Minulla on esikoinen. Hän on avoin. Päättäväinen. Rakkautta hehkuva. Kaunis. Aika usein hyvin jästipääkin. Ihmeellinen. 

Minulla on poika. Urheilullinen. Suloinen. Kiltti. Eläinrakas. Kokeileva. Uutta oppiva. Elämänsä suurissa muutosvaiheissa kipuileva. 

Minulla on kuopus. Luova. Menevä. Temperamenttinen. Kaunis. Tapaturma-altis. Päättäväinen. Extrovertti.

Minä olen tuuliviiri. Herkkä. Aika usein vähän hankala. Omiani jumaloiva. Helposti väsyvä. Pelokas. Ennakkoluuloinen. Unelmoiva. Introvertti.

Mieheni on kiltti. Rauhallinen. Melankoliaan herkästi taipuvainen. Taiteilijasielu. Taivaanrannanmaalari. Viisas. Komea. 

Kun nämä kaikki luonteenpiirteet (postauksessa vain murto-osa) sekä olotilat yhdistää, on lopputulemana aikamoinen sekamelska. On hassua, kuinka viisihenkisessä perheessä jokainen voi olla niin omanlaisensa persoona sekä kokonaisuutensa. Toisaalta yhdistäviäkin tekijöitä on paljon. 

Meistä jokainen on musikaalinen. Samanlaisen (monen mielestä ehkä vähän omituisenkin) huumorintajun omaava. Rakastava. Tunteellinen. Vähän höveli. Huolimaton. Välitön.

Joskus tekee tosi hyvää, kun antaa edes pienen tovin tällaiselle hetkelliselle pohdinnalle ja listaamiselle. On helpompi ymmärtää oman arjen hektisyyttä ja vastoinkäymisiäkin, kun tiedostaa perheenjäsentensä sekä itsensä vahvuudet ja kehityskohteet. 

Tässä torstain sateisessa aamupäivässä on läsnä rauha sekä kiitollisuus. Loma on tehnyt tosi hyvää ja kiireettömyys sekä lepo näkyy jokaisen suupielissä. Vaikka yksi meistä on joutunut raahautumaan työhönsä syyslomaviikollakin, olen minä yrittänyt järkätä ipanoille sopivasti kivaa puuhaa - kuitenkaan liikaa stressaamatta. Maanantaina työstettiin monta pellillistä pizzaa ja tiistaipäivä vierähti Keravan Hop Lopissa tosi leppoisissa tunnelmissa. Ensimmäistä kertaa minä sain pääsääntöisesti vaan istua, juoda kahvia ja ihastella super nätisti käyttäytyviä lapsukaisiani. 

Oli todella liikuttavaa nähdä, miten hienosti pitivät toisistaan huolta. Pyyhin pisaroita silmäkulmistani lukuisia kertoja ja niiskutin H:lle puhelimessa että "Vitsi meillä on ihanat lapset". Tuo lause jos mikä pulpahti suoraan täydestä sydämestä.

Eilen lupauduin töihin illaksi, sillä tilanne työpaikalla oli hieman hankala - joskin rauhallinen. Minulla oli aikaa miettiä ja pohtia paljon. Vetää villasukat jalkaan ja rauhoittua. Olla läsnä yhdelle itselleni entuudestaan tuntemattomalle. Sekin teki oikein hyvää. Omat lapset nautiskelivat tuon ajan mummin sekä papan rakkaasta seurasta. Kovasti tärkeää syysloma-aktiviteettia sekin.

Vielä on lomaa jäljellä ja huomenna oli ajatus viettää yksi kokonainen päivä koko perheen kesken. Katsotaan mitä kivaa keksitään!

Mukavia lomapäiviä sinne ruutujen toiselle puolelle myös kaikille! <3

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."

Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 

Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.

Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.

 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.

Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.

Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.

 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"

 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 

Viime aikoina olen törmännyt muutamaankin artikkeliin, jossa käsitellään vanhempien surun tuntemuksia erityislapsen vammaan/sairauteen liittyen. Onko oikein olla surullinen lapsen vamman vuoksi,  saatika voiko sitä ääneen tunnustaa? Nämä artikkelit ovatkin sitten saaneet minut ihan mietiskelemään ja pohdiskelemaan omia tuntemuksiani aiheeseen liittyen. 

