Ikävä

Muisto vain jää

15.49

"Päivä kaunein sammuva on
Kukka kuolee korvaamaton
Kun päättyy tää
Muisto vain jää
Kun sä lähdet tänään pois
Huomiseen en uskoa vois
Kun päättyy tää
Muisto vain jää"

Kaunis muisto jäikin. 
Äiti sekä isä laulamassa yhdessä lapsuudenkotini olohuoneessa kyseistä Joukon ja Kostin kappaletta. Isä kitarassa, äiti kauniina siinä vieressä.

Omien vanhempien menetys on ollut minun elämässäni tuskallisin kokemus, ja nyt viimeisimpänä äidin poismenon jälkeen elämässäni on alkanut täysin uusi ajanjakso. Olen menettänyt parhaan ystäväni, tukijani, perhettämme iloissa sekä suruissa kannatelleen voiman. 

Suru on päivittäin läsnä, mutta vieläkin tuskallisempaa siitä tekee se, kun joutuu vierestä seuraamaan omien murusten ikävää ja surua. 

Kuluneella viikolla olen sulkenut syliini kaikki kolme - kun kaipuu tarttuu tiukasti pieniin isoihin.

"Mulla on ikävä mummia ja pappaa".

Toissailtana pötköttelimme Pirpanan kanssa sängyssä, kun yhtäkkiä neiti kuiskasi hyvin hiljaa: "Voi kun mummi voisi olla tässä". Näissä hetkissä mun rintaa puristaa. Tunnen melkein fyysistä kipua kun näen kaikista rakkaimman tuskan. Vaikka kuinka lujasti rutistan ja suukotan, tiedän että lohtu on laiha siihen ikävään nähden, mitä lapseni kokee. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja raastava tuska tulee jostain todella syvältä. 

Äiti <3

Ainoa asia mikä tuo lohtua on, että meillä on aivan hirmuisesti ihania muistoja rakkaista, ja niiden voimalla arkea on vaan tarvottava eteenpäin. Isäni oli myös sangen taitava viljelemään omia lentäviä lauseitaan, ja ne myös ovat jääneet elämään hyvin vahvasti. Harva niistä vaan julkaisukelpoisia. Heh.

Tikku pois varpaasta. Vakavaa puuhaa.

Juttelemme lasten kanssa kuolemasta melko usein. Työstämme ikäväämme ajatuksella, että mummi sekä pappa elävät mukanamme perhosina, pihan mustarastaina, lähimetsän lehtopöllöinä ja ylipäätänsä kaikkina kauniina asioina ympärillämme. 
Jos lamppu yhtäkkiä sammuu, on se mummin tai papan jekku.
Kun auringonlasku on erityisen kaunis, on mummilla ja papalla osuutensa asiaan. 
Hääpäivänämme Nuorgamissa syttyi taivaalle syksyn ensimmäiset revontulet. Mummin sekä papan toimesta tietenkin.

Nuorgam 2023

Piippis on hurahtanut totaalisesti Vaiana-elokuviin, ja nyt meillä katsotaankin Vaiana 2:sta monta monta kertaa viikossa. Elokuvassa Vaianan mummi ilmestyy aika-ajoin tukemaan sekä antamaan neuvoja rakkaalleen, ja jokaikinen kerta näiden kohtausten aikana Piippis romahtaa totaalisesti. Vaikka kyyneleitä piisaa niin koen itse, että elokuvan katsominen on todella hyvä keino työstää surua. Juttelemme usein siitä, että oikeassa elämässä emme voi poisnukkuneita rakkaita nähdä, mutta ihan niinkuin elokuvassakin, elävät meidän rakkaat mummi sekä pappa mukanamme kokoajan. Emme vain näe heitä.

Joskus havahdun pohtimaan, että olisi kamalaa jos Piippis ei ymmärtäisi kuoleman lopullisuutta samalla tavalla kuin sisaruksensa. Että ajattelisi mummin ja papan kadonneen heidän elämästä omasta tahdostaan. Tällaisia kamalia ajatuksia joskus pohdin, mutta uskon silti vahvasti että kyllä Piippis tietää ja ymmärtää. 

