niin sinä melkein aina teet.

Leppäkertut ja muurahaiset kuuluvat ötökkämaailman kiinnostavimpiin lajeihin ja saatat käyttää tunnin ihan vaan siihen, että etsit pihapiirimme omia yksilöitä.  Joskus otat "hatkat", mutta onneksi uskaltaudut livahtamaan piiloon ainoastaan taloamme vastapäätä sijaitsevan sähkökaapin taakse. Sieltä hihitellen kurkit, josko joku jossain vaiheessa tulisi sinua etsimään.

Hiuksesi kurkottavat jo alaselkää ja kun hypit sisarustesi kanssa trampoliinilla, leviävät ne halkaisijaltaan metrin mittaan. Joka suuntaan.

 Ikävöit isovanhempiasi usein (vaikka paljon näettekin) ja aina silloin tällöin iltaisin iskee suuri suru, koska isomummo ja Taiga ovat jo siellä taivaassa. Olet tunteellinen

"Minä olen rakastunut sinuun",
 muistat ilmoittaa äidillesi päivittäin.

 Niin minäkin sinuun.
Jokaista solutumakettani myöden.

Kultani mun. Sinä olet täydellisyys tiivistettynä ihanimpaan minipakettiin. Olen kiitollinen siitä, että saan olla lähelläsi joka päivä. Nauttia laatuseurastasi ja hersyvästä kikatuksestasi.



Niin..

 ..sellainen olet sinä, sinä suloinen kahdeksanvuotias. Eilen kysyit isältäsi : "Onko minulla varmasti syntymäpäivä huomenna?" .

On sinulla rakas. Tänään on sinun päiväsi.

Onnea Piippis- kesän tuoja.

Arki on palannut meidän jengin keskuuteen kaiken ihanan ja jännittävän jälkeen. Se toi mukanansa toki paljon mukavia juttuja mutta valitettavasti myös pienimuotoisia haasteitakin. 

Olen usein raottanut teksteissäni sitä että meidän ipanat ovat luonteeltansa sangen herkkiä, jokainen kolmesta - kromosomimääriin katsomatta. Tämä ei meille sinänsä yllätyksenä tullut, sillä olemme kumpainenkin vanhemmista myös erittäin tunteellisia ja sensitiivisiä.

Keskiviikko-aamun haastattelussa kerroinkin kiitollisuudestamme Piippiksen erityisluokkaa sekä siellä saamaansa hyvää hoivaa kohtaan. Sanomattakin lienee selvää että koska kyse on erityisipanoista, löytyy koulusta kuitenkin aina omat haasteensa - jokaisella lapsella kun on omat kuvionsa kehityksen ja käyttäytymismallien saralla.

Eskaritaipaleen alussa ongelmia tuotti neitokaisemme ääniyliherkkyys, mutta nyt tuo ongelma on käsittääkseni poistunut arkisista opiskeluhaasteista. Tällä hetkellä koulussa on nyt kuitenkin yksi oppilas, jota neiti on ryhtynyt pelkäämään ja ensimmäisen kerran eilen saimme kuulla Pirpanan suusta tuon otsikossakin näkyvän lausahduksen : "Mä en halua mennä huomenna kouluun". Kysyin syytä ja neiti osasi oikein selvästi sen minulle kertoa. Oli hyvin surumielinen ja allapäin.

Viimeisten viikkojen aikana Piippis on joutunut mukaan muutamaan konfliktiin, joissa on ottanut hieman siipeensä. Tällä viikolla tilanne sitten eskaloitui myös tunnetasolla, vaikkakin aihe on kuluneen viikon aikana jonkun verran ollut jo tytön puheissa.

Olimme saaneet tiedon ikävistä sattumuksista ja tiesimme mikä typykkää mietityttää. Tästä iso iso kiitos koulun henkilökunnalle, joka hyvin herkästikin tiedottaa meille jos jotain normaalista poikkeavaa koulussa sattuu. Koska Piippis ei aina meille vanhemmillekaan osaa sanoa heti mikä harmittaa, on paljon helpompi tukea ja lohduttaa kun etukäteen tietää mitä on tapahtunut.

Piippikselle ei ole sattunut mitään vakavaa, mutta hän on näiden parin episodin myötä joutunut säikähtämään kovasti, sillä tietynlainen ei-toivottu käyttäytyminen on kohdistunut häneen itseensä. Eilen sitten jouduin todistamaan ensimmäisen kerran hyvin voimakastakin reagointia ja se sai myös meidät vanhemmat vähän säikähtämään. 

Piippis on ollut päiväkuiva jo kauan, eikä vahinkoja ole sattunut enää aikoihin. Eilen kuitenkin tapahtui poikkeus ja melkeinpä voisin väittää, että päivän tapahtumilla saattoi olla vaikutus tilanteeseen. Merkittävin muutos normaaliin oli havaittavissa kuitenkin vasta illalla nukkumaanmennessä. Sisarukset olivat jo nukahtaneet, mutta tyttö kuiskaili hiljaa minulle tuntemuksiansa ja vaikka kuinka yritin ajatuksia kääntää muualle, asia selvästi vaivasi kovasti. Olin istunut 1,5 h neidin vieressä silitellen ja rauhoitellen jonka jälkeen väsähdin itse, ja annoin lopulta neidin tulla nukkumaan viereeni. Normaalisti vanhempien välissä uni tavoittaa ipanan välittömästi, mutta nyt näin ei käynyt. Pitkästä aikaa koin äitiyteni taipaleella hetken, jolloin en oikeasti tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. 

