Nyt näitä uuden vuoden lupauksia putkahtelee mun arkeeni kuluneidenkin vuosien edestä, mutta antaapi tulla vaan! Toistaiseksi ei ole tehnyt tiukkaakaan ja viihdyn esimerkiksi tässä hiirenharmaassa juurikasvussani yllättävän hyvin. Odotan innolla, että oma väri pääsee kasvamaan kunnolla ja ostin biotiiniakin tätä urakkaa nopeuttamaan. 

Hiusprojektin tiimoilta kuvia tulossa sitten vähän myöhemmin.

Viime yönä kun pienin oli herättänyt mut kesken yöunien, en meinannut heti saada unen päästä kiinni ja ajatukset pyörivät hyvin vahvasti tulevissa jutuissa. Päätin, että heti aamulla kaivan laatikostani Lääkelaskenta-opuksen opiskeluvuosiltani ja ratkaisen tästä päivästä eteenpäin joka päivä yhden laskun. Ainakin. Tänään laskin neljä! 

Jos mua jossain vaiheessa sattuisi onnistamaan opiskelupaikan suhteen, on mun oloni varmasti luottavaisempi kun ensimmäisen kerran ryhdyn lääkematskun tenttiä rustaamaan. Harjoitustahan se oppiminen vaan vaatii ja himpun verran sinnikkyyttä. Positiivista asenteesta ei myöskään liene haittaa? Aikaisemmin olen tyylilleni uskollisena pyyhkinyt mokomat laskut pois mielestäni ja toivonut vain parasta. 

Matematiikka on ollut mulle aina kompastuskivi. Lukion selvitin ihmeen kaupalla varmalla vitos/kutos-rivistöllä, mutta lääkematikassa homma ei ihan sillä lailla toimi. Siitä kun tulee suoriutua 100 prosenttisesti. Ja niitä laskuja kun sitten liitetään muidenkin tenttien yhteyteen, ovat kurssien läpipääsyt hyvinkin usein matikasta kiinni. 

Olin todella yllättynyt siitä, kuinka helposti loppujen lopuksi suoriuduin tänään. Mulla oli täysin uudenlainen tarmo ryhtyä ratkomaan noita ennen-niin-yököttäviä tehtäviä. Mä ihan oikeasti haluan kovasti oppia ja luotto tulevaan on suuri.  Kyllä pystyn tähän ja aika perus matikkaahan se tuokin vain on!

Tätä päivää jatketaan sillä tavalla vähän ikävissä merkeissä, että hoivaamme vatsatautista isukkia. En voi käsittää, että miten tässä aina käy näin kun loma perheessä starttaa?! Yleensä lapset aloittavat, mutta tällä kertaa näköjään perheen pää aloitti. Ylimääräistä jännitystä aiheuttaa nyt se, että viikonloppuna järjestettävät hautajaiset lähestyvät. Toivon sydämestäni, että kyseessä on nyt vaan joku ruokamyrkytys viikonlopun tiimoilta. Pianhan se selviää.. 

Eilen juhlittiin lasten ukin syntymäpäiviä ja juhlailta huipentui kotimatkaan, jonka suoritimme tilataksilla huristellen. Lapsille tuo matka oli todella kutkuttavan jännittävä kokemus ja itsekin rupesin haaveilemaan vähän tilavammasta sekä isommasta menopelistä. Meidän taksikuskimme kertoi laittavansa autonsa myyntiin huhtikuussa ja alkoivat H:n kanssa siinä jo puolihuumorilla hieromaan kauppojakin tuosta taksista. Heh.

Kuinka helppoa ja mukavaa tuo tuleva Pohjanmaan reissukin olisi taittaa, jos autossa olisi hilppasen enemmän tilaa kuin nyt. Noh, katsotaan.. Eihän sitä tiedä josko jossain vaiheessa tämä haave toteutuisikin..

Tuleva roadtrippi tullaan kuitenkin suorittamaan nykyisellä autollamme ja päätimmekin, että reissaamme kahdessa osassa. Yövymme yhden yön puolimatkassa. Junailu ei tällä kertaa ollut meille vaihtoehto, sillä se olisi tullut liian kalliiksi ja täytyyhän kohteessakin päästä kulkemaan paikasta toiseen. Ja sitten vielä ne matkatavaratkin..