Äidin hautajaiset

Isän hautajaiset

 Lapsille mun vanhemmat olivat kahden muun isovanhemman lisäksi kaikki kaikessa. Mun vanhemmille lapsenlapset olivat kaikki kaikessa. 

Papan vitsejä muistellaan harva se päivä. Muistellaan, kuinka ihanaa oli Nuorgamissa tulla koulusta kotiin, kun mummi oli siivonnut ja leiponut korvapuusteja. Toissailtana Piippis muisteli tuutulauluja, joita mummi heille aina lauloi. Suojelusenkeliin en enää itse kykene, sillä se laulettiin kummankin siunaustilaisuudessa. 

Yhteiset Uno-pelihetket eivät unohdu koskaan. 

Sanat eivät riitä kertomaan kuinka onnellisia olemme siitä, että mummi ehti käydä luonamme pohjoisessa! Kuulin äidin ystävältä, että päivää ennen kun joutui sairaalaan, oli hän sanoittanut onnentunteensa siitä kuinka olen löytänyt oman tieni ja uskallan toteuttaa unelmiani. Tässä kohtaa silmät nyt sumenevat ja kirjoittaminen hankaloituu huomattavasti. 

Isä ei ehtinyt nähdä elämäämme pohjoisessa, mutta tiedän että jos olisi kuullut kolme vuotta sitten suunnitelmistamme, hän olisi alkuun varmasti sanonut pohojalaiseen tyyliinsä jotain tosi nasevaa. Lopulta olisi kuitenkin ollut onnellinen puolestamme ja viihtynyt äidin kanssa luonamme. 

 Reissucitikkaamme isä olisi rakastanut. Autoilijamies kun oli henkeen sekä vereen.

Mummin korvapuusti Nuorgamissa.

Luopumisen tuska. Se ei varmasti koskaan hälvene. Ikävä ei koskaan helpota. Etelässä yksi hyvä puoli on se, että pääsemme aina halutessamme mummin sekä papan haudalle. Olen lukuisat kerrat siellä yksinään höpötellyt ja työstänyt sillä tavalla omaa suruani. Joku saattaisi pitää ihan höpsähtäneenä, jos näkisi tai kuulisi. 

Kaiken surun keskellä olen kiitollinen siitä, että meidän lapset ehtivät viettää rutkasti laatuhetkiä mummin sekä papan kanssa, ja että ipanat tulevat muistamaan heidät aina. Kun Piippis syntyi, asuimme vanhempieni alakerrassa ja siitä lähtien olivat todella olennaisena osana mukana perheemme elämää loppuun asti. Saimme tarvittaessa aina kaksinkeskistä aikaa H:n kanssa ja lapset nauttivat mummin sekä papan seurasta täysillä.

Pirpana eräs ilta hiljaa nukkumaankäydessä kuiskasi: "Rakastan teitä mummi ja pappa"

Rakastamme.

 Kaipaamme. 

Terkkuja universumiin.

Ilo

Tässä hetkessä

15.14

Suomen pohjoisimmasta kylästä kajahtaa heipäheit kaikille pienen kirjoittelutauon jälkeen!

 Hiljaisuuteen on ollut monta syytä, mutta ilokseni nyt hiihtolomalla on aikaa taas kömpiä vintille omaan rauhaan kirjoittelemaan ja kertomaan kuluneen kuukauden kuulumisia. 

Vaikka saammekin elää täällä luonnon keskellä, pienessä n. 140 ihmisen kylässä, on arki täällä läsnä ihan yhtälailla kuin etelänkin hulinassa. Näin talvisin pihalta kantautuu ainoastaan satunnaisten moottorikelkkojen pärinöitä, mutta iltaisin ei sitäkään vähää. Kettu saattaa karjua Tenolla tai tunturissa, mutta nyt niitäkään ei ole ollut nyt yhtä paljon kuin esimerkiksi viime vuonna. 