Kun Piippis syntyi, toki suru oli hyvin vahvasti läsnä hetken aikaa. Ensin itki H ja omat hanat aukesivat kunnolla oikeastaan vasta siinä hetkessä, kun maito nousi ensimmäistä kertaa kohinalla rintoihin ja hormoonit tekivät tehtävänsä. Voimakasta surua tunsin vain parin päivän ajan, jonka jälkeen en voi enää jurikaan sanoa vauva- ja taaperoaikana synkkien tuntemusten kanssa painineeni. Ne tunteet hälvenivät nopeammin, kuin mitä osasin odottaa erityisen äitiyteni ensimmäisten tuntien aikana. Vauvani pieni, suloinen ulkomuoto sekä oikein onnistunut ds-vauvan alkutaival helpotti tilannetta huomattavasti ja taaperovuodetkin hurahtivat tosi leppoisasti.

Yksi ajatus meidän vauva-aikaa kuitenkin hieman varjosti ja siitä H:n kanssa yhdessä myös keskusteltiin. Muutama ystäväni sai samaan aikaan ensimmäisen vauvansa, ja muistan kuika meitä pelotti ajatus siitä, että nyt meidän lapsista ei tulekaan kavereita kun toinen on kehitysvammainen. Voi kun joku korkeampi voima olisi antanut meidän tuoreiden vanhempien vilkaista muutaman vuoden verran elämässä eteenpäin, niin olisimme tästäkin ikävästä fiiliksestä vapautuneet ja saaneet täysillä nauttia täydellisestä pienestä. Nämä seitsemänvuotiaat tytöt ovat tänä päivänä oikein hyviä ystäviä ja leikit ovat yhteiset aina, kun saman katon alla aikaa vietellään. Ylimääräinen kromosomi ei ole ystävyyden kehittymistä estänyt millään tasolla.

Omassa vanhemmuudessani olen heittäytynyt jokaisen tunteen vietäväksi - yhtälailla positiivisen kuin negatiivisenkin. Negatiivisista viboista mainitsisin nyt tässä elämänvaiheessa vaikkapas turhautumisen tunteen. Joskus vaan ketuttaa, kun asiat eivät suju sillä tempolla kuin mitä niiden toivoisi sujuvan. Tämä tunne on kyllä jokaisen perheenjäsenen kohdalla täysin sama - kromosomeista viis! Jumit (kävely loppuu yhtäkkiä ja neiti istahtaa maahan tai kaupassa ei suostu liikkumaan kun vaan väärään suuntaan) ovat myös sellainen turhake arjessa, joiden toivoisi jo jäävän historian havinaan. Onneksi ovat vähentyneet huomattavasti, mutta kyllä niitä vielä jonkin verran ilmenee.

Itse ehkä esittäisin kysymyksen enemmänkin niin, että saako vanhemmat olla surullisia, jos omalla lapsella on vaikkapa joku ei-toivottu luonteenpiirre tai muu "error" vanhempien mittapuulla? Jos lapsi vaikka käyttäytyy toisia ihmisiä kohtaan ilkeästi nolaten vanhempansa, vaikka kuinka yrittävät opettaa ja kasvattaa oikeaan suuntaan? Kai siitä saa surullinen ihan luvan kanssa olla? Vai? 

  

 Koemme, että DS on Piippiksen kohdalla enemmänkin ominaisuus kuin vaikkapa sairaus tai vamma. Surulle on tilaa yhtälailla kuin muillekin tuntemuksille. Sen myönnän, että kun Piippis on kasvanut ja lähtenyt kunnolla liikenteeseen ja muiden lasten pariin, olen muutamaan kertaan joutunut voimakastakin surua kokemaan ipanani puolesta. Näistähän nyt viime aikoina olen kirjoitellutkin paljon, joten en syvemmin siihen enää palaa. Tiivistettynä se menee jokseenkin niin, että olen hiton surullinen äiti, jos mun lastani ei hyväksytä sellaisena kuin hän on! 

Vastaus otsikon kysymykseen kuitenkin on, että kyllä joskus suren. Äitiys tekee joskus surulliseksi. Väsymys tekee surulliseksi. Jokaisen lapsen vuoksi olen joskus surullinen. 