Tänään en saa nyt oikein mitään järkevää tekstikokonaisuutta aikaiseksi, joten stoppaan tähän. Palaillaan huomenna taasen kunhan ajatukset tästä tasaantuvat ;)

Aurinkoa alkavaan viikkoon!

Pienenä tyttönä mulla oli paljon haaveita. Yksi niistä suurimmista oli tietysti tulla äidiksi ja siinä olenkin onnistunut melko mallikkaasti. Sain paljon enemmän, kuin mitä toivoin. 

Ammatin suhteen mulla ei ole koskaan ollut mitään selkeitä (tai realistisia) suunnitelmia. Laulaminen on ollut aina tärkeää, mutta ammattilaiseksi asti musta ei ole koskaan ollut. 

Vasta nyt kolmen lapsen jälkeen tuo unelma tulevaa ammattia kohtaan on alkanut kunnolla rakentumaan ja harmillista tästä tekee se, että mulla on ollut parikin mahdollisuutta saavuttaa tuo unelma aikanaan. Toisaalta jos olisin jatkanut opintoni loppuun, ei mulla olisi nyt tätä timanttista katrasta täydentämässä onneani – katua en siis yksinkertaisesti vaan voi. Opiskeluelo vaihtui perhe-eloon ja kaikella oli ilmiselvästi tarkoituksensa. Jos jonakin päivänä kuitenkin valmistun kätilöksi tai terkkariksi, toivoisin olevani astetta verran parempi ammattilainen juurikin lapsukaisten, sekä heidän mukanaan tuomien kokemusten ansiosta. Arvostus näitä kahta ammattiryhmää kohtaan on ainakin kasvanut suuresti omien raskauksien sekä synnytysten myötä.

Lopun siis varmasti arvaattekin?  Haen kouluun ja yritän päästä jatkamaan opintoni loppuun asti. Perhoset lentelee vatsassa ja puhkun intoa. Mä haluan tätä niin paljon! Kaivoin opiskeluvuosien kansionkin laatikosta ja fiilistelin vanhoja papereita. Lääkehoidon passikin oli vielä tallessa, mahtavaa! 

Tuleva vuosi näyttää varmasti sen, ovatko nämä haaveet nyt realistisia mulle vai ei. Toivon pääseväni kouluun, mutta saas nähdä että huolivatko enää takaisin ;) Paljon mulla olisi annettavaa, sen tiedän. Ja tuon ajatuksen voimalla lähdenkin tänä keväänä tavoittelemaan haavettani.  Ei kai tässä nyt vielä liian vanhoja olla?

Aurinko paistaa. Toiveikas olo. Ihanaa päivää kaikille!

 Mä olen aika isosti nyt hurahtanut näihin PikkuW:n räpsimiin kuviin. Ehkä siksi, koska jäbä osaa valita otostensa kohteet äidin silmiä sangen suuresti miellyttäen. Tarkennukset eivät aina osu ihan kohdilleen, mutta eipä sitä 4-vuotiaalta kuvaajalta voi odottakaan. W käyttää automaattisalamaa, jotta kuvat olisivat mahdollisimman tarkkoja ja sekös hienosti korostaa meidän Neiti Menevän komeaa kellastunutta mustelmaa otsassa. Kuvan söpöysprossat ovat siitäkin huolimatta huipussaan.

Rakastan näitä!

 Eilen juhlittiin rakkaan papan syntymäpäiviä ja koko päivä hurahtikin mummolassa herkutellen. Piippis oli etukäteen tilannut mokkapaloja mummilta ja niitä sitten löytyikin tytön onneksi tarjoilupöydästä. Lapset leikkivät tuntitolkulla serkkujensa kanssa ja me aikuiset höpöteltiin keskenään niitä näitä. Ihan parasta, sanon!