Kaikesta rauhasta sekä hiljaisuudesta huolimatta tammikuu oli minulle itselleni aika armoton, ja jouduinkin lopulta ottamaan pienen aika-lisän. Jäin viikoksi sairaslomalle töistä, ja sain onnekseni tuon viikon aikana selviteltyä ajatukseni sekä kasattua itseni taas jotakuinkin kokonaiseksi. Tajusin, että en ole tehnyt surutyötä äidin kuoleman jälkeen vielä kertaakaan niin, että olisin ihan vaan yksin omien ajatusteni kanssa. Arjen hulinat kuljettivat tasaiseen tahtiinsa mukanansa (mikä oli tiettyyn pisteeseen asti tosi hyvä asia), ja vuodenvaihteen jälkeen työstämätön suru teki tepposet.

Kuinka sitten tämä kaikki ilmeni? Se ilmeni kykenemättömyytenä ottaa vastaan minkään sortin vastoinkäymisiä. Pienetkin asiat tuntuivat jättiläisen iskuilta. Roolini äitinä sekä koulunkäynninohjaajana työpaikallani tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Iltaisin kotona itkin suruani sekä ikävääni. Äiti oli 39 vuotta henkilökohtainen mentorini sekä paras ystäväni, mutta nyt hän ei ollutkaan sparraamassa sekä antamassa kaipaamiani neuvoja tai tsemppauksia. 

Ilokseni kuitenkin saimme huomata, että tuo viikko jolloin sain hengitellä ja olla hetken aikaa omassa hiljaisuudessani, teki tehtävänsä. Koulusta kotiutui joka päivä onnelliset sekä iloiset lapset, ja siitä sain valtavasti voimaa. Sain voimaa läheisistäni sekä ystävistäni, joille purin tuntemuksia ja tunnustin voimattomuuteni. Sain tukea ja lämpöä. 



Auringon säteet alkoivat lisääntyä niin Tenojoen laaksossa, kuin oman päänikin sisällä. 
Tässä hetkessä mulla on tosi hyvä ja rauhaisa olotila. Siihen vaikuttaa monikin asia. Listaanpa niistä nyt muutaman. 

  • Reissucitikkaamme on vihdoin löytynyt moottori. Se on jo maksettu, ja tekee nyt matkaansa Virosta kohti Suomen Ivaloa. Siellä kulkupelimme odottaa tulevaa remonttia, ja toivottavasti pian saamme rakkaan automme takaisin kotipihaan. 
  • Kesän muutto on jännittänyt minua jo tovin verran, mutta nyt huonekaluillemme on löytynyt kuljetus, ja senkään suhteen ei enää tarvitse turhia ressata. Toivotaan että kaikki vaan lutviutuu suunnitelmien mukaan. 
  • Työkuviot etelässä ovat selkiytyneet, koska ilokseni entisistä työpaikoistani on otettu yhteyttä. Se on valtavan iso kunnianosoitus minulle itselleni, ja saa sopivasti itsetuntoni kohoamaan - se kun aina tasaisin väliajoin tuppaa tipahtamaan vähän turhankin syviin kuoppiin. Sellainen olen aina ollut. Nyt tilanne siis se, että kun heinäkuussa palailemme kotopuoleen, niin lomailen pari viikkoa ja sitten alkaa arki Keravallakin. 
  • Ja sitten on se valo! Valo lisääntyy joka päivä n.10 minuutin verran. Aurinko paistaa jo tuntureiden yläpuolelta mukavasti meidänkin laaksoon, joten aurinkolasit on saatu kaivaa kaappien perukoilta.

Saimme myös mitä ihaninta seuraa tänne Nuorgamiin, kun kummitätini kera kahden ystävänsä (entisiä työkavereitani) saapuivat perhettämme ilahduttamaan. Ajelimme naisporukalla eräänä kauniina talvisena lauantai-aamuna Norjan puolelle taianomaisia pastellinsävyjä ihastelemaan. 

Kummitätöseni oli äitini paras ystävä, ja koin syvää tunnetta siitä, että äiti oli kanssamme tuolla reissulla. 
Nessebyn kirkko kylpi pastellin sävyissä. Matkalla näimme 2 hiiripöllöäkin!
Reissumme päätepiste sijaitsi Isokivenvaaralla. Kaunista oli.