Kuiskasin tytön korvaan, että "huomenna saat olla kotona ja mennään tekemään mummin sekä papan vanhan kodin pihalle vähän pihahommia". Meni 5 minuuttia ja tyttö oli sikeässä unessa. 

Siinä itse unta odotellessa mietin tovin, että mahdoinkohan nyt toimia oikein tässä tilanteessa? Tämä päivä kuitenkin todisti sen, että pieni lepopäivä tuli nyt tarpeeseen. Pöly ehti jo hieman laskeutua ja tyttö ei enää käynyt illalla tapahtunutta juurikaan läpi. Olemme yhdessä puhueet ja kertoneet, että koulussa aikuiset pitävät huolen siitä, että ikäviä juttuja ei pääse enää sattumaan. Olemme myös pitäneet yhteyttä puolin ja toisin koulun henkilökunnan kanssa, ja me vanhemmat olemme luottavaisin mielin.  Arvostan valtavasti sitä otetta, jolla opettaja ja ohjaajat ovat tarttuneet tähän tilanteeseen. 

Vaan eipä tästä nyt tämän enempää. Halusin vain hieman valoittaa sitä, minkälaista on elo herkän ipanan kanssa. Kun "kuppi menee nurin", tarvitaan siihen meiltä vanhemmilta vähän tietynlaista oman lapsen lukutaitoa ja jonkin sortin improvisaatiota myös. Toistaiseksi Piippiksen reaktiot ovat hyvin selkeästi luettavissa ja kun yhteistyö koulun sekä perheen välillä toimii, ovat nämä tilanteet suht helposti käsiteltävissä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin näköjään näitä lukkoja myös esiintyy. Onneksi osaamme jo edes vähän toimia niiden kanssa.

Pienenä loppukevennyksenä kerrottakoon, että meidän ekaluokkalaiselta irtosi tänään ensimmäinen hammas! Emme vielä osanneet varautua tähän mutta yllätys oli toki iloinen - se lienee luettavissa tuosta onnellisesta hymystä! Ja siis mehän ei edes tiedetty tuon hampaan heiluvan, ei edes Piippis tiennyt. Kovin ylpeänä alarivistöänsä kaikille esitteli ja ainoana huolenaiheena mielessä oli se voiko hän nyt syödä mummin ja papan hänelle lupaamia "ranskalalaisia", kun hammas on lähtenyt irti. Hyvin se lopulta kuitenkin onnistui!

 Enää kaksi koulupäivää ja sitten tämä äiti suuntaa viimeiseen harjoitteluun ennen joululomaa. Täältä tullaan nuoriso! :) 

Ex tempore- kesälomareissulta on nyt palailtu kotiin ja sillä välin olivat ampiaiset vallanneet terassimme. Operaatio pesän tuhoaminen on nyt käynnissä, mutta minä päätin pysytellä visusti sisätiloissa sen aikaa ja kirjoitella hieman. Lapsetkin viettävät ihanaa kesäpäivää mummolan pihalla. 

Seuraavassa postauksessani tulen tarkemmin palaamaan todella onnistuneen road trippimme tunnelmiin, mutta tänään ajattelin kirjoitella asiasta, joka nousi taasen tuon reissumme aikana vahvasti pinnalle. Tämä on aiheena mulle niin tärkeä, etten koe koskaan toitottavani siitä liikaa. Toivon että jokainen lukijani sen ymmärtää.

Kolusimme kuluneen viikon aikana lukuisia Suomen leikkipuistoja sekä paikkoja, jossa oli muita lapsia paljon. Nuo hetket koulivat minua jälleen - niin hyvässä kuin pahassakin.

Piippiksen diagnoosi näkyy sekä hänen ulkonäostään että hänen toiminnastaan julkisilla paikoilla, ja sillä on liian usein ikävät seuraamuksensa. Eilen Sastamalassa tapahtui seuraavaa: leikkipuistossa meidän neiti psyykkasi puoli tuntia itseään, jotta uskaltaisi lähteä kävelemään eräänlaista tasapainorataa. Paikalla oli myös sisarukset ikähaarukassa 7-10 (olen huono arvioimaan lasten ikää). Tyttö ramppasi jatkuvasti tuota tasapainorataa ja joka kerta Piippis antoi tilaa - rauhallisen hetken tullen palasi radan alkuun ja psyykkaaminen jatkui. Jossain vaiheessa meidän neiti uskaltautui radalle niin, että toinen jalka kulki pukilla ja toinen maan pinnalla. Toki se näytti vähän hassulta mutta tässä vaiheessa jo tiesin, mitä tuleman pitää. 

Kuiskuttelu ja kikattelu oli sisarusten tiimoilta jatkunut jo tovin, mutta minä en siihen puuttunut kun huomasin Piippiksen olevan autuaan tietämätön siitä, sillä hänen keskittymisensä tulevaan operaatioon oli huippuluokkaa. Toki mun sydäntä jo tuossa hetkessä raastoi. 

Siinä vaiheessa kun huomasin osoittelun alkavan, nousin nurtsilta ja menin Piippiksen luokse. Neiti sanoi mulle heti, että "mä haluan mennä tohon, mutta en uskalla". "Mennään yhdessä, äiti pitää sua kädestä kiinni". Ja niin me mentiin. Piippis oli onnellinen kun vihdoin uskalsi ja kiherteli tyytyväisenä. Halusin teoin näyttää sisaruksille, että tässä on nyt lapsi joka tarvitsee hieman enemmän aikuisen apua onnistuakseen - mutta hän kyllä onnistuu ja iloitsee.

