­
Ikävä

Muisto vain jää

15.49

"Päivä kaunein sammuva on
Kukka kuolee korvaamaton
Kun päättyy tää
Muisto vain jää
Kun sä lähdet tänään pois
Huomiseen en uskoa vois
Kun päättyy tää
Muisto vain jää"

Kaunis muisto jäikin. 
Äiti sekä isä laulamassa yhdessä lapsuudenkotini olohuoneessa kyseistä Joukon ja Kostin kappaletta. Isä kitarassa, äiti kauniina siinä vieressä.

Omien vanhempien menetys on ollut minun elämässäni tuskallisin kokemus, ja nyt viimeisimpänä äidin poismenon jälkeen elämässäni on alkanut täysin uusi ajanjakso. Olen menettänyt parhaan ystäväni, tukijani, perhettämme iloissa sekä suruissa kannatelleen voiman. 

Suru on päivittäin läsnä, mutta vieläkin tuskallisempaa siitä tekee se, kun joutuu vierestä seuraamaan omien murusten ikävää ja surua. 

Kuluneella viikolla olen sulkenut syliini kaikki kolme - kun kaipuu tarttuu tiukasti pieniin isoihin.

"Mulla on ikävä mummia ja pappaa".

Toissailtana pötköttelimme Pirpanan kanssa sängyssä, kun yhtäkkiä neiti kuiskasi hyvin hiljaa: "Voi kun mummi voisi olla tässä". Näissä hetkissä mun rintaa puristaa. Tunnen melkein fyysistä kipua kun näen kaikista rakkaimman tuskan. Vaikka kuinka lujasti rutistan ja suukotan, tiedän että lohtu on laiha siihen ikävään nähden, mitä lapseni kokee. Kyyneleet valuvat poskia pitkin ja raastava tuska tulee jostain todella syvältä. 

Äiti <3

Ainoa asia mikä tuo lohtua on, että meillä on aivan hirmuisesti ihania muistoja rakkaista, ja niiden voimalla arkea on vaan tarvottava eteenpäin. Isäni oli myös sangen taitava viljelemään omia lentäviä lauseitaan, ja ne myös ovat jääneet elämään hyvin vahvasti. Harva niistä vaan julkaisukelpoisia. Heh.

Tikku pois varpaasta. Vakavaa puuhaa.

Juttelemme lasten kanssa kuolemasta melko usein. Työstämme ikäväämme ajatuksella, että mummi sekä pappa elävät mukanamme perhosina, pihan mustarastaina, lähimetsän lehtopöllöinä ja ylipäätänsä kaikkina kauniina asioina ympärillämme. 
Jos lamppu yhtäkkiä sammuu, on se mummin tai papan jekku.
Kun auringonlasku on erityisen kaunis, on mummilla ja papalla osuutensa asiaan. 
Hääpäivänämme Nuorgamissa syttyi taivaalle syksyn ensimmäiset revontulet. Mummin sekä papan toimesta tietenkin.

Nuorgam 2023

Piippis on hurahtanut totaalisesti Vaiana-elokuviin, ja nyt meillä katsotaankin Vaiana 2:sta monta monta kertaa viikossa. Elokuvassa Vaianan mummi ilmestyy aika-ajoin tukemaan sekä antamaan neuvoja rakkaalleen, ja jokaikinen kerta näiden kohtausten aikana Piippis romahtaa totaalisesti. Vaikka kyyneleitä piisaa niin koen itse, että elokuvan katsominen on todella hyvä keino työstää surua. Juttelemme usein siitä, että oikeassa elämässä emme voi poisnukkuneita rakkaita nähdä, mutta ihan niinkuin elokuvassakin, elävät meidän rakkaat mummi sekä pappa mukanamme kokoajan. Emme vain näe heitä.

Joskus havahdun pohtimaan, että olisi kamalaa jos Piippis ei ymmärtäisi kuoleman lopullisuutta samalla tavalla kuin sisaruksensa. Että ajattelisi mummin ja papan kadonneen heidän elämästä omasta tahdostaan. Tällaisia kamalia ajatuksia joskus pohdin, mutta uskon silti vahvasti että kyllä Piippis tietää ja ymmärtää. 