Ja sitten on vielä yksi onnellinen asia, joka saapi päivittäin suupielemme hymyyn. Täällä pohjoisessa asustellessamme, on perheemme lisääntynyt yhdellä aika isollakin karvakaverilla. Maaliskuun lopussa jengiimme liittyy hieman pienempi (mutta sitäkin isokorvaisempi) pikkujätkä. Kaveriperheessämme Itämainen lyhytkarva sai 6 pentua, ja niinhän siinä sitten kävi, että mekin yhden varasimme kotiinviemisiksi. 

Ja tässä hän on <3

Kevät-talvi 2024 on opettanut minulle sen, että on ihan ok voida joskus vähän kehnosti. Ihan jokaisella mielentilalla on tarkoituksensa, ja tärkeintä on osata toimia oikein silloin kun mielialamittari värähtää väärään suuntaan. Mulla itselläni on nyt työkalut pakissa valmiina, ja työstän niiden avulla omaa hyvinvointiani ihan kokoajan.  Kun pidän itsestäni hyvää huolta, voi koko perhe hyvin. 


Nyt vähän tarvottiin, mutta päästiin kuitenkin määränpäähän. Sitä tuo ylläoleva kuva hyvin kuvastaa.


Arjen pieniä onnenhetkiä on esimerkiksi koulumatkalla kotiin napattu pizza, jonka sitten saapi pulkkakyydillä kotopuoleen kuljettaa.


Kaikista tärkeintä on kuitenkin tämä rakas porukka, sekä meidän yhteiset hassut jutut. Naurut, itkut, kipuilut ja toistemme läheisyys. Tuki sekä turva ihan kaikessa. 


Tässä hetkessä on nyt kaikki. Sen jos minkä kulunut vuosi on minulle opettanut. Tässä hetkessä on tunturit, luonto, hiihtoloma ja jokailtaiset lautapelihetket. Tässä hetkessä on ikävä, kaipaus. Ystävät pohjoisessa ja ystävät etänä etelässä. 

Tässä hetkessä on myös jännitystä ja odotustakin. 

Tässä hetkessä on ilo.

Nimpparityttö eilen kera toivelahjansa

Nyt me nautiskellaan lomailusta, eikä meillä ole mitään ennalta tehtyjä suunnitelmia (koska ei ole autoakaan). Tällainen on loppujen lopuksi ihan mukavaa. Suosittelen kaikille joskus kokeiltavaksi.

Parin viikon päästä H lähtee työmatkalle Vietnamiin, ja minä jään tänne pohjoiseen arkea tarpomaan ipanoiden kanssa. Toivotaan suotuisia säitä sekä noro-vapaata viikkoa.  

Tänään instagramissa toivottiin kuulumis-postausta, ja sellaisen toiveestanne rustasin. Huomenna tarkoitus kirjoitella hieman toisenlainen kertomus liittyen Pohjois-Norjan matkakohteisiin. 

Täällä kaikki hyvin, palaillaan pian!

Arki

Syksyn startatessa

18.31

 Olipahan kesä! Juuri kun luulin ettei elämä rankemmin voisi koulia, tirvaisi se jälleen suoraan nekkuun palauttaen minut hyvin pieneksi maanpinnalle. Menetimme rakkaan ystävän loppukesän sateen sekä auringon saattelemana syöpätaistelulle. Vietimme viikko sitten hautajaiset, enkä vieläkään ymmärrä miksi niin piti tapahtua?! On vaikea hyväksyä tätä kaikkea. Kaikkea tätä suurta menetystä ja surua. 

Kaiken tämän lisäksi jouduin jättämään paljon tuon jälkeenkin. Tipahdin pisteeseen, jonka tarkoitusperää sekä syvintä olemusta pohdin edelleen. Luulin kaiken olevan pitkästä aikaa balanssissa, mutta vain pienen tovin sain tuosta onnentunteesta nauttia. Surua toisensa jälkeen. Miten tässä nyt taas näin kävi? Jätin paljon taakseni, koska en muutakaan enää voinut.