Vaan heitänpä nyt vastapalloon kysymyksen, että onko oikein olla onnellinen, jos omalla lapsella on Downin oireyhtymä?  Minä nimittäin olen, ja joskus tuntuu väärältä sanoa se ääneen. Minä olen onnellinen omasta kolmikostani juuri tuollaisena kuin mitä se on. Se mitä toisillensa antavat, on kultaakin kalliimpaa. Minä olen onnellinen kaikesta saamastani. Olen onnellinen siitä, kuinka paljon Downin syndrooma on kasvattanut minua ja opettanut minulle. Koko meidän perheelle, lähipiirille, tutuille ja tuntemattomillekin. 

Ylimääräinen kromosomi myös säästää esikoiseni monelta elämän murheelta, vaikka hän aika normaalia elämää elääkin. Se pieni extra myös antaa hänelle paljon. Super kivoja terapiahetkiä tärkeiden ja rakkaiden terapeuttien kanssa. Pienen ja turvallisen luokan (8 lasta ja 4 aikuista) sekä lukuisia päivittäisiä ilon- ja onnentuntemuksia . Piippis on meidän vanhempien havaintojen mukaan hyvinkin onnellinen ipana, mutta haluan painottaa että aina näin ei ole. Joku toinen vertaisvanhempi voi kokea hyvin toisenlaisia tuntemuksia kuin minä - ja se on täysin luvallista. Kaikille tunteille täytyy antaa aikaa ja tilaa. Suru ei kumoa rakkautta.

Tällaista tänään. Hetkessä soljuvaa tajunnanvirtaa ilman etukäteen tehtyjä postaussuunnitelmia. Pahoittelut poukkoilusta sisällön suhteen. Haluan tähän samaan sekametelisoppaan vielä lisätä yhden mausteen kertomalla, että parin viikon takaiset suunnitelmat opintojeni suhteen meni hieman uusiksi ja ilmoitin tänään osaamisalakseni "päihde- ja mielenterveys" -puolen. Olen hyvin hyvin onnellinen tästä uskalluksesta. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin. Tai siis palaan kyllä.

"Minulla on Downin syndrooma ja minulla on juustonaksuja!" 

- Piippis 7 vuotta

Aina silloin tällöin sitä pysähtyy pohdiskelemaan omaa onnellisuuttaan ja onnellisuutta noin muutenkin. 

Eilen koin hyvin yllättävän onnenpuuskan pienessä arkisessa hetkessä, kun H tuli esittelemään mulle meidän kesäkurpitsasatoa. Kylvimme lasten kanssa alkukesästä siemenet multaan (koska kukkapenkissä sattui olemaan sopiva tyhjä paikka) ja yhdessä olemme innokkaina koko kesän ajan tarkkailleet sadon kypsymistä. Muutama pieni siemen tarjosi meille kuusi kaunista kurpitsaa ja rutkasti suurta mielihyvää sekä ylpeyttä siitä, että saamme herkutella itse kasvatetuilla kasviksilla. Tämä kokeilu sai aikaan myös sen, että päätimme yhteistuumin kyhätä ensi kesäksi oman kasvihuoneen pihallemme ja laajentaa tätä harrastusta seuraavalle asteelle. 

Toinen hyvin suuri onnentunne valtasi minut tänään, kun latailin menneen kesän kuvia pilvilinnaan. Toki myönnän kyllä, että jonkin sortin haikeutta koin myös kesän sekä yhteisten lomaviikkojen päättymisestä - ihan rehellisiä jos ollaan niin aika suurtakin sellaista.

Mun perhe. Se tekee mut onnelliseksi. Mun on hyvä olla silloin kun lapset, H ja koira on lähellä. Kun päästään yhdessä tekemään, reissaamaan ja kokemaan. Nauramaan ja itkemäänkin. 

Tänä-aamuna kun Ryti tuli herättelemään ja suukottelemaan meitä sängyn reunalle, tunsin valtavan lämpöisen tunnekuohun kun tuijotin tuon iiihanan leonbergin lempeitä silmiä. Koira, se totta vie tekee minut ja koko meidän perheen onnellisemmaksi. Tämä haukku lohduttaa surussa ja saa pienet (ja isotkin) päivittäin kikattamaan kippurassa. Hyvänolon hormonit leviävät kokonaisvaltaisesti kroppaan, kun Ryti on lähellä. Ja kun se ei ole, on kaikilla sitä ihan hirmuinen ikävä. Toisaalta ikäväkin on joskus kiva tunne ja mielestäni lasten on sellaista hyvä opetella. 