 Ollaan kovin tiiviisti oltu viime päivien aikana kotosalla (lapset varsinkin) joten niin kuin arvata saattaa, tuntui eilinen mummolareissu todelliselta luksukselta. Kyllä saa olla kiitollinen siitä, että läheiset ja rakkaat asuvat samassa pitäjässä. He tekevät arjen jaksamisesta niin paljon helpompaa. Puss kaikille asianosaisille ja onnea vielä meidän kultaiselle papalle! 

Tänään aloiteltiin päivä aamukylvyillä ja lounaaksi syötiin pizzaa. Kohta leivotaan croissantit uuniin ja kömmitään ajoissa sänkyyn. Lauantaina päästäänkin sitten piiiitkästä aikaa H:n kanssa kaksin tuulettumaan ja treffaamaan kavereita hyvän live-musiikin parissa. Odotan hirmuisesti ja fiilis on kaikinpuolin todella hyvä sekä kevyt nyt (burger pizzasta huolimatta). 

 Viime viikolla totuus tipahti postiluukusta. Tuo totuus sai meidät vanhemmat hetkeksi hämmennyksiin; Pirpanan eskaritaival alkaa ihan oikeasti tulevana syksynä!

"Tervetuloa infoon!"

Tuo kirje sai monenlaisia ajatuksia pulpahtamaan pintaan ja kyllä myönnän, että suurin osa näistä ajatuksista olivat/ovat toistaiseksi vähän turhankin negatiivissävytteisiä. Varmasti tämä on meidän tytölle hyvä juttu (siis tietysti on!) , mutta valitettavasti vielä tosi kova muutos sulattaa – mulle itselleni. Ollappa vähän itsekäs taas..

"Miten muut lapset suhtautuvat meidän neitiin?  Kuinka hän tulee ymmärretyksi, kun puhekin on vielä niin epäselvää eikä viittomat enää juurikaan käytössä? Entäpä sitten aika-ajoin vaivaava ummetus ja masukivut? Muuttuuko tytön luotto ihmisiin, jos häntä päiväkodissa kiusataan? Lopettaako hän onnellisen hymyilemisen ja maailman suloisimmat rakkaudenosoitukset? "

Niin. Joku ehkä saattaa jopa nauraa, mutta mulle nämä ovat pelottavan todellisia huolenaiheita. 

Olen kokenut olevani onnekas, että kahden sisaruksen syntymän vuoksi olen saanut pitää Piippiksen näin kauan kotona meidän kanssamme. Ja kyllähän minä sen tietysti ymmärrän, että päiväkoti on lapsen kehityksen kannalta hyväkin paikka olla, mutta en ole siltikään koskaan epäillyt sitä ettäkö tämä kotona oleminen olisi Piippikselle haitallista ollut. Onhan hänellä kuitenkin laaja sosiaalinen verkosto, loistavat terapeutit ja sisarukset vieressä kehitystä tukemassa. 

Voisko hetkeksi stopata? Tai ihan vähän kelata? 

Ei varmasti jäänyt kenellekään epäselväksi, että toivoisin kovasti tämän kotoilun jatkuvan vielä tovin. Kaikesta huolimatta (halusimme tai emme), aika kuluu ja lapset kasvavat. Nyt ei auta jäädä liiaksi asiaa märehtimään,  sillä kun ei mitään hyvää saavutakaan tässä tilanteessa. Siispä nyt mun ja H:n yksi tärkeimmistä missioista on löytää Piippikselle paras mahdollinen paikka ensi syksyksi. Ja ajatuksia tästä onkin jo..

 Mielestämme tuon rakkaan mimmin paikka olisi sellaisessa päiväkodissa, jossa lapsi pääsee ilmaisemaan itseänsä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman luovasti. Piippiksen vahvuudet kun löytyvät sieltä itsensä ilmaisun ja sosiaalisten taitojen suunnalta.  Eli nyt siis vaan näiden ajatusten kanssa kohti tulevaa eskari-infoa. Tuo saapuva tapahtuma aloittavien eskarilaisten vanhemmille tuskin antaa vastauksen mun ja H:n mieltä painaviin kysymyksiin, mutta niitä esitetään sitten vammaispalvelun työntekijälle kun aukot infossa avautuvat.