Vilkaisin kaksikkoa ja supattelu sekä kikattelu jatkui. Sisarusten isä oli onkimassa lähellä, joten pidin suuni kiinni vaikka äkäinen leijonaemo olikin tässä vaiheessa jo vahvasti nostanut päänsä pensaasta! Mulkaisin lapsia vähän pahasti ja tein selväksi, että mä olen tietoinen heidän toiminnastaan. Sain heidät onneksi rysän päältä kiinni niin, että sen huomasivat.

Mua jäi kalvamaan tämä tilanne suuresti. Ei ole Piippiksen siskon, veljen eikä oikeasti edes meidän vanhempienkaan tehtävä valistaa toisten lapsia toimimaan oikein erityislasten tai ylipäätänsä jonkun vamman omaavien ihmisten keskuudessa - ei ainakaan niin usein kuin nyt viimeaikoina olen itse sitä tehnyt!  Tuossa eilisessä tilanteessa W pelasi futista isin kanssa ja sisko leikki beach volley-kentällä eli tilanne oli poikkeuksellinen - Piippis oli yksin puistossa äidin valvoessa n. 10 metrin päässä. Yleensä sisarusten läsnäolo estää näin voimakkaat reaktiot toisissa lapsissa.

No mutta se siitä. Haluan jakaa myös yhden aivan upean tilanteen Yyterin hiekkarannalta ja kertoa kaikille, että lapset osaavat kyllä kohdella toisiaan myös reilusti.

Rantsussa on iso leikkipuisto, jonne myös meidän ipanat halusivat. Paikalla oli n 8-9-vuotias tyttö, joka teki kiusaa ihan kaikille. Pikku H sai myös osansa tuosta toiminnasta. Meidän neiti roikkui yksinään tangossa ja tämä kyseinen kiusankappale tuli tönäisemään Pikku H:n pois tangosta ja jäi itse siihen roikkumaan. Purin hammasta hetken, kunnes isompi poika n. 11-13 vuotias huusi tälle kiusaajalle "Se pienempi tyttö oli siinä eka!". Katsoimme H:n kanssa toisiamme hämmästyneinä ja hymyilimme isosti peukkua näyttäen. Kiusanhenki ei kuitenkaan korviaan loksauttanut, jonka jälkeen tuo iso poika huusi uudestaan "Se pieni tyttö oli eka siinä, päästä se takaisin roikkumaan!". Tämän jälkeen poika kysyi meidän neidiltä "Haluuksä mennä tohon roikkumaan?" ja Pikku H vastasi hiljaa että "joo". Tässä vaiheessa iso tyttö väistyi ja meidän neiti sai jatkaa leikkiänsä.

Sydän oikeasti suli ja mua jäi niin paljon harmittamaan, etten kehunut tuota poikaa upeasta käytöksestä! Olimme H:n kanssa vaan niin tuhannen häkeltyneitä ja kolme erisuuntaan säntäävää omaa ipanaa sekoittamassa tuota tunnekuohua! 

Kun tuon kiusaajatytön äiti saapui puistoon, koin hämmentävän fiiliksen. Minä hyvin vahvasti säälin tuota äitiä, koska todennäköisesti hän on autuaan tietämätön siitä miten hänen tyttärensä toimi juuri tuona päivänä - tuossa puistossa.

Eilen sitten tietenkin kotiin päästyämme mietin näitä tilanteita paljon. Mietin, että mitä voisin tehdä saavuttaakseni yhdellä valistuskerralla mahdollisimman ison joukon lapsia? Miten voisin tehdä edes pienen palveluksen jonkun vamman omaaville ihmisille ja availla lasten silmiä enemmän tämän aiheen tiimoilta? Ei lapsi ole paha, lapsi on vaan tietämätön.

Jos olisin rohkeampi puhuja, valtaisin koulujen jumppasalit. Kävisin kertomassa meidän perheestä - Piippiksen vamma kun ei ole ainoa, mitä minun lähipiiristäni löytyy.  Kysyisin lapsilta "Kuuluuko sinun läheistesi joukkoon kehitys-/ liikunta-/ kuulo- tai vaikkapa näkövammaisia ihmisiä?" "Haluaisitko sinä, että sinulle rakasta ihmistä kiusattaisiin vaikkapa leikkipuistossa?" Minä puhuisin erityislasten ja -aikuisten puolesta, mutta on ilmiselvää että näissä sessioissa painotettaisiin ihan kaikenlaista kiusaamista. Ottaisin lapset mukaan keskusteluun. Kannustaisin kysymään ja vastaisin mahdollisimman kattavasti. Näyttäisin ehkä muutaman kuvan meidän perheestä ja kertoisin esimerkkejä siitä, miten paljon Piippiksen kehitysvamma on antanut meille hyviä asioita. Meistä jokainen rakastaa tuota pikkumimmiä sydämensä pohjasta, ja haluamme elämän kohtelevan häntä hellästi.

 En mä tiedä. Olo tuntuu voimattomalta ja tuntuu etten bloginikaan avulla kykene tavoittamaan niitä, jotka eniten tarvitsisivat sitä silmienavailua.. Nyt kuitenkin taas vähän helpotti, kun pääsin näitä ajatuksia availemaan täällä blogissakin. Ja nyt kun olen tämän tehnyt, voin seuraavaksi kertoa meidän reissusta ja jakaa kuvia matkan varrelta. Sitä siis luvassa seuraavaksi.