Meidän perheelle koittaa joulu neljän viikon välein, kun saadaan iso muru luoksemme hoitoon. Olen tuhannen kiitollinen siitä, että tuo tyyppi tupsahti elämäämme.

Koira. Satavarma onnentuoja.

Luonto.  Siitä olen lähestulkoon riippuvainen ja joskus mulle iskeekin ihan pakottava tarve päästä metsään - heti eikä kohta! Onneksi sinne päästäkseen ei tarvitse matkata kuin pihatien toiselle puolelle. Kuluneen kesän aikana olen muutamaan otteeseen istahtanut viereisen pellon reunalle, metsän laidalle, ihastelemaan auringonnousua ja kaunista kotiympäristöämme. Kaukaisuudessa juokseva kettu, kevyt usva pellon päällä ja selän takana livertävät lintuparvet ovat parasta laatuaan voimaannuttamaan ihmisen juurikin siinä hetkessä.

 

Mä olen tämän ennenkin sanonut, mutta sanonpa nyt kuitenkin vielä kerran : Jos suinkin vain kykenisin, pakkaisin kimpsut sekä kampsut ja kurvaisin perheeni kanssa maalle asumaan - tai ainakin ostaisin kesäpaikan luonnon ääreltä. Siellä saisin tarkkailla, tuntea ja kokea. Kun pilvilinnoista palataan takaisin maan pinnalle, on todettava että todennäköisesti meidän lasten kannalta on kuitenkin helpompaa elellä täällä tarvittavien palveluiden läheisyydessä. Piippiksen terapiat, kontrollit, koulu ym..

 On paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Läheiset ja heidän hyvinvointinsa, musiikki, ystävät, kauniit vaatteet, hyvä ruoka, sauna, ystävälliset ihmiset, haaveilu, onnistumisen kokemukset, tanssiminen ja laulaminen - listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. 

Juuri nyt olen onnellinen, kun katselen ikkunasta takapihallemme ja näen kuinka H, W ja pikkuH keräilevät omppuja koriin. Lupasin leipoa omenapiirakan, sillä se jos mikä takaa koko porukalle hyvän mielen koko loppupäiväksi. Satavarma keino!

Kokonaisvaltainen onnellisuus lienee olotila, johon suurin osa ihmisistä pyrkii jatkuvasti. On tärkeää kuitenkin antaa itsellensä lupa olla joskus onnetonkin. Vaikka elämässä kaikki onneen tarvittavat palaset olisivatkin visusti paikoillaan ja kohdallaan, tarvitaan onnentunteen saavuttamiseen myös niitä aallonpohjiakin.

Mutta että sellaista kevyttä pohdintaa sunnuntaipäivään. H ja lapset lähtivät naapuriin omenoita hakemaan, meidän puun hedelmät olivatkin näköjään tänä vuonna rupisia. Noh, ensi vuonna paremmalla lykyllä sitten taas. 

Tulisin hyvin iloiseksi jos te lukijatkin kertoisitte vastavuoroisesti minulle, että minkälaisista hetkistä kumpuaa sinun onnentunteesi? Siirretään facebook-kommentointi hetkeksi takaisin blogin kommenttikenttään ja palataan toviksi "vanhoihin hyviin aikoihin"? 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!

Sinä.

 Sinä minun pieni rakas. Kaunis ja viisas. Sinä kyseleväinen. Sinä tuntosarvet pystyssä. Sinä siinä vieressä, kokoajan. 

Olet minun sädehtivä timanttini, joka tupsahti elämäämme suunnittelematta ja yllättäen - mikä jackpot! Ilman sinua perheemme olisi vajaavainen. Sinun pehmoiset poskesi ja ne kultaiset kikkurat, joita tulen fiilistelemään hamaan loppuuni asti.

Rakastan sitä tunnetta kun käperryt kainalooni. Joka aamu ja joka ilta.

Sinä taivaanrannanmaalari. Sinä ja sinun mielikuvituksesi. Sen lentoa on huikeaa seurata tässä vieressäsi. Olet taitava ja lahjakas. Maalaat upeita akvarelleja, työstät muovailuvahasta pupun mummille, pellen papalle, ukille dinosauruksen ja lumiukon mummulle. Liimaat hyönteis-tarroja lastenhuoneen metsätapettiin - koska hyönteiset kuuluvat metsään. Laulat nuotilleen kuin enkeli.

