"Päivä kaunein sammuva on
Kukka kuolee korvaamaton
Kun päättyy tää
Muisto vain jää
Kun sä lähdet tänään pois
Huomiseen en uskoa vois
Kun päättyy tää
Muisto vain jää"
Kukka kuolee korvaamaton
Kun päättyy tää
Muisto vain jää
Kun sä lähdet tänään pois
Huomiseen en uskoa vois
Kun päättyy tää
Muisto vain jää"
Kaunis muisto jäikin.
Äiti sekä isä laulamassa yhdessä lapsuudenkotini olohuoneessa kyseistä Joukon ja Kostin kappaletta. Isä kitarassa, äiti kauniina siinä vieressä.
Omien vanhempien menetys on ollut minun elämässäni tuskallisin kokemus, ja nyt viimeisimpänä äidin poismenon jälkeen elämässäni on alkanut täysin uusi ajanjakso. Olen menettänyt parhaan ystäväni, tukijani, perhettämme iloissa sekä suruissa kannatelleen voiman.
Suru on päivittäin läsnä, mutta vieläkin tuskallisempaa siitä tekee se, kun joutuu vierestä seuraamaan omien murusten ikävää ja surua.
Kuluneella viikolla olen sulkenut syliini kaikki kolme - kun kaipuu tarttuu tiukasti pieniin isoihin.
"Mulla on ikävä mummia ja pappaa".
Toissailtana pötköttelimme Pirpanan kanssa sängyssä, kun yhtäkkiä neiti kuiskasi hyvin hiljaa: "Voi kun mummi voisi olla tässä". Näissä hetkissä mun rintaa puristaa. Tunnen melkein fyysistä kipua kun näen kaikista rakkaimman tuskan. Vaikka kuinka lujasti rutistan ja suukotan, tiedän että lohtu on laiha siihen ikävään nähden, mitä lapseni kokee. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja raastava tuska tulee jostain todella syvältä.
 |
| Äiti <3 |
Ainoa asia mikä tuo lohtua on, että meillä on aivan hirmuisesti ihania muistoja rakkaista, ja niiden voimalla arkea on vaan tarvottava eteenpäin. Isäni oli myös sangen taitava viljelemään omia lentäviä lauseitaan, ja ne myös ovat jääneet elämään hyvin vahvasti. Harva niistä vaan julkaisukelpoisia. Heh.
 |
| Tikku pois varpaasta. Vakavaa puuhaa. |
Juttelemme lasten kanssa kuolemasta melko usein. Työstämme ikäväämme ajatuksella, että mummi sekä pappa elävät mukanamme perhosina, pihan mustarastaina, lähimetsän lehtopöllöinä ja ylipäätänsä kaikkina kauniina asioina ympärillämme.
Jos lamppu yhtäkkiä sammuu, on se mummin tai papan jekku.
Kun auringonlasku on erityisen kaunis, on mummilla ja papalla osuutensa asiaan.
Hääpäivänämme Nuorgamissa syttyi taivaalle syksyn ensimmäiset revontulet. Mummin sekä papan toimesta tietenkin.
 |
| Nuorgam 2023 |
Piippis on hurahtanut totaalisesti Vaiana-elokuviin, ja nyt meillä katsotaankin Vaiana 2:sta monta monta kertaa viikossa. Elokuvassa Vaianan mummi ilmestyy aika-ajoin tukemaan sekä antamaan neuvoja rakkaalleen, ja jokaikinen kerta näiden kohtausten aikana Piippis romahtaa totaalisesti. Vaikka kyyneleitä piisaa niin koen itse, että elokuvan katsominen on todella hyvä keino työstää surua. Juttelemme usein siitä, että oikeassa elämässä emme voi poisnukkuneita rakkaita nähdä, mutta ihan niinkuin elokuvassakin, elävät meidän rakkaat mummi sekä pappa mukanamme kokoajan. Emme vain näe heitä.
Joskus havahdun pohtimaan, että olisi kamalaa jos Piippis ei ymmärtäisi kuoleman lopullisuutta samalla tavalla kuin sisaruksensa. Että ajattelisi mummin ja papan kadonneen heidän elämästä omasta tahdostaan. Tällaisia kamalia ajatuksia joskus pohdin, mutta uskon silti vahvasti että kyllä Piippis tietää ja ymmärtää.
 |
| Äidin hautajaiset |
 |
| Isän hautajaiset |
Lapsille mun vanhemmat olivat kahden muun isovanhemman lisäksi kaikki kaikessa. Mun vanhemmille lapsenlapset olivat kaikki kaikessa.
Papan vitsejä muistellaan harva se päivä. Muistellaan, kuinka ihanaa oli Nuorgamissa tulla koulusta kotiin, kun mummi oli siivonnut ja leiponut korvapuusteja. Toissailtana Piippis muisteli tuutulauluja, joita mummi heille aina lauloi. Suojelusenkeliin en enää itse kykene, sillä se laulettiin kummankin siunaustilaisuudessa.
Yhteiset Uno-pelihetket eivät unohdu koskaan.
Sanat eivät riitä kertomaan kuinka onnellisia olemme siitä, että mummi ehti käydä luonamme pohjoisessa! Kuulin äidin ystävältä, että päivää ennen kun joutui sairaalaan, oli hän sanoittanut onnentunteensa siitä kuinka olen löytänyt oman tieni ja uskallan toteuttaa unelmiani. Tässä kohtaa silmät nyt sumenevat ja kirjoittaminen hankaloituu huomattavasti.
Isä ei ehtinyt nähdä elämäämme pohjoisessa, mutta tiedän että jos olisi kuullut kolme vuotta sitten suunnitelmistamme, hän olisi alkuun varmasti sanonut pohojalaiseen tyyliinsä jotain tosi nasevaa. Lopulta olisi kuitenkin ollut onnellinen puolestamme ja viihtynyt äidin kanssa luonamme.
Reissucitikkaamme isä olisi rakastanut. Autoilijamies kun oli henkeen sekä vereen.
 |
| Mummin korvapuusti Nuorgamissa. |
Luopumisen tuska. Se ei varmasti koskaan hälvene. Ikävä ei koskaan helpota. Etelässä yksi hyvä puoli on se, että pääsemme aina halutessamme mummin sekä papan haudalle. Olen lukuisat kerrat siellä yksinään höpötellyt ja työstänyt sillä tavalla omaa suruani. Joku saattaisi pitää ihan höpsähtäneenä, jos näkisi tai kuulisi.
Kaiken surun keskellä olen kiitollinen siitä, että meidän lapset ehtivät viettää rutkasti laatuhetkiä mummin sekä papan kanssa, ja että ipanat tulevat muistamaan heidät aina. Kun Piippis syntyi, asuimme vanhempieni alakerrassa ja siitä lähtien olivat todella olennaisena osana mukana perheemme elämää loppuun asti. Saimme tarvittaessa aina kaksinkeskistä aikaa H:n kanssa ja lapset nauttivat mummin sekä papan seurasta täysillä.
Pirpana eräs ilta hiljaa nukkumaankäydessä kuiskasi: "Rakastan teitä mummi ja pappa".
Rakastamme.
Kaipaamme.
Terkkuja universumiin.