Vaan palataanpa vielä hetkeksi kesään.

Sinä päivänä kun ystävä lähti, pakkasimme auton ja reissasimme Mäntyharjulle. Olen siellä viettänyt lapsuuteni kauneimmat hetket. Isän kanssa kalastellen. Rakkaiden kanssa saunoen. Lapsuudenystävän sekä serkkujen kanssa teltassa kylki kylkeä vasten tuhisten. Sukulaisten kanssa laulellen. Huussimatkalla peläten. Ristikoita ratkoen - käpyjen rummuttaessa kattoon taivaan myrskytessä. Tulevaa aviopuolisoani pussaillen ja sekä isääni että H:ta komentaen : "Ette todellakaan mene ulos ukkosta uhmaamaan! " . Aamulla silmät auki saatuani kirkkaaseen rantaveteen pulahtaen.

Meni 10 vuotta, kunnes palasin perheeni kanssa rakkaalle metsästysmajalle. Saavuimme paikanpäälle loppukesän illan hämärtyessä. Taivas oli kaunein ikinä. Siellä oli isä ja siellä oli ystävä. Viimeisin saman päivän aikana poisnukkuneena. Kaikki oli niin ilmiselvää.


Siinä hetkessä oli myös niin kovin ristiriitainen olo. Olin onnellinen mutta samalla sydän vereslihalla. Pitkän viikonlopun ajan koin kuitenkin olevani eheämpi kuin vuosiin. Koko kesän töitä tehneenä sain muutaman kallisarvoisen päivän verran olla vain omilleni. Kuuntelin Topi Sorsakoskea - ihan niinkuin 20 vuotta sitten vanhempien kanssa järvenrantakalliolla. Ensimmäisenä aamuna katselin onnellisia rakkaita rannassa. Siellä olin itsekin lapsena onnellisin. Itkin ikävää. Kyseenalaistin elämää. Siihen paikkaan halusin jäädä. Ja sinne edelleen haluaisin hetki toisensa jälkeen palata.



Päätimme että tästedes asetumme viikoksi tuonne kauneimpaan niemennotkoon joka kesä - yhtälailla kun itsekin lapsuudessa rakkaiden kanssa tein. Siellä on onni. Siellä on rauha. Varasimme avainten luovutuksen yhteydessä seuraavan kesän päivämme.


Nyt on alkanut arki. Tosi erilainen kuin vuosi sitten. Perheessämme on kakkonen, kolmonen ja eskarilainen. Ovat niin reippaita. Olen niin ylpeä jokaisesta kolmesta! Saavat kehuja, enkä sitä hetkeäkään kyseenalaista. H tekee suurimman osan työstään edelleen etänä ja minä etsin jälleen kerran paikkaani. En tiedä mistä sen löydän, mutta tiedän että näiden neljän (+kahden karvaisen) luona on mun onneni just nyt.

Kun kotiuduin muutama päivä sitten viimeisestä yövuorosta silmät sumeana, ehdin murehtia pari tuntia kunnes vastaanotin puhelimeeni viestin:"kuulin että olet taas valmis tekemään keikkaa, pääsisitkö iltavuoroon? “. Jouduin siinä kohtaa kieltäytymään mutta tajusin myös että elämä kantaa. Minä kyllä kelpaan. 

Toivon terveitä päiviä teille jokaiselle!  Me olemme piipahtaneet jo korona drive in:ssä ja lapset selvisivät siitä hienosti. W taisteli urheasti koko testin ajan vaikka ikävältä tuntuikin. Pikku H itki ennakkoon, mutta äidin avustuksella saatiin toimenpide hienosti päätökseen. Piippis yökki jo testaajan nähdessään muutamaan otteeseen, mutta itse testauksen aikana ei ilmekään värähtänyt. Lopputulemana - perus kausiflunssa. 