 Olet maailman suloisin nelivuotias.

Sinä ajat suuri kypärä päässäsi ilman apupyöriä. Tuot kukkia äidille kotiin - jokapäivä. Loukkaanut syvästi kun osa niistä kukista haisee veljesi mielestä pissalle. Kastelet kesäkurpitsat ja herneet. Ne, jotka yhdessä kylvimme.  Hoidat nukkevauvaa. Teet keittoa omenanraakileista. Pidät huolen siitä, että sisko ja veli saa kaupasta aina  yhtä paljon kuin sinäkin. Keksit, mehut, tarrat.

Haaveilet omasta kissasta. Äiti olisi valmis sen sinulle hankkimaan, mutta isi ei ihan vielä ole ajatukselle kypsä.

Sinä teet kaikkesi, että oppisit lukemaan. Että saisit oman puhelimesi. Aikasi tulee kyllä vielä. Puhut osaavasti siansaksaa. Laulat "Let it go:n" ihan millä tahansa (keksimälläsi) kielellä.

Sinä taitava ja rohkea. 

Sinä haluat jo eskariin - koska sisko ja velikin jo siellä on.  Älä nyt ihan vielä. Sinä olet mún vauvani kuitenkin..

Rakastat Antti Tuiskua. Tanssit ihanasti - kepeästi. Nautit siitä kun saat äitisi ja Piippiksen kanssa jorailla käsikädessä olohuoneen lattialla. Vaatteesi vaihtuvat lukuisia kertoja päivässä.

Otat siskoa kädestä aina tiukan paikan tullen, siivoat mun kanssani - myös juhannus-saunan. Olet suuri apu arjessa. Sinä ja sun "putukihveli". Sinä mokomakin semi pohojalaanen.

"Olen sinun jakas! “, sanot iltaisin. No totta vie olet! Tosi tosi rakas. 

Tänään sinulla on syntymäpäivä ja tästä päivästä tulee kiva - sen olet ansainnut! Olet toivonut nukkevauvaa, ihanaa vaatetta, huulikiiltoa ja askartelutarvikkeita. Katsotaan, mitä paketeista paljastuu.

Sä olet ja tulet aina olemaan meille se  maailman tärkein Heili. Mulle, isille, veljellesi ja siskollesi. Olet niiiin tuhannen rakas synttärisankari.




Sinisilmäinen ja kultahapsinen.

Paljon onnea kulta!

Tutustuin vieraskynän kirjoittajaan Piippiksen myötä. Tämän upean naisen elämää on rikastuttanut erityissisko jo vuosikymmeniä. Ovat yhdessä aivan huikea parivaljakko ja heidän välillä vallitseva mahtava kemia luo toivoa minuun äitinä. Nyt haluan jakaa ensimmäistä kertaa jonkun toisen tekstin mun blogissani. Tässäpä teille tärkeä kirjoitus.

 Kiitos Rea.

"Minä olen biseksuaali.
Entinen avopuolisoni on nainen. Minä en valinnut rakastua häneen, kuten en ole valinnut rakastumista yhteenkään toiseenkaan ihmiseen, jonka kanssa olen seurustellut. Minä vain - rakastuin.
.

Kun ajattelen, millaista elämäni on ollut, en muuttaisi mitään. Ihastuin naiseen ensimmäisen kerran ollessani 20-vuotias. Kerroin asiasta vanhemmilleni puhelimessa. Äitini kysyi, olenko onnellinen. Vastatessani (ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti) "olen", kuulin äidin hymyilevän.
- Se on ainoa asia, jolla on väliä, hän sanoi.
Ja niin vanhempani ovat sanoneet siitä lähtien.
.

Minulla on ollut vuosien varrella niin tyttö- kuin poikaystäviäkin. Kaikki heistä ovat olleet yhtä tervetulleita kotiimme. Isäni 50-vuotisjuhlissa isäni esitteli silloisen avovaimoni satapäiselle juhlayleisölle tyttärensä elämänkumppanina ja rakkaana, uutena perheenjäsenenä.
Kuulin tätini kysyvän häneltä jälkeenpäin, mitä isäni olisi tehnyt, jos jollakin hänen lähimmistä, paikalle kutsutuista ystävistään olisi ollut asian kanssa ongelmia. - Sitten hän ei olisi ystäväni. Tyttäreni on mitä on, ja minä olen hänestä suunnattoman ylpeä, kuulin isäni sanovan.