 Puhutaan lapsillemme toisten ihmisten kunnioittamisesta. Suurin osa niin tekeekin ja siitä iso kiitos kaikille teille asianosaisille. 

Terkuin, Vähän äksy ja joskus vähän väsy leijonaemo -84

Kulunut viikko meille sen todisti; lapsiperheen ei kannata tehdä liian tarkkaan laadittuja suunnitelmia - riski niiden peruuntumiselle kun on vahvasti olemassa. Kerronpa esimerkin elävästä elämästä.

Viime perjantaina W aloitti aamusta oksentamisen ja tuo pahan olon parituntinen jäi totaaliseksi mysteeriksi. Jo päivällä kundi oli täysin ok ja ruoka maistui hyvin. Illalla pelasi isänsä kanssa fudista täysin normaaliin tapaansa. Näin ollen sitten ajattelimmekin että kyse oli jostain ei-tarttuvasta, kunnes koitti sunnuntai-aamu ja oli minun vuoroni aloittaa totaalityhjentäminen. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä voin vaan todeta että vaikka tuokin pahanolonhetki kesti vain muutaman tunnin, oli se rajua. Vastaavaa olen kokenut kerran eläessäni ja silloin aiheuttajana oli Norovirus.

Jouduimme perumaan kuopuksen synttärikemut ja se oli todella kamalaa meille kaikille. Itse olen vatsatautipöpöjen kanssa hyvin tarkka ja siksi en luonnollisesti myöskään halua meidän tartuttavan tuota vihulaista muille. Potilaat meidän perheessä jäi kahteen ja lopullinen syy oireilulle jäi selvittämättä. Itse popsin kahtena edeltävänä iltana 10 valkopippuria per ilta (ihan vaan väistääkseni taudin) mutta mitä todennäköisimmin IBS-ystäväni ei tuosta coctailista innostunut..

Lopulta kuitenkin totesimme, että kemujen peruuntumisesta huolimatta meillä oli tosi kivaa. Pikku H:n synttärit jakaantuivat useammalle päivälle ja tämä tuntui olevan neitokaisellekin tosi ok. Toissapäivänä kävimme tystyn kummisedän kanssa Krapilla pelailemassa ja syömässä. Maanantaina mummi ja pappa uskaltautuivat kahville ja onneksemme uusia sairastapauksia ei ole ilmaantunut. Sunnuntaina naapurin kaverit toivat synttärilahjat ulos, ja hetken aikaa lapset yhdessä siinä leikkivätkin vatsatautivaarasta huolimatta - se oli tosi liikuttavaa jotenkin. Myös täti, eno ja isovanhemmat toivat lahjukset etuovelle.

Ai niin ja mikä parasta, saikkusunnuntaina meidän kaappi oli täynnä herkkuruokia (tuoreita marjoja, salaattitarpeita, sipsejä ja karkkeja) kun lauantaina ovelle tupsahti tilaamani Kauppahalli24-lähetys. Maanantainakaan ei tarvinut ruokakaupoille lähteä. Tämä teki elosta huomattavasti kepeämpää ja saimme perheen kesken juhlia pientä rakasta.

Vaikka nyt viimeistään olemme sen tajunneet ettei liian yksityiskohtaisia reissusuunnitelmiakaan kannata tehdä, on ajatuksenamme kuitenkin lähteä kiertelemään vähän kotosuomea. Tarkkaa aikataulua ei ole. Lähdemme sitten kun se parhaalta tuntuu ja todennäköisesti kiertelemme mahdollisimman hyvän sään perässä. Ehkä nappaamme matkan varrelta muutamaksi päiväksi asuntoauton mukaan tai sitten majoitumme leirintäalueen mökkiin? Katsotaan mitä keksimme! Jotain kivaa satavarmasti. 

Yksi varma määränpää on Naantali ja tänä vuonna Muumimaailmaakaan ei ohiteta.  

On ollut ihanaa huomata, että Piippiksen erityisyyskään ei enää oikeastaan rajoita meidän kesäreissujamme. Neiti kävelee jo hyvinkin nätisti muiden matkassa ja jumeja tulee enää harvakseltaan. Power parkiin uskaltauduimme lähteä ilman rattaita ja se jos mikä oli suuri edistysaskel! Soitin etukäteen huvipuistoon ja varmistin, että paikanpäältä saa lainata jonkinsortin menopelit. Panttia vastaan saimmekin päiväksi käyttöömme samanlaiset kärryt kuin esimerkiksi Puuhamaassa - niissä kulkee näppärästi kantamuksetkin mukana. 

Karkailu on tietenkin edelleen asia, johon meidän jokaisen perheenjäsenen tulee kiinnittää huomiota - ollaan sitten kotipihalla tai reissun päällä. Esikoisneito katoaa halutessaan hyvinkin nopeasti, mutta nykyään onneksi livahtaa muilta piiloon harvakseltaan. Varsinkin veden äärellä vaaditaan yhä erityistä huomiota, mutta siitäkin huolimatta ajattelimme uimarannoille jo uskaltautua. Kelluntapuku ostoslistalla varmuuden vuoksi ja muualla matkatessamme tarralaput lapsille selkään - kera vanhempien puhelinnumeroiden. Näiden varmistusten myötä elo tien päällä kevenee jo kummasti. 