Äidin hautajaiset

Isän hautajaiset

 Lapsille mun vanhemmat olivat kahden muun isovanhemman lisäksi kaikki kaikessa. Mun vanhemmille lapsenlapset olivat kaikki kaikessa. 

Papan vitsejä muistellaan harva se päivä. Muistellaan, kuinka ihanaa oli Nuorgamissa tulla koulusta kotiin, kun mummi oli siivonnut ja leiponut korvapuusteja. Toissailtana Piippis muisteli tuutulauluja, joita mummi heille aina lauloi. Suojelusenkeliin en enää itse kykene, sillä se laulettiin kummankin siunaustilaisuudessa. 

Yhteiset Uno-pelihetket eivät unohdu koskaan. 

Sanat eivät riitä kertomaan kuinka onnellisia olemme siitä, että mummi ehti käydä luonamme pohjoisessa! Kuulin äidin ystävältä, että päivää ennen kun joutui sairaalaan, oli hän sanoittanut onnentunteensa siitä kuinka olen löytänyt oman tieni ja uskallan toteuttaa unelmiani. Tässä kohtaa silmät nyt sumenevat ja kirjoittaminen hankaloituu huomattavasti. 

Isä ei ehtinyt nähdä elämäämme pohjoisessa, mutta tiedän että jos olisi kuullut kolme vuotta sitten suunnitelmistamme, hän olisi alkuun varmasti sanonut pohojalaiseen tyyliinsä jotain tosi nasevaa. Lopulta olisi kuitenkin ollut onnellinen puolestamme ja viihtynyt äidin kanssa luonamme. 

 Reissucitikkaamme isä olisi rakastanut. Autoilijamies kun oli henkeen sekä vereen.

Mummin korvapuusti Nuorgamissa.

Luopumisen tuska. Se ei varmasti koskaan hälvene. Ikävä ei koskaan helpota. Etelässä yksi hyvä puoli on se, että pääsemme aina halutessamme mummin sekä papan haudalle. Olen lukuisat kerrat siellä yksinään höpötellyt ja työstänyt sillä tavalla omaa suruani. Joku saattaisi pitää ihan höpsähtäneenä, jos näkisi tai kuulisi. 

Kaiken surun keskellä olen kiitollinen siitä, että meidän lapset ehtivät viettää rutkasti laatuhetkiä mummin sekä papan kanssa, ja että ipanat tulevat muistamaan heidät aina. Kun Piippis syntyi, asuimme vanhempieni alakerrassa ja siitä lähtien olivat todella olennaisena osana mukana perheemme elämää loppuun asti. Saimme tarvittaessa aina kaksinkeskistä aikaa H:n kanssa ja lapset nauttivat mummin sekä papan seurasta täysillä.

Pirpana eräs ilta hiljaa nukkumaankäydessä kuiskasi: "Rakastan teitä mummi ja pappa"

Rakastamme.

 Kaipaamme. 

Terkkuja universumiin.

Taitava

19.56

Olen kirjoittanut tätä blogia yli 13 vuotta. Aktiivisesti ja ei niin aktiiviisesti - elämäntilanteen mukaan. Niihin vuosiin mahtuu paljon ilon sekä surun hetkiä - elämää isolla E:llä! 

Tänään haluaisin hieman iloita ja antaa hetkellisen ajatuksenvirran taas lentää. Iloita onnistumisista ja saavutuksista. Suurista harppauksissa pienen suuren ihmisen elämässä. Harppauksista joita emme ole tietoisesti edes odottaneet, mutta jotka ovat tehneet meidät vanhemmat hyvin onnellisiksi. 