Ystäväni ovat suhtautuneet seksuaaliseen suuntautumiseen samalla tavoin, kun he suhtautuvat kaikkiin asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi, eli iloiten. Tukien ja avoimin sylin. Myös koko suku tietää suuntautumisestani.
.

Kun mietin, kuinka paljon tukea ja rakkautta olen saanut osakseni nuoresta lähtien, minuun sattuu vielä enemmän niiden puolesta, jotka eivät yhtä onnekkaita ole. Jokaisella ihmisellä maan päällä tulisi olla oikeus ja yhteiskunnan tuki rakastua samaa sukupuolta edustavaan henkilöön. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus rakastaa ja tulla rakastetuksi - ilman pelkoa ja rajoituksia. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa huonompi tai viallinen - vain siksi, että rakastaa. #pride #lovewins"

Olen kiitollinen että sain jakaa tämän tärkeän tekstin blogissani.

 

Tunnen lukuisia sateenkaariperheitä. Tunnen sateenkaariperheiden lapsia. Rakkaus kuuluu kaikille ja meillä jokaisella on oikeus rakastaa sukupuoleen katsomatta.  Tärkeintä on rakastaa ja saada rakkautta osaksemme.

Minä olen 10 kulunutta vuotta rakastanut miestäni ja tulen rakastamaan todennäköisesti hamaan loppuun asti. Rakastuin persoonaan, en sukupuoleen. Näin on ollu aina. 

Rakkaus on kaunista. Mahtavaa Pride-viikkoa kaikille! 

<3



Rakkaus on. Todella.

Päivän korvamatona on soinut Maaritin "Lainaa vain" ja levyhän lähti pyörimään heti aamupäivästä, kun teimme koulun kirjastossa ryhmätyötä luokkakavereiden kanssa.  Kerron hieman tarkemmin seuraavassa..

Siinä kun tosiaan pyöreän pöydän ympärillä istuskeltiin, kiinnitin huomioni nuoriso-opiskelijoiden joukossa ryhmätyötänsä tekevään tutunnäköiseen tyttöön.  Katselin tyttöä ja mietin, että mistä minä tuon neitokaisen tunnen? Mietin ja mietin.. Sitten muistin! "Sofia! Hänen nimensä on Sofia!" Tämän jälkeen pohdinta jatkui entistä kiivaammin.. "Mistä minä ihan oikeasti tuon Sofian tunnen?!"

Huomio omasta ryhmätyöstä herpaantui totaalisesti hetkeksi ja luokkakavereiden pakertaessa Aino Potilaisen Casen kimpussa minä se vain jatkoin pohdiskelua siitä, että kuka ihme se tuo viereisessä pöydässä istuva Sofia onkaan! Yhtäkkiä vastaus suoraansanottuna rysähti vasten kasvojani - "Minähän olen hoitanut tuota "tyttöä" eräässä keravalaisessa päiväkodissa vuonna 2004!" 

Se pieni suloinen tyttö oli kasvanut nuoreksi kauniiksi naiseksi joka kikatteli vieressä istuvan pojan kanssa, joka selvästi oli jotain enemmän kuin vaan luokkakaveri.

No siitähän ne vähän "diipimmät" ajatukset sitten lähtivät lentoon. Lapset todella ovat pieniä vain pienen hetken ja mikä kamalinta, niin myös nuo minun omat varttuvat nopeammin kuin mitä ikuna haluaisin! Itsehän en ole tosiaan neljässätoista vuodessa muuttunut ulkoisesti ollenkaan (heh heh) mutta tuo pikkutyttö päiväkodista oli muuttunut aikuiseksi. Se pikkutyttö oli silloin omieni ikäinen - ja nyt me opiskellaan samaan aikaan samassa koulussa ja samaa ammattia!

Näitä ajatuksia ei helpota myöskään se, että muutama päivä taakse päin todistin kummityttöni (siskoni tytär) Kallion lukion hakupaperit aidoiksi! Myönnettävä siis on, että myös meidän geeniperimällä varustetut ipanat kasvavat aikuisiksi - hyväksyin tai en. 

