Eilen se tapahtui sitten - minusta tuli kertaheitolla futismutsi. 

Viimeisen puolen vuoden sisään 5-vuotiaamme jalkapalloinnostus on pompsahtanut aikamoisiin sfääreihin ja niinpä kummitäti (myöskin vanha futismimmi) päätti muutama viikko sitten ilmoittaa kundin jalkapallokouluun.

Tällaisia ihania hymyjä sain eilen ikuistettua ennen ensimmäisiin treeneihin lähtöä. Tässä vaiheessa jo sitten itsekin tajusin, että tää ei voi olla mitään muuta kuin hyvä juttu. W on ottanut youtuben kautta haltuunsa erilaiset torjumiset sekä tuuletukset ja näitä kaikkia eilen sitten kentällä erittäin tyylikkäästi toteutettiin.

Yhtäkkiä minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt tämän palloilulajin päälle, löysin itseni fiilistelemästä ja kannustamasta omaani kentän laidalta. Välillä ihan kiljahtelin innostuksesta! Kaikkea sitä näkee ja kuuleekin. Nevö say nevö.

Harjoituspeli ratkesi niin, että poitsun jengi voitti 4-2 ja arvatkaapas kuka niistä maaleista potkaisi vastustajan maaliin kolme ;) On ilmiselvää että sekä W ja äiti olivat hyvin iloisia siitä, että uusi harrastus tuntui kivalta ja tuotti tällaisia uusia onnenhetkiä sekä onnistumisen tunteita, mutta kyllä me siinä kotimatkalla sitten juteltiin myös siitä, että aina ei voi voittaa eikä se jalkapallossa tärkeintä olekaan. Hyvin tuo viisivuotias tuntui asian sisäistävän. Ja päästi tää meidän maalitykki yhden kerran pallon itsekin verkkoon ollessaan maalivahtina. Balanssia balanssia, heh.

"Enää kolme päivää ja sitten kaksi päivää ja sitten mä pääsen taas pelaamaan!"

Niin. Iloista on nyt se että innostus uutta harrastusta kohtaan jäi ja homma jatkuu. Hurahdin siis itsekin heti kun huomasin pallottelun positiiviset vaikutukset pojassani. Ainoa harmillinen asia tässä W:n mielestä oli se, että naapurin kaveri on eri ryhmässä kuin hän. Onneksi pojat saavat kotipihalla pelailla vielä useasti tulevan kesän aikana.

Aika hassua. Ensimmäinen meidän lapsistamme on nyt aloittanut ihan oikean harrastuksen. Poika kulkee isänsä jalanjäljissä, mutta kuopusta tämä fudisjuttu ei oikein innostanut(tarjosimme hänellekin mahdollisuuden jalkapallokouluun).  Neidit haluavat balettiin, mutta valitettavasti tälle keväälle en enää löytänyt sellaisia ryhmiä, jonne olisin voinut neitokaiset "tyrkätä". Syksyllä sitten. Toivottavasti myös Piippikselle on tilaa näissä "tavis"-ryhmissä - siskon läsnäolo antaisi varmasti erityislapselle tukea myös uuden harrastuksen aloituksessa.

Olemme jo tovin jutelleet H:n kanssa siitä, että tässä meidän jengissä lapset tullaan viemään harrastuksiin heidän omasta tahdostaan. Emme siis halua tuputtaa mitään lajia ipanoille, vaan oivallus harrastuksen aloittamisesta täytyy tulla lapsen omasta päästä.. Jalkapalloilun kohdalla oli kyllä ilmiselvää, että tämä on "the juttu". Kummitäti ja -setäkin olivat paikanpäällä muuten jäbää kannustamassa. Kiitos seurasta rakkaille!

Sellainen minipostaus tähän päivään. Minuu vähän kauhistuttaa kun edessä on vielä viiden päivän työputki ennen vappua ja tietokoneen valo häikäisee pelottavan ikävästi silmiin. Kun nyt ei vaan alkaisi taas se kolmen päivän pituinen päänsärky, niin kuin kuukausi sitten oli.. Voihan naiseus! 

Keväistä viikkoa kaikille!

Meidän viisivuotias ei todellakaan tuhlaa näitä harvoja kauniita kesäpäiviä sisätiloissa, ja tänään jouduinkin hieman säikähtämään, kun kundi katosi pidemmäksi aikaa näköpiiristä. Nappasin pikkuneidit mukaani ja lähdimme siinä sitten yhteisvoimin etsimään veikkaa kotiin. Hyvin nopsaa huomasin, että sovitut reviirin rajat on ylitetty ja poika lähtenyt omin lupinensa reissuillensa. 

Huutelin lujasti ja soitin jo pari itkunsekäista puhelua läheisillekin, kunnes yhtäkkiä huomasin pojan kurvaavan Sipoon suunnalta kotiin - kahden entuudestaan tuntemattoman pojan vanavedessä. Näinhän siinä oli käynyt sitten, että W ei voinut vastustaa kiusausta lähteä kahden ihailemansa "ison pojan" matkaan mukaan, ja äidin tahtoa uhmattiin hetkellisesti.

Pidin pitkän puhuttelun pojalle, joka lopulta katuen kuivasi silmäkulmiaan. Oppia ikä kaikki, onni onnettomuudessa ja mitä näitä nyt on..?

Olemme H:n kanssa olleet ihan suunnattoman iloisia ja onnellisia siitä, että PikkuW:lle on nyt viimeisen vuoden aikana löytynyt naapurustosta kovasti kaipaamansa kaverit. Kukapa sitä nyt aina jaksaa tyttöjen kanssa leikkiä, heh. Tänään mua ihan huvitti sivusta seurata kun läheisellä kalliolla oli iso jengi lähiseudun ipanoita, jotka yhdessä touhusivat ja puuhastelivat. Tuli oma lapsuus mieleen (jälleen kerran), ja samalla jotenkin niin kovin hyvä olo. Tytötkin tuossa jengissä viihtyvät, mutta heidän läsnäollessaan on äidin tai isin mentävä mukaan vahtimaan menoa.

Tänään ihastelivat leppäkerttuja sekä kuvassa näkyvää värikästä toukkaa, leikkivät sähkömiehiä kalliolla, ihmettelivät puusta tipahtanutta linnunpoikaa, kiipeilivät, ajelivat kilpaa pyörällä ja pelasivat futispeliä - ja tietty taistelivat Nerf-pyssyillä.

Meidän elämässä on nyt kääntymässä aikastalailla uudenlainen sivu, kun ipanat lähtevät eskariin ja kerhoon. Ystävät alkavat muuttua kokoajan tärkeämmiksi ja uusia suhteita solmitaan. Kohta ne juoksee tuolla ulkona aamusta iltaan, ja sitten me vaan ollaan ja ihmetellään että miten täällä kotona yhtäkkiä tuli näin hiljaista? Vähän ristiriitaista, mutta päällimmäisenä kuitenkin tästä kaikesta nousee järjettömän suuri rakkauden sekä kiitollisuuden tunne. 

Nyt kun vielä onnistuisin löytämään itselleni työpaikan ja/tai opiskelupaikan, niin olisin sangen tyytyväinen saavutuksiini sekä elämääni noin muutenkin. 

Aurinkoa viikkoon!