Eipä nämä kotona vietetyt lomapäivätkään hassumpia ole! Tänään isi vei Piippiksen mummolaan, ja muutaman tunnin päästä loputkin ipanoista heilauttivat kättä mennessään sekä tallustivat kaksin korttelin toiseen päähän syömään papan herkkuruokaa. Nyt leikkivät naapurin pihalla ja minä otan hetken itselleni kirjoittelun parissa. Ennen sitä siivosin kodin katosta lattiaan. Nyt on kaikin puolin kiva fiilis jatkaa lauantain viettoa. 

Kesä on tosi ok just näin. Ilman aikatauluja.

 

Juhlan jälkeen on melkeinpä täydellistä istahtaa omalle terassisohvalle tietokoneen kanssa ja palata muistelemaan kuluneen viikon huippuhetkiä! Niitä hetkiä tulee tipahtelemaan tänne blogiin seuraavan viikon aikana tasaisin väliajoin.

Aloittakaamme siis Puuhamaa-päivästä, jota vietimme perjantaina muiden erityislapsiperheiden kanssa. Onneksi tälle reissulle tuli lähdettyä, sillä se oli ikimuistoinen ipanoille ja muutenkin tosi viihdyttävä koko perheelle - jopa me vanhemmat intouduimme lukuisia kertoja hyppimään ja pomppimaan lasten kanssa! Piippis tapasi rakkaan eskarikaverinsa portilla, mutta harmiksemme olivat lähdössä juuri kotiin. Onneksi pääsivät kuitenkin moikkaamaan toisiansa pikaisesti ja kaverin tapaamista muisteltiinkin jälkikäteen useaan otteeseen. 

  Tämä erityislasten päivä oli kyllä ihan mahtava juttu ja monelle perheelle varmasti kultaakin kalliimpi.  Haluankin sydämestäni kiittää Puuhamaan väkeä tuon tärkeän tapahtuman järkkäämisestä.

Puuhamaassa erityisen kivaa on se, että siellä on tosi paljon toiminnallisia juttuja. Meidänkin lapset intoutuivat kiipeilemään, hyppimään ja pomppimaan jos jonkinlaisissa rakennelmissa. Välillä äitiä ihan hirvitti mutta hienostihan nuo selviytyivät kuitenkin! En tykkää käydä lasten kanssa puistoissa, sillä nykyään rakennetaan mun mielestä tosi pelottavia liukumäkiä ja kiipeilyjuttuja. Tippumisen vaara on usein tosi suuri ja vaikka lapsi olisi kuinka taitava liikkuja, niin aina on mahdollisuus kompastumiselle tai muulle. Siispä iso bonus Puuhamaalle siitä, että tällaisia moderneja kauhurakennelmia ei paikanpäällä nähty. Turvallisuus on otettu hienosti huomioon.

Kun perheessä on erityislapsi ja lapsen motoriikka kaipaisi mahdollisimman paljon toiminnallisia huvituksia, voin lämpimästi suositella Puuhamaata kesäpäivän aktiviteetiksi. Kivaa oli myös se, että juuri mihinkään ei tarvinut jonotella. Tarjolla on niin paljon kaikkea kivaa, että aina on vapaata tilaa jossain. 

Käytiin myös syömässä ravintolassa ja etukäteen vähän jänskäsin, että löytyykö tuolle meidän ronkkelieskarilaiselle mitään buffasta. Tarjolla oli jos jonkinlaista ja kaikille ipanoille löytyikin onneksemme jotain herkuteltavaa. Piippis söi ranskalaisia ja lihapullia, W pizzaa ja lihapullia (?) ja PikkuH ranskalaisia, nakkeja ja lihapullia. Ja taas jaksoi pomppia!

Pehmis on aina bonus kesäpäivässä. Näin myös Puuhiksen reissulla. Onneksi olin varustautunut kunnolla ja reissukassista löytyi paketillinen kasvopyyhkeitä. Kuluneet vuodet ovat koulineet äitiä ja jotain olen ilmeisesti oppinut.

Piippiksen elämässä suuren suuri bonus on myös se, jos pääsee halittelemaan isoa nallea..tai muumia..hemulia.. ehkä jättirapua?  Iloksemme Puuhamaassa on nallukka päivittäin tavattavissa ja  neitokaisen suuri toive toteutui.

 Nää on oikeasti tosi tärkeitä hetkiä.

 

Pienin neitokaisistamme ylipuhui äidinkin maailmanpyörään ja alla olevasta videosta (kiitos H se on super kiva!) voikin huomata, kuinka paljon äiti sitten lopulta nautti keikkuvasta kyydistä. Tuossa klipissä näkyy fobia, josta mä en tule koskaan pääsemään eroon. Olen tosi paljon haastanut itseäni ja yrittänyt tsempata, mutta jokaikinen kerta jalat menee veteläksi ja kylmä hiki nousee otsalle, kun jalat irtoavat maan pinnasta. 

Onneksi en saanut kauhuani tartutettua lapsiin. W:n hymy alkoi hieman hyytyä kun aisti äitinsä ahdistuksen mutta juteltiin asiasta jälkeen päin ja uskonpa, ettei pahempia traumoja episodista jäänyt. Jatkossa isi saa hoitaa nää hommat. Mä en ees yritä. 

Siispä, nevö again. Vaikka olis kuinka hieno maailmanpyörä!