Nyt mä ihan oikeasti ymmärrän ne aikuisten väsyttävät päivittelyt lapsuudessa siitä, miten "sä oletkaan kasvanut hurjasti!".

Olen viime aikoina ollut hilppasen väsynyt ja valitettavan usein iltaisin olen potenut jonkin sortin huonoa omaatuntoakin siitä, että omille rakkaille tulee tiuskittua vähän turhan usein. Kun tätä ajan juoksua mietiskelee, alkaa moiset väsymystilat harmittamaan entistä enemmän. Joskus sitä toivoo, että jaksaisi päivittäin pursuilla ja tursuilla positiivista energiaa ja että olisi voimaa nauttia ihan jokaisesta hetkestä.

Nauttia siitä, että nuo timanttiset pienet haluavat vielä pusutella ja halia sydämensä pohjasta ja osoittaa avoimesti rakkautensa meitä vanhempia kohtaan. Että joku tahtoo kainaloosi valehtelematta 24/7 ja nauttii jokaisesta saamastaan huomiosi hetkestä. Ne kun ovat niitä hetkiä, jotka todella ovat lainaa vain. 

Vaan ollappa nyt itselleen ja lapsilleen armollinen kuitenkin. Väsymys kuuluu elämään ja se ei ole kenenkään rakkaudesta pois. Kaikkien tunteiden pitää näkyä ja kuulua. Siihen ajatukseen haluan omani kasvattaa ja totuttaa.

Vaikka olenkin viime aikoina ollut vähän taipuvaisempi kirjoittelemaan tällaisia melankolisia ajatuksia, on mulla silti kevät jo vahvasti rinnassa. Tunteita pinnassa. On helppoa ja jotenkin luonnollistakin syventyä pohdiskelemaan kaikenlaista maan ja taivaan väliltä - myös ajatus poukkoilee sinne tänne normaalia rivakammin. Se on ihanaakin tavallaan.

Nämä ajatukset saavat arjen tuntumaan entistä kauniimmalta. Viime viikkojen onnenhetkissä olen ylpeänä seurannut sivusta poikani jalkapallofanitusta. Hän osaa kaikki Mestareiden liigan joukkueet (?) ja pelaajat jo ulkoa. Opettaa minulle päivittäin lukuisia faktoja niistä kaikista ja yhdessä fiilistellään sitten YouTubesta Messiä, Zlatania ja Ronaldoa.

Olen ihaillut kuopukseni upeita värikkäitä maalauksia ja sitä intoa, jolla hän tarttuu pensseliin päivittäin ja tekee toinen toistaan hienompia maalauksia. Sulkenut syliini harmituksen hetkellä.

Olen kyynel silmäkulmassa kuunnellut ja katsellut suloisten tyttöjeni Frozen tulkintoja - päivittäin. Kädet viuhuvat synkassa ja jaloilla tömistellään lattiaan jäätä. Ovat kauniita yhdessä. 

Eilen liikutuin lukiessani Pirpanan Rinnekodista saapunutta lääkärinlausuntoa. "Reipas ja ihastuttava tyttö".  Sniif.

Pikku H piirsi muutama päivä sitten tämän alla olevan kuvan. Siinä on kuulemma äiti ja hän talossa. Kolmevuotiaskin sen näkee että vaikka äiti on aikuinen, on hän jäänyt vähän pääjalkaiseksi 156 cm:n kropassansa. Heh heh.

Siinä missä lapset vanhenevat, myös me aikuiset niin teemme. Siitä saa miellyttävän muistutuksen meidän perheen isi nyt tulevana lauantaina kun juhlimme hänen synttäreitänsä. 

Sellaisia ajatuksia tälle päivälle. Tuttuja jo blogini historiasta, mutta vähän uusilla mausteilla höystettynä kuitenkin.. 

Aurinkoista saapuvaa viikonloppua kaikille!

Olemme H:n kanssa ihmisinä hyvin herkkiä ja tunteellisia joten seuraava ei liene yllätys - myös jokainen kolmesta lapsestamme omaavat tuon herkkyyden hyvin vahvasti luonteenpiirteidensä kirjossa. Viime aikoina yksi kolmikosta on noussut meidän aikuisten keskusteluissa useasti esille myös suunnattoman voimakkaan empatiakykynsä vuoksi. Velipoika ottaa hyvin hellyyttävällä tavalla siskonsa (ja myös muut lähimmäisensä) huomioon melkeinpä kaikessa mitä tekee - jopa Piippiksen terapeutit ja esimerkiksi isovanhemmat ovat huomanneet tuon piirteen hänessä.