P.s En ehkä kestä tuota kuvaa. Saattaapa olla, että tirautin pari kyyneltäkin.

 Kuluneen viikon vietin sairastuvalla pieniä potilaitani hoivaten ja sanomattakin lienee selvää, että lauantain aamupäiväinen brunssi ystävien kanssa tuli enemmän kuin tarpeeseen! Vietimme siis baby showereita – tällä kertaa vähän poikkeukselliseen tyyliin. Ilmapallot skipattiin ja istahdettiin valmiiseen pöytään vaihtamaan kuulumiset sekä toivottamaan ihan pian syntyvä pieni poitsu tervetulleeksi maailmaan.

Tänään siivosimme lasten kanssa joulun lopullisesti pois, ja päästimme himpun verran jo kevättä sekä valoa sisään. Meidän keväisestä kodista lupaan postauksen sitten vähän myöhemmin. Nyt lähden tyttöjen kanssa siivoamaan vaatehuonetta. Pikkujäbä saa sen aikaa pelata pleikkaria (jossa muuten on  jo hämmentävän taitava noinniinkun nelivuotiaaksi). 

Parahinta alkanutta viikkoa kaikille. Meillä juhlahumu jatkuu huomenna ja siitä lisää pian..

Ongelmallista neidin sairastamisessa on myös se, että hän ei suostu koskaan kertomaan meille vanhemmille että mihin sattuu. En tiedä mikä siihen on syynä, mutta millään emme saa kipeää kohtaa selville vaikka kuinka arvailisimme.  

"Ei oo!" , huutaa tytsy vain vihaisesti.

Toinen ongelma esimerkiksi vatsataudin aikana on se, että Piippis ei osaa kunnolla oksentaa (äitinsä kärsii samanlaisesta ongelmasta) ja jokainen osaa varmasti kuvitella, miten kurja olotila noroviruksen aikana voi ihmisellä olla kun paha olo ei tule kehosta ulos. 

Tänään tilannetta ei myöskään ole helpottanut se, että ummetus vaivaa viruksen ohella ikävästi. Hain äsken apteekista ison satsin Pegorionia, joten kohta toivottavasti helpottaa sekin viheliäinen vaiva.

Kaikki ipanat yskivät yhtä kovasti nyt. Toivottavasti viikonloppua kohti alkaa helpottamaan, että päästään pian uloskin. Seinät ja sitärataa.. tiedätte varmaan! :)

Itse en meinaa saada öisin nukutuksi, kun kuuntelen lasten yskimistä ja varaudun juoksemaan ämpärin kanssa vastaanottamaan oksuja. Onneksi toistaiseksi petivaatteita ei ole tarvinnut kuitenkaan pyykätä rajun yskimisen vuoksi. Nyt kun näin sanon, niin ensi yönä varmaan sitten on sekin edessä. Heh.

Piippis tuli viime yönä meidän viereemme nukkumaan ja loppu yö meni mun osalta surullista neitiä vähän väliä lohdutellen. Nyt on äiskän energiatasot matalalla, mutta eikähän tämä tästä taas iloksi pikkuhiljaa muutu kunhan päästään tervehtymään ja starttaamaan aktiivisempi arki. Sitä todella odotellessa!

Kuukauden päästä reissaamme koko perheen voimin Pohjanmaalle saattelemaan isomummoa viimeiselle matkallensa ja tuota reissua tässä jo kovasti suunnitellaan. Mennäänkö autolla vai junalla? Missä yövymme? Kuinka monta yötä ollaan reissussa ja niin edelleen.. Hyvä suunnitelma on iso osa onnistunutta reissua, kun perheessä vaikuttaa kolme alle 6-vuotiasta ipanaa.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on pysytelty terveinä. Onneksi päivä jo pitenee ja kevät tekee kovaa vauhtia tuloansa..  Nyt näyttäisi siltä, että kevään myötä myös blogissa tapahtuu muutoksia. Niistä lisää myöhemmin sitten.

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille! 

Sydän särkyy. Olisinpa ehtinyt vierellesi.