Matkasimme aamulla fudisturnaukseen tänne itään ja olen onnellisempi kuin aikoihin. Kuuntelimme autossa perinteisesti hetken aikaa repeatilla Ellinooraa ja sen jälkeen muita kestosuosikkeja. Eka pelipäivä onnistui upeasti ja pojat nappasivat kolme voittoa kotiin. Hienosti! Nyt nautitaan jälleen kerran syyskuun lämpöisistä päivistä sekä vuokramökistä. Siitä lisää myöhemmin. 

On niin paljon upeita muistoja mennestä kesästä. Nyt on aikaa muistella myös täällä bloginkin puolella taasen. Ajatuksenani kertoa hieman rakkaudesta. Kiitollisuudesta. Suurista saavutuksista sekä harppauksista. Arkisista onnenhetkistä. Haaveista ja suurista suunnitelmista.. 

Oli vähän vaikeaa palata pitkän tauon jälkeen tänne mutta kun ryhdyin kirjoittamaan niin tajusin, että juurikin tämän pienen palasen kesästämme halusin kanssanne tänään tässä hetkessä jakaa. 

Kaipaan kirjoittamista. Kaipaan niin paljon. Aina sama laulu mutta se on taivahan tosi. 

Ajatuksia

Downin syndrooma - surenko sen olemassaoloa?

16.51

Viime aikoina olen törmännyt muutamaankin artikkeliin, jossa käsitellään vanhempien surun tuntemuksia erityislapsen vammaan/sairauteen liittyen. Onko oikein olla surullinen lapsen vamman vuoksi,  saatika voiko sitä ääneen tunnustaa? Nämä artikkelit ovatkin sitten saaneet minut ihan mietiskelemään ja pohdiskelemaan omia tuntemuksiani aiheeseen liittyen. 

Kun Piippis syntyi, toki suru oli hyvin vahvasti läsnä hetken aikaa. Ensin itki H ja omat hanat aukesivat kunnolla oikeastaan vasta siinä hetkessä, kun maito nousi ensimmäistä kertaa kohinalla rintoihin ja hormoonit tekivät tehtävänsä. Voimakasta surua tunsin vain parin päivän ajan, jonka jälkeen en voi enää jurikaan sanoa vauva- ja taaperoaikana synkkien tuntemusten kanssa painineeni. Ne tunteet hälvenivät nopeammin, kuin mitä osasin odottaa erityisen äitiyteni ensimmäisten tuntien aikana. Vauvani pieni, suloinen ulkomuoto sekä oikein onnistunut ds-vauvan alkutaival helpotti tilannetta huomattavasti ja taaperovuodetkin hurahtivat tosi leppoisasti.

Yksi ajatus meidän vauva-aikaa kuitenkin hieman varjosti ja siitä H:n kanssa yhdessä myös keskusteltiin. Muutama ystäväni sai samaan aikaan ensimmäisen vauvansa, ja muistan kuika meitä pelotti ajatus siitä, että nyt meidän lapsista ei tulekaan kavereita kun toinen on kehitysvammainen. Voi kun joku korkeampi voima olisi antanut meidän tuoreiden vanhempien vilkaista muutaman vuoden verran elämässä eteenpäin, niin olisimme tästäkin ikävästä fiiliksestä vapautuneet ja saaneet täysillä nauttia täydellisestä pienestä. Nämä seitsemänvuotiaat tytöt ovat tänä päivänä oikein hyviä ystäviä ja leikit ovat yhteiset aina, kun saman katon alla aikaa vietellään. Ylimääräinen kromosomi ei ole ystävyyden kehittymistä estänyt millään tasolla.

Omassa vanhemmuudessani olen heittäytynyt jokaisen tunteen vietäväksi - yhtälailla positiivisen kuin negatiivisenkin. Negatiivisista viboista mainitsisin nyt tässä elämänvaiheessa vaikkapas turhautumisen tunteen. Joskus vaan ketuttaa, kun asiat eivät suju sillä tempolla kuin mitä niiden toivoisi sujuvan. Tämä tunne on kyllä jokaisen perheenjäsenen kohdalla täysin sama - kromosomeista viis! Jumit (kävely loppuu yhtäkkiä ja neiti istahtaa maahan tai kaupassa ei suostu liikkumaan kun vaan väärään suuntaan) ovat myös sellainen turhake arjessa, joiden toivoisi jo jäävän historian havinaan. Onneksi ovat vähentyneet huomattavasti, mutta kyllä niitä vielä jonkin verran ilmenee.