Jos pelaavat ja Piippis ei oikein pysy mukana tai pärjää, ryhtyy veikka häviämään tahallaan jottei sisko menetä kiinnostusta peliin tai pahoita mieltänsä. Anteeksipyytäminen ei ole pojalle vaikeaa ja kehottaa myös herkästi muita niin tekemään tarvittaessa (jos vaikkapa siskot keskenään kinastelevat). Kundi on myös lukuisia kertoja asettunut siskojensa puolelle tilanteissa, joissa kokee jonkun härnäävän tai kohtelevan heitä väärin.

Hämmennyin viikonloppuna PikkuW:n voimakasta reaktiota kun katsoimme yhdessä Putousta. Siinä esitettiin kohtaus, jossa sketsihahmo Ansa Kynttilä kertoi menneisyydestään ja siitä, kuinka oppilaat kiusasivat häntä koulussa. Kun tuo kohtaus oli ohi ja aikaa siitä oli kulunut n.5 minuuttia, katsoi poika minuun totisena ja sanoi 

"Äiti, mua vähän itkettää toi Ansa Kynttilä juttu"

Kysyin että mikä siinä kohtauksessa kaikista eniten jäi mietityttämään, niin poika ei osannut heti sitä suoraan kertoa. Yhdessä kun sitten asiasta juteltiin niin kävi ilmi, että juuri tuo kiusaaminen ja Ansa Kynttilän suru lopussa (kun tuli jätetyksi)  sai mielen matalaksi. Ja tosiaan, pojalla oli kyyneleet silmissä. Hänellä tuli ihan todellinen itku siinä tilanteessa ja yhtäkkiä hänellä olikin kaksi lempparia  - Tanhupallo sekä Ansa Kynttilä.

Kaappasin kundin kainaloon ja kerroin hänelle, kuinka upea tyyppi hän onkaan! Vaikka herkkyys on luonteenpiirteenä myös joskus kiusallinen, tekee se enimmäkseen elämästä kuitenkin tosi kauniin ja tunnerikkaan. Itse erityisen voimakkaasti tuntevana ja kokevana voin nyt aikuisena vain todeta, että herkkyyteni ansiosta tunnen olevani elossa. Tuskin olisi muuten tätä blogiakaan, jos ei löytyisi sitä herkkyyttä joka ajaa minut kirjoittamisen pariin.

Joskus mietimmekin H:n kanssa, että voiko siskon diagnoosi ja sen tiedostaminen tehdä näistä kahdesta muusta niin kovin tunteellisia ja huolehtivaisia? Heillä on aivan oma tyylinsä kohdella isosiskoa ja tietävät kyllä tasantarkkaan sen, että hän vaatii erityistä huolenpitoa. Onhan tietysti selvää, että ovat sen myös meiltä vanhemmilta jotain oppineet mutta oli niin tai näin, niin tuon kaiken näkeminen on tosi kaunista ja liikuttavaa. Joskus heikoimpina hetkinäni saatan yllättää itseni pohtimasta, että voiko tuollainen erityisen voimakas herkkyys satuttaa lasta tai tehdä elämästä "kovempaa", mutta sitten taas muistan että eihän se minullekaan niin tehnyt. Suht hyvinhän tässä on eteen päin pötkitty itkunpurskahduksista ja naurunpyrähdyksistä huolimatta. Mitä nyt aina silloin tällöin vähän paniikkia pukannut, heh. 

No mutta niin.. Olen siis kuluneen viikon aikana lohduttanut Pienen Merenneidon loppukohtauksesta lukuisia kertoja liikuttunutta Piippistä, Ansa Kynttilän kohtalosta kauhistunutta poikaa ja muuten vaan hyvin vahvasti tuntevaa kuopusta. Tervetuloa maailmaani pienet rakkaat ihmiset, ollaan yhdessä hyvä tiimi.

Tänään ollaan juhlistettu pienimuotoisesti Piippiksen nimpparia ja masut on jälleen kerran täynnänsä herkkuja! 

Aurinkoista viikkoa kaikille! Nautitaan lisääntyvästä valosta!