Viimeisin pieni arjen onnenhippunen ilmaantui aivan normaalissa arki-illassa, kun huomasimme että neitokainen haki omatoimisesti matikan läksyt olohuoneen pöydälle, avasi kirjan läksyjen kohdalta, kaivoi vielä penaalinsa ja ryhtyi tuumasta toimeen. Ensimmäistä kertaa annoin neidin jatkaa täysin itsenäisesti tuota omatoimista hommaansa silläkin uhalla, että lopputuloksen olisimme joutuneet korjaamaan ja työstämään tehtävät  yhdessä uudelleen. Hämmästys oli sangen onnellinen kun tarkistaessani läksyjä huomasin tehtävien olevan täysin oikein tehdyt, ja käsialakin oli selkeää sekä ymmärrettävää! Neiti käytti todella taitavasti lukusuoraa ja kehitystä kuluneen syksyn sekä talven aikana on tapahtunut aivan valtavasti! Vaikka syksyllä sairasteluiden vuoksi poissaoloja on kertynyt paljon, se ei ole onneksi kuitenkaan merkittävästi vaikuttanut neidin mukavasti noususuhdanteessa olevaan kehityskäyrään opiskelun saralla. Koulussa opettajat sekä avustajat ovat tehneet hyvää työtä, ja siitä me vanhemmat kajautammekin ilmoille mitä suurimmat kiitokset! 

Pirpana viihtyy koulussa tosi hyvin tätä nykyä, ja iltapäivisin kotiin palaa iloinen tytöntylleröinen. Sunnuntain traditioksi on muodostunut, että illalla ennen nukkumaanmenoa tsekataan netistä tulevan viikon kouluruokalista. Ilonkiljahdukset kajahtavat melkeinpä jokaisen ruokalajin kohdalla, mutta ohrapuuro ja pinaattikeitto tekevät pienen poikkeuksen siinä mitä fiilistelyyn tulee.

Yhteisen kolmentoista (kohta neljäntoista) vuoden aikana on ollut ihana huomata, että Piippiksen kehityksen kanssa ei ole tarvinnut liiaksi stressata. Neiti on saanut olla juuri se mikä on, eikä minkään sortin käyristä tai normikehitykseen kuuluvista odotuksista ole tarvinnut murehtia samalla tavalla kun muiden lasten kanssa. Tosin emme me kyllä kahden muunkaan kanssa olla liiaksi stressattu. Jokainen lapsi on ollut ihana ja rakas juuri sellaisena kuin on - ja ehkä juuri sen Pirpana on meille opettanutkin! Elämässä pärjää vallan mainiosti, vaikka kehittyykin täysin omaan tahtiinsa! Meille se on ollut hyvin luontainen tapa ajatella.

Pirpana on oppinut puhumaan, ja me perheenjäsenet sekä kaikki hänelle läheiset ihmiset ymmärrämmekin puhetta hyvin. Harmillista kuitenkin on että puheterapia evättiin, sillä olen varma että neitokaisen puhetta olisi saatu "hiottua" vieläkin selkeämmäksi, jos terapiaa olisi jatkettu. Joskus  ulkopuolisen ihmisen voi olla hieman hankalaa saada selvää puheesta, mutta ymmärretyksi hän tulee ja se on tärkeintä. 

Lukutaito Piippikselle kehittyi pikkuhiljaa, ja siitäkin saamme kiitollisia olla. Se avaa muutenkin valtavan mielikuvituksen omaavalle tyypperöiselle paljon uusia ulottuvuuksia. Youtubea sekä telkkaria tyttö osaa käyttää jo vähän liiankin taitavasti, heh. 

Mielikuvituksesta sekä Youtubesta tulikin mieleen, että muistojemme syövereistä löytyy yksi kahden vuoden takainen klippi, joka on melko timanttinen. Sain itse maestrolta luvan julkaista sen täällä blogissa ja nyt siis ensiesityksessä Pirpanan ensimmäinen oma ASMR-video. Hän työsti sen salaa pohjoisen kodin vintillä, ja videon keskivaiheilla isi yllättääkin neitokaisen nauhoitusten lomasta. Hersyvä nauru on hyvin tarttuvaa! 

Ja yhä edelleen oman videon katseleminen saa aikaan onnellisia naurunpärskähdyksiä. 

Pieni varoituksen sananen! Jos hampaiden narskutus ei kuulu sinun ASMR-elämykseesi, kannattaa kurkata klippi varoen. 


ASMR oli mummin ja meidän lapsosten yhteinen juttu. Nuorgamissakin saimme koko porukka nukahtaa Flikkaasen supinaan, kun koko jengi mummin meillä ollessa vintillä nukuimme. ASMR huuma on mitä ilmeisemmin tullut jäädäkseen, sillä se ei ole vieläkään laantunut. 

Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti. Jos on tylsää, voi tehdä vaikka oman kuiskutteluvideon.

Ja vielä kivempaa on, jos sen tekee salaa. 

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

Nuorgam

Auringon lapset

20.53

 

Tänään ajattelin kirjoitella hieman siitä, miltä tuntui muuttaa täältä etelästä pohjoiseen, perinteiseen jokisaamelaiskylään Suomen toiselle laidalle!  Haluankin siis hieman muistella ja kertoa kokemuksistamme liittyen saamelaiseen kulttuuriin. Liitän tähän postaukseen myös muutamia kuvia matkamme varrelta. Ylläoleva otos on Nuorgamin päiväkodin pihalta. Olisipa meilläkin täällä etelässä samanlaiset maisemat!


 Saamelainen kulttuuri ja elämäntapa olivat meille melko tuntemattomia ennen Utsjoelle muuttoa. En oikeastaan edes ajatellut koko asiaa, mutta melko pian pohjoiseen saavuttuamme tajusimme, että saamelaisuus näkyy meidän arjessamme melko vahvastikin. 

Ja se jos mikä oli suuri rikkaus! 

Työskentelin siis Nuorgamin alakoulussa, jossa oppilaita oli alle 20. Heistä 3 oli omiani ja saamelaislapsia koululaisista olikin luonnollisesti enemmistö. Pohjois-saamen kieltä opinahjossa puhuttiin kokoajan, ja melko nopeasti opimmekin toivottamaan esimerkiksi "hyväthuomenet" paikalliseen tapaan. Kuopukseni oppi jo tosi hienosti myös puhumaan mutta ennenkaikkea ymmärtämään uutta kieltä, sillä hän opiskeli suurimmaksi osaksi kielikylpyluokan mukana.

Tiesittekö muuten, että Suomessa puhutaan kolmea eri saamen kieltä? Pohjois-saamen kieli on yleisin, mutta lisäksi puhutaan myös kolttasaamea sekä Inarinsaamea. 

Koulu nimenomaan oli se paikka, jossa saimme kyllä aika kattavan kurssin moneen saamelaisuuteen liittyvään teemaan. Opimme poronhoidosta ja pääsimme tutustumaan mm, Skalluvaaran poroerotuskouluun sekä erotusten eri vaiheisiin muutenkin. Kaksi nuorimmaista jopa yöpyivät yhden yön Skalluvaarassa ja pääsivät kirnuun nappaamaan kiinni poroja sekä erottelemaan myös. Kokemus oli heille ihan huikea ja juttua piisasi, kun tuolta ikimuistoiselta reissulta kotiutuivat!

Kirjastoauto parkkeerasi koulun pihalle muutaman viikon välein, ja pääsimme tutustumaan siihenkin kahden vuoden ajan. Samainen bussi kurvaili pitkin Jäämeren rantoja ja usein mietinkin, kuinka kiva olisi tehdä kirjastonhoitajan töitä niissä maisemissa. Terveisiä vaan asianosaisille! 

Saamelainen ruokakulttuurikin tuli tutuksi ja nyt tässä kohtaa onkin pakko tunnustaa, että minä itse joudun vielä tovin totuttelemaan suurimpaan osaan perinneherkuista. Meillä kuitenkin tuo kuudesluokkalainen kyllä tykkää esimerkiksi kumpuksista (eräänlainen veripalttu poronverestä) sekä verimakkarasta ja isäntä tykkääntyi kovasti ihanan naapuriystävämme keittämään poronkieleen. Minulle maistuu toki lohi ja poronliha noin muuten - kaikille meille maistuu!

"Äiti, saamelaisetkin ovat auringon kansaa!"

huudahti Piippis katsoessaan Frozen 2-elokuvaa, jossa myös mainittiin kyseinen termi. Muistaakseni saamelaisista puhutaan "Auringon lapsina", ja usein juuri tuo meillekin jo tutuksi tullut aurinko-symboli tulee esille saamelaisessa taiteessa sekä kulttuurissa. Alla näkyy Pirpanan(oman aurinkoisemme) taiteellinen näkemys beaivváš-symbolista. 