Itse ehkä esittäisin kysymyksen enemmänkin niin, että saako vanhemmat olla surullisia, jos omalla lapsella on vaikkapa joku ei-toivottu luonteenpiirre tai muu "error" vanhempien mittapuulla? Jos lapsi vaikka käyttäytyy toisia ihmisiä kohtaan ilkeästi nolaten vanhempansa, vaikka kuinka yrittävät opettaa ja kasvattaa oikeaan suuntaan? Kai siitä saa surullinen ihan luvan kanssa olla? Vai? 

  

 Koemme, että DS on Piippiksen kohdalla enemmänkin ominaisuus kuin vaikkapa sairaus tai vamma. Surulle on tilaa yhtälailla kuin muillekin tuntemuksille. Sen myönnän, että kun Piippis on kasvanut ja lähtenyt kunnolla liikenteeseen ja muiden lasten pariin, olen muutamaan kertaan joutunut voimakastakin surua kokemaan ipanani puolesta. Näistähän nyt viime aikoina olen kirjoitellutkin paljon, joten en syvemmin siihen enää palaa. Tiivistettynä se menee jokseenkin niin, että olen hiton surullinen äiti, jos mun lastani ei hyväksytä sellaisena kuin hän on! 

Vastaus otsikon kysymykseen kuitenkin on, että kyllä joskus suren. Äitiys tekee joskus surulliseksi. Väsymys tekee surulliseksi. Jokaisen lapsen vuoksi olen joskus surullinen. 

Vaan heitänpä nyt vastapalloon kysymyksen, että onko oikein olla onnellinen, jos omalla lapsella on Downin oireyhtymä?  Minä nimittäin olen, ja joskus tuntuu väärältä sanoa se ääneen. Minä olen onnellinen omasta kolmikostani juuri tuollaisena kuin mitä se on. Se mitä toisillensa antavat, on kultaakin kalliimpaa. Minä olen onnellinen kaikesta saamastani. Olen onnellinen siitä, kuinka paljon Downin syndrooma on kasvattanut minua ja opettanut minulle. Koko meidän perheelle, lähipiirille, tutuille ja tuntemattomillekin. 


Ylimääräinen kromosomi myös säästää esikoiseni monelta elämän murheelta, vaikka hän aika normaalia elämää elääkin. Se pieni extra myös antaa hänelle paljon. Super kivoja terapiahetkiä tärkeiden ja rakkaiden terapeuttien kanssa. Pienen ja turvallisen luokan (8 lasta ja 4 aikuista) sekä lukuisia päivittäisiä ilon- ja onnentuntemuksia . Piippis on meidän vanhempien havaintojen mukaan hyvinkin onnellinen ipana, mutta haluan painottaa että aina näin ei ole. Joku toinen vertaisvanhempi voi kokea hyvin toisenlaisia tuntemuksia kuin minä - ja se on täysin luvallista. Kaikille tunteille täytyy antaa aikaa ja tilaa. Suru ei kumoa rakkautta.

Tällaista tänään. Hetkessä soljuvaa tajunnanvirtaa ilman etukäteen tehtyjä postaussuunnitelmia. Pahoittelut poukkoilusta sisällön suhteen. Haluan tähän samaan sekametelisoppaan vielä lisätä yhden mausteen kertomalla, että parin viikon takaiset suunnitelmat opintojeni suhteen meni hieman uusiksi ja ilmoitin tänään osaamisalakseni "päihde- ja mielenterveys" -puolen. Olen hyvin hyvin onnellinen tästä uskalluksesta. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin. Tai siis palaan kyllä.

"Minulla on Downin syndrooma ja minulla on juustonaksuja!" 
- Piippis 7 vuotta


Niin. It's all good.

<3



Suosituimmat

Facebook