Kun sisko ei jaksa kävellä, siskoa vedetään kärryssä. 

Maailman ihanimmat!

  

Mun tyypit ja tämä ihana kesä. Olen onnekas.

Tässäpä vielä video, josta tuli tosi kiva mun mielestä. Sen myötä ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

<3

"Onnellinen tuleva ekaluokkalainen vapautui kesälaitumille ❤️ Pikkusiskoa keljutti kun joutui odottelemaan luvattua pehmistä tovin,eikä siitä syystä suostunut kuvaan😘

Saanko kesäloman kunniaksi fiilistellä vähän? Olen itkenyt silmäni punaisiksi - mutta vain ja ainoastaan onnesta. Oli sydänlämpöistä seurata kevätjuhlassa sitä, miten lapset suhtautuivat toisiinsa. Lavalla nähtiin normiluokkien lisäksi erityisluokkalaisia (kehitys-ja liikuntavammaisia), mutta yht'ainuttakaan tirskahdusta tai kuiskuttelua en yleisön seasta havainnut. Nämä lapset ovat toisillensa täysin normaaleja ja uniikkeja jokainen omana itsenään. "Tule ja ole sellaisena kuin olet", on koulun motto ja sitä todella toteutetaan ❤️

Kiinnitin huomioni tähän, koska pari päivää sitten naapurin tytöt kuiskuttelivat toisillensa ja tirskuivat meidän neidille, joka tutki onnessaan pihapuumme muurahaisia. Piippis ei välittänyt, mutta minä otin siipeeni.

Lapselle on etuoikeus kun saa kasvaa erityisyyden parissa ja meidän erityislapsillemme on etuoikeus, kun saavat käydä kouluansa suvaitsevassa ympäristössä. Olen onnellinen siitä 💕 Kasvattavat toisiaan, ihanat.

Mahtavaa alkanutta kesälomaa kaikille ☀️"

Kirjoittelin eilen pikaisesti tuollaisen terapeuttisen päivityksen facebookiin ja ajattelin nyt jakaa sen vielä tänne blogiinkin. Ei tämä erityislapsen äitiys minullekaan aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja nyt kun lapset kasvavat, astuu kuvioihin mukaan hieman toisenlaiset murheet. Asiaa ei helpota se, että olen tooosi tosi herkkis näiden asioiden äärellä. Jokainen äiti haluaa että niitä maailmasta rakkaimpia kohdeltaisiin kunnioittavasti ja kyllähän se sattuu kun tajuaa, että näin ei aina ole.


 Haluaisin esittää pienen toivomuksen tähän väliin. Toivoisin, että mahdollisimman moni isi ja äiti ottaisi aiheen puheeksi lastensa kanssa. Ymmärrän täysin sen, että välttämättä tällaiset asiat eivät edes käy hektisessä arjessa mielen vieressäkään ennen kun tilanne osuu ensimmäistä kertaa kohdalle. Koen kuitenkin, että minä erityislapsen äitinä olen oikeutettu jakamaan näitä tuntemuksiani sekä kokemuksiani - avatakseni silmiä ja parantaakseni omalta osaltani erityislasten sekä vammaisten asemaa. Kenellekään ei saa tirskua vaikka näyttäisikin "hassulta" tai käyttäytyisi poikkeuksellisesti. Lapset ovat luonnostaan tietenkin uteliaita mutta meidän vanhempien tehtävä on opettaa hyvät käytöstavat - tuijottaminen kun on tosi epäkohteliasta nauramisesta puhumattakaan. Olen joskus sanonutkin että kyllä meitä tuijottaa saa ja niin tavallaan ajattelen edelleenkin, mutta tuijottaa voi monella eri tavalla. Kuiskuttelua ja tirskumista emme mekään halua vastaanottaa.

Jos vain mahdollista, kannattaa lapset tutustuttaa jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa erityisyyteen ja kehitys-/liikuntavammaisiin lapsiin. Nämä kohtaamiset kasvattavat sekä erityislapsia että normaalisti kehittyviä lapsia valtavasti.

<3

No mutta, ihana helteinen kesäloma on nyt alkanut meidän eskarilaisellakin ja oikeastaan vasta tänään tämä asia konkretisoitui myös meille vanhemmille. Huomenna aamulla ei tarvitse kenenkään lähteä minnekään, vaan saamme nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja heräillä rauhassa uuteen kesäpäivään.

Juurihan minä facebookin vertaisryhmään kirjoitin elämänmullistuksestamme ja esittelin vertaisille uuden "heimolaisen" ! Nyt se "uutukainen" seisoo edessämme eskaritodistus kädessään, valmiina kesän viettoon. Hänellä on kaksi ihanaa sisarusta ja pikkusiskonsa oppi kuluneella viikolla ajamaan ilman apupyöriä. Leikit ovat yhteiset. Kinataan ja rakastetaan täysillä.

Meillä on samanlaiset mekot ja kaikki on hyvin. Elämä on kyllä yksi ihmeellinen yllätys.


Kevätjuhla oli tunteikas ja koululta suuntasimme torikahvilaan jätskille sekä vohvelille. Puistossakin pyörähdettiin ja sen jälkeen käytiin kaupassa ostamassa herkut ipanoille, jotka pääsivät kesäloman alun kunniaksi mummin ja papan luokse yökylään. Mummilla alkaa huomenna muutaman viikon pituinen kantasolujen palautus ja tästäkin syystä halusivat nyt puolin sekä toisin viettää aikaa yhdessä.