Muistot pulpahtavat pintaan. Olet aina ollut iso osa onnellista lapsuuttani. Olisit ehdottomasti ansainnut sen viimeisen halauksen, myös minulta.

 Kiitoksen.

Olit äiti neljälle. Suuri esikuvani. Mummolassa odotti aina lämpimänä maailman maukkain palapaisti, kun pohjanmaalle etelästä ajoimme – vuosikymmenien ajan.  Ja jälkkäriksi käärretorttua kermavaahdolla sekä nomparelleilla! Ihan parasta.

Rakastit omiasi ja  melkeinpä päivittäin soittelit satojen kilometrien päähän. Hoivasit ja välitit. Olit supermummo minulle (ja lukuisille muille myös).

Poislähtösi ei tuntunut vielä kuukausi sitten lähellekään ajankohtaiselta...

Viime kesänä uskaltauduimme lähteä ajelemaan autolla luoksesi, koko perheen voimin. Kohtaaminen oli sydäntä lämmittävä. Pidit kiinni tiukasti – jokaisesta meistä viidestä. Rakkautesi oli suurta ja tuosta reissusta jäi ikuinen, kaunis muisto.  Toivottavasti tunsit onneni siinä hetkessä, kun vihdoin pääsin tuomaan lapseni sun lähellesi kahden vuoden jälkeen. En ikinä unohda!

Tuolloin myös ymmärsimme valokuvien merkityksen ikäihmisen elämässä. Lapsenlapsia sekä lapsenlapsenlapsia sinulla oli jo lukuisia ja meidän ipanoista vain kahdesta oli hyllyssäsi kuva (olimme totaalisen ajattelemattomia emmekä ymmärtäneet PikkuH:n kuvaa lähettää). "Kolomeko niitä jo olikin", tokaisit meidät nähdessämme ja siinä sitten yhdessä asialle naureskeltiin.

"Ajatella, että kolome jo!"

<3

Vaikka vuosia sinulla oli jo kiitettävät 94, ei siinä ollut yhtäkään liikaa. Siinä oli muutama liian vähän.

29 vuotta sitten jouduit hyvästelemään rakkaasi ja tänään koitti se päivä, kun pääsitte yhdessä jatkamaan matkaa tähtösissä. Muistan kun pikkutyttönä pihasaunaan tallustellessa melkeinpä jokakerta vilkuttelin hyvätyöt Voitto-papalle taivaalle , ja nyt sitten omien pienten kanssa tähtösiin terkkuja iltaisin toivottelemme – teille kummallekin.

En ehtinyt enää luoksesi, vaikka suunnittelimmekin H:n kanssa junareissua Seinäjoelle loppiaiseksi. Siirsivät kuitenkin sinut jostain omituisesta syystä hoitohenkilökunnan toimesta Härmään..

..ja sitten se aika pian loppuikin kesken.

Kiitos mummo, rakastan sinua ikuisesti. Muistot onneksi jäävät ja joskus sitten taas toivottavasti tavataan. Onneksi sait nukahtaa ikiuneen rauhassa ja levollisesti, ilman kipuja. Tieto siitä antaa lohtua tässä luopumisen hetkessä.

Lääkäri totesi äsken keskimmäisestä seuraavaa:

"Hyvä kasvu. Hyvät sosiaaliset taidot. RR 106/72. Vähän nuhaa, muuten terve."

Toimintaterapiaa syystä, että ruksin piirtäminen mallista ei edellisellä kerralla onnistunut eikä saksilla leikkaaminen huvittanut. Näistä taisin kertoakin jo.

Tämän päivän postaus jää nyt lyhykäiseksi, sillä muutama tunti sitten meidän perheen tavoitti sydäntä raastava suru-uutinen. Nyt menee siis hetki hiljentyessä tuon uutisen äärellä.

Alkanut vuosi 2017 ei todella vielä ole vakuuttanut, mutta toivottavasti luvassa on myös hyviäkin juttuja. 

Ulkona on kaunista ja takassa ritisee uudet takkapuut. Näistä asioista yritän nyt ammentaa voimaa alkaneeseen arkeemme.