Se on ihana!


Sain tämän kauneimmistakin kauneimman luhkkan 40-vuotislahjaksi perheellemme tärkeältä pohjoisen rakkaalta. Se on  yksi tärkeimmistä lahjoista, jonka koskaan olen saanut! Toisin kuin esimerkiksi gaktin, voi luhkkan pukea päällensä, vaikka ei saamelainen olisikaan.

Hyvin vahvasti on mieleen jäänyt Inarissa vietetyt Saamelaisnuorten taidetapahtumat (meidänkin lapset pääsivät ekana vuonna esiintymään) sekä samaisessa paikassa juhlittu Ihadis idja-festivaali. Syvälle sydämen sopukoihin jäivät myös Nuorgamin pienessä suloisessa rukoushuoneessa lauletut kauneimmat joululaulut (sekä suomen- että saamen kielellä) ja voitte varmasti kuvitella, että varsinkin toissajouluna kyyneleiltä ei voitu välttyä! Sekä minä että tuo tunteellinen esikoisemme itkeä vollotimme toisiimme tukeutuen. Mummi ja pappa olivat vahvasti läsnä tuossa kauniissa hetkessä.

Olen kiitollinen siitä, miten kivasti me sopeuduimme kylän hulinaan ja ennen kaikkea siitä, miten meidät otettiin lämpimästi vastaan! On suuri etuoikeus sekä rikkaus saada pitää yhteyttä suomalaisiin ja saamelaisiin pohjoisen tuttuihin - sekä pieniin että isoihin! 

Allaolevat kuvat on räpsäisty käsityökerhossa, jossa meidän nuorimmainen mussukka kävi iltaisin ompelemassa kauniita saamelaishenkisiä pussukoita. Käsityöt ovatkin hyvin olennainen osa kulttuuria, ja niissä käytetään paljon mm, poron nahkaa eli sisnaa. Tuon isoimman pussukan oli Hempulan tarkoitus antaa mummille lahjaksi seuraavana kesänä, mutta koskaan hän ei ehtinyt sitä rakkaalle mummille antaa. Onneksi sentään kerkesi sen videopuhelun välityksellä näyttää, ja mummi tykkäsi siitä ihan hirmuisesti! 



Isi taasen sai isänpäivälahjaksi kolme sisnasta tehtyä rusettia, ja toisena vuonna kauniin poronnahkaisen avaimenperän. 

Uniikkeja, ihania muistoja!

Joltain osin elän vieläkin vahvasti Saamenmaan elämää. Nykyisessä työssäni olen lukuisat kerrat meinannut ruokaa 1-2 vuotiaille tarjotessani sanoa "leage buorre" ja esimerkiksi "Na nu" livahtaa suusta myös herkästi. Kotona toivotetaan usein hyvätyöt "buorre idja" ja rakas sanan korvaa melko usein "rahkis"

P.s En harmikseni osaa tehdä rihku a:ta omalla näppäimistöllä, mutta täytyy yrittää selvitellä miten se tapahtuu. Jos joku tietää, niin vinkata saapi amatöörille.

Hillan kukka. Luonto on saamelaisessa kulttuurissa yksi tärkeimmistä tekijöistä.

Olen kovasti kuluneen kahden vuoden aikana ihastunut saamelaiseen musiikkiin ja joikuihin. Tulen vielä erikseen tekemään postauksen aiheeseen liittyen (koska saimme mahdollisuuden käydä kuuntelemassa aivan upeita keikkoja saamenkielisestä joulukonsertista räppiin) , mutta jos haluatte etukäteen tutustua niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Annamaretin matskua. 


Huomenna 6.2 vietetään saamelaisten kansallispäivää, ja haluankin nyt toivottaa kaikille tutuille sekä tuntemattomille oikein hyvää juhlapäivää! Itse ajattelin huomenna ensimmäistä kertaa valmistaa Lapinukon keittoa. 

Siispä hyvää poron lihaa etsimään - Nuorgamissa se ei olisi ollut vaikeaa ollenkaan!


Buori sami albmotbeaivvi buohkaide! 



Suosituimmat

Facebook