Meidän kesiemme kohokohtiin kuuluu ensimmäisten herneiden popsiminen. Suomalaisia ei vielä ole tarjolla, joten uskaltauduimme ostamaan litran saksalaisia lajitovereitaan.

"Hyviä herneitä, kyllä nyt kelpaa!"

huikkasi pienin onnessaan.

Myös Piippikselle herneet on suuri nautinto. Sitä kautta meille vanhemmillekin, sillä neitokainen ei juurikaan mitään vihreää kurkustaan alas suostu pistämään. Tätä näkyä on ilo katsella ja joka kesän alussa toivon, että herneet vielä tänäkin vuonna uppoavat.




Tänään lähikaupan pihassa oli pomppulinna ja tietenkin lapset halusivat päästä paikanpäälle hyppimään. Aamupäivän uintien jälkeen lähdimmekin kävelemään kaupalle ja hetken aikaa vietimme lämpöistä sunnuntaipäivää näissä tunnelmissa.

On tämä niin ihanaa aikaa että ei oo tosikaan! Minun kesäni on täydellinen kuitenkin vasta sinä päivänä, kun oma äiti kotiutuu sairaalasta ja kantasoluhoito on onnistuneesti takana päin. Onneksi on whatsapp.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Ja mahtavaa alkanutta kesälomaa koulutyönsä päättäneille!

Olen varmasti tämänpäiväisestäkin aiheesta jo useampaan otteeseen kirjoitellut mutta koska se on jälleen arjessamme pinnalla, turisen siitä vielä kerran. 

Joudumme päivittäin H:n kanssa tsemppaamaan, että vaadimme jokaiselta lapseltamme yhtä paljon samoja asioita. Piippis pääsee siitäkin huolimatta usein helpommin pinteestä kuin sisaruksensa. On niin helppo tuudittautua ajatukseen että "oppii hitaammin koska kehitysvamma - on siis ihan ok auttaa vähän enemmän".

Onneksi kaikki erityislasten vanhemmat eivät toteuta tätä samaa lepsuilulinjaa.

Miksi olemme havahtuneet tähän kunnolla vasta nyt? Koska eskarissa avustajat kertoivat, että neitokaiselta onnistuu jo ihan hienosti omien vaatteiden riisuminen ja joskus jopa pukeminenkin. Koska he kertoivat myös sen, että neiti syö ihan reippaasti itse. Ja että se syö jopa porkkanaraastetta?! Tai makkaraa?!

Meitä on siis höynäytetty täällä kotona pahanpäiväisesti. Lapset ovat ovelia. Vetelevät vanhempiansa juuri oikeista naruista, mokomat. Toki on selvää, että jos aina jäisimme odottelemaan Piippiksen pukemista tai riisumista, olisi arkemme huomattavasti hidastempoisempaa. Aina se ei vaan lapsiperhearjessa passaa aikatauluihin.  Kinkkinen tilanne siis - pieni noidankehä jopa.

Nämä ajatukset ovat vahvistuneet mulla nyt työharjoittelussakin. Hoidan ihmisiä, joita on tavallaan jo vähän turhaakin opettaa pukemaan tai syömään (jos ei siis lasketa kuntoutuksellisia seikkoja) sillä heillä osaaminen sekä muisti etenee valitettavasti koko ajan laskusuhdanteisesti. Koska puen ja syötän työpaikalla niin joskus tuntuu ihan hullultakin jatkaa samaa homma vielä kotona, kun on kyse kuitenkin oikein passelisti kehittyvistä ihmislapsista. Vaikka kehitysvamma onkin olemassa, oppimista tapahtuu jatkuvasti ja Piippiksessä on valtavasti potentiaalia. Nyt siis tuumasta toimeen!

Ihan rehellisesti mua vähän ahdistaa ajatus tulevasta syksystä kun keskimmäinen lähtee eskariin. W on vielä vähän hidastempoinen siirtymätilanteissa (paitsi jos kaverit tulevat hakemaan ulos tai lähdetään futistreeneihin) ja liian usein meillä kiristellään hermoja kun jonnekin täytyisi lähteä. Vaikka kuinka pysymme tyynenä, tilanne äityy herkästi kaaokseksi. Haluan uskoa ja luottaa kuitenkin siihen, että lapset pian oppivat rutiinit ja homma alkaa toimimaan kivasti omalla painollaan. 

En enää oikein osaa kaivata kotiäitivuosiani, sillä olen huomannut että pyrähdykset kotoarjen ulkopuolelle tekee tosi hyvää mulle. Tuntuu hyvältä huomata että mä osaan ja mä kykenen vielä paljon muuhunkin. Olen löytänyt sen tärkeimmän roolini rinnalle pari muutakin olennaista osaa. Odotan vaaaaltavasti ylihuomenna alkavaa kesälomaani, mutta tuntuu hyvältä myös tietää se että kun syksy ja pimeys taas saapuu, on edessä arki joka tuntuu oikein kivalta - kunhan vaan saadaan ne aamutkin toimimaan, heh. 

Uudet haasteet odottaa mutta olen valmis niihin. Näyttöviikko lähenee loppuaan ja ilman pikkuruisia vastoinkäymisiä ei olla tässäkään perioidissa vältytty. Onneksi nyt ei ole ilmaantunut lisää syöpädiagnooseja tai muita vastaavia, mutta oma ohjaajani (joka ottaa näytön vastaan) on sairaana ja homma hankaloitui väkisinkin hieman. Nyt olen yksi työntekijöistä ja toivon, että joku ehtisi tarkastella osaamistani myös.  Saas nähdä.

Tällaisia ajatuksia tänään. Seuraavaksi taas jotain muuta. Sitten varmaan ollaankin jo ihan oikeasti siellä kesälomilla, muutenkin kun vaan ajatuksissa.. ;)

"Täällä on mennyt kaikki hyvin. Ihana tyttö."

 

 Nämä sanat tänään puhelimen kautta kuultuamme, katosi iso pala kurkusta ja olo helpotti huomattavasti. Aamupäivän tunnit tuntuivat super pitkiltä, ja aika todella mateli sen jälkeen, kun suljimme koulun portin tänään H:n kanssa. Omat kyynelkanavat aukesivat jo eskarissa hetken aikaa Piippiksen sekä muiden lasten touhuja katsellessa, ja sen jälkeen niiskuttelinkin pitkälle iltapäivään asti. 

Vielä senkin jälkeen, kun neitokainen oli tullut kotiin. 

Ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt aamulla putkeen ja tällä kertaa epäselvyyksiä aiheutti koulukyyti, joka oli jo 7:20 kurvannut pihaan. Joku väärinkäsitys oli tapahtunut, eikä tieto tästä aikataulusta ollut tavoittanut meitä vanhempia. Olimmekin siis koko jengi vielä nukkua tuhertamassa tuohon kellonlyömään. 

Saimme tosiaan kuulla tästä vasta myöhemmin aamupäivällä ja yhteistuumin siinä sitten totesimmekin, että tuo kellonaika on liian aikainen meidän neidille ja päätimme, että jatkossa kuskaamme neitokaisen itse eskariin - viemmehän kolmena aamuna viikossa tuon keskimmäisen kerhoonkin ensi maanantaista eteenpäin. Kaksi ipanaa yhdellä kuskauksella siis.

Piippiksellä on kolmena päivänä viikossa eskarin päälle vielä terapiat, ja tästä syystä haluamme että neiti saa aamulla nukkua mahdollisimman pitkään eikä taksissa istumiseen mene aamuisin ylimääräistä aikaa. Näin on meidän perheelle nyt toistaiseksi helpompaa.

Alkutakkuilun jälkeen neitokainen kuitenkin reissasi onnistuneesti taksilla kotiin, ja kotiportailla odotti äiti silmät punoittaen -  kuitenkin niin tuhannen onnellisena.

Sydän on ollut sykkyrällään ja tuntemukset ovat olleet ristiriitaisia. 

Entäs jos se pääsee karkuun? Entäpäs jos hotkaisee liian ison palan ruokaa? Mitäs jos ei tule ymmärretyksi? Että tämän pitkin nyt olla näin vaikea rasti mulle?! Rakastan niin isosti että ihan sattuu.

..kun sitten taas toisaalta..

Sopeutuipas se hyvin ryhmään! Jumppasipas reippaasti muiden kanssa! Suostui maistamaan jauhelihakeittoa?! Jäi niin kiltisti välitunnillekin, vaikka me vanhemmat lähdimme pois! Meidän iloinen ja suloinen taksimatkaajahan se sieltä tulee!  Onpas maailman ihaninta saada pienen eron jälkeen oma rakas taas kainaloon!

Piippis onneksi teki tämän omalta osaltansa niin helpoksi kuin se nyt mahdollista tässä tilanteessa on - iloisesti meille vanhemmille heipat vilkuttaen. Autosta vielä seurasimme, kuinka neitokainen riensi välitunnilla halaamaan itselleen entuudestaan tuntematonta avustajaa. Minulle tuo avustaja oli kyllä tuttu ja ymmärrän hyvin, että meidän murun oli helppo lähestyä tuota kyseistä henkilöä - hän kun on myös positiivisella tavalla ulospäinsuuntautunut.
 

Tunnelma eskarissa oli turvallinen ja lämminhenkinen, joten siinäkin mielessä napanuora venyi (ainakin osittain) kivuttomasti. Olemme 6 vuotta olleet Piippiksen kanssa hyvin tiiviisti yhdessä, joten itkuilta ei tuossa aamupäiväisen luopumisen hetkessä ollut mahdollista välttyä, vaikka tilanne olisi ollut mikä.

 Tämä on hyvin merkittävä muutos. Tämä on mulle erityisen vaikeaa. Piippis vaatii yhden aikuisen huomion melkeinpä koko ajan, ja mun on vaan nyt opittava luottamaan sekä uskomaan siihen, että hän sellaisen saa vaikken mä paikalla olekaan. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan ihan pöhköltä, mutta siitäkin huolimatta tämä kaikki on mulle hyvin todellista.  Olen paljon näistä tuntemuksista jutellut vertaisvanhempien kanssa ja tiedän, että nämä tunteet kasvattavat musta entistä vahvemman äidin ja naisen. 

Ja ennen kaikkea, tämä on meidän Pirpanalle todella positiivinen muutos. Minä kyllä pian rauhoitun ja nyt onkin vaan tärkeää antaa itselleen aikaa sopeutua tilanteeseen - siinä missä Piippiskin. 

Tänään on haliteltu. Suukoteltu ja höpötelty. Extrana.

Hirmuisesti tsemppiä kaikille muillekin vanhemmille, jotka samanlaisten tuntemusten kanssa kamppailevat tällä hetkellä - selviämme kyllä!

<3