Sulle armaani

23.30

Jo hetken aikaa, oon ajatuksissani haaveillut kirjoittelevani tästä aiheesta. Minust ja hänest. Tuosta ihmisestä, jonka kanssa ollaan tämä kaikki kaunis saatu aikaan. Nämä kolme pientä. Tämä perhe.

Ihan rehellisesti, koen olevani todella onnekas. 

Meidän yhteinen elo ei missään nimessä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Eikä pidä ollakkaan. 
Se räiskyy välillä isostikkin, mutta se räiskyy turvallisesti. Niissä sähköisissä hetkissä tiedämme sen olevan tarpeellista ja puhdistavaa. Ennen lapsia sorruimme toki jonkinsortin ylilyönteihin, mutta uskon että kummallakin on aina ollut samat yhteiset tavoitteet. Olla toisillemme nyt ja aina. Sodassa ja rakkaudessa.

Rakastuin ihmiseen. Rakastuin varmaan jo kauan ennenkun annoin itselleni luvan häneen rakastua. Yhtäkkiä se sitten oli siinä. Mun.

Sitten koitti hetki. Kolme raskautta ja kolme lapsen syntymän hetkeä. Syntymän jälkeistä aikaa. Parisuhde oli koetuksella. Isosti.

En juurikaan edes jaksanut ajatella. Hetkenaikaa harmittelin sitä kuinka meillä nyt niin huonosti menee ja sitärataa.

Nyt kun se kaikista vaikein aika on ohi voin onnekseni todeta, että mun uskoni tosirakkauteen on palannut. Usean viikon ajan olen monesti pysähtynyt katsomaan tuota miestä ja tajunnut, että rakastan. Rakastan ihan helvetisti.

Se on ihana ja kaunis. 
Se on täydellinen isi mun lapsilleni ja niin hyvä mulle. Tänäänkin toi kukkia. Koska "olivat niin keväisiä, eikö?"

Anteeksi tästä hattaranmakuisesta tilityksestä. Haluan vaan tehdä selväksi sen, että meillä(kin) oli se hetki jolloin teki mieli antaa periksi. Sitä vaan kertakaikkiaan häkeltyy kun yhtäkkiä rakastuu uudestaan. Se todella on mahdollista.

Niin kauan kun kaikesta voi jutella, on avioliitto pelastettavissa. 




Vaikka sen kanssa on joskus vaikeaakin, tapahtuu sen kanssa myös paljon ihania juttuja ja ne on niitä tärkeitä juttuja.

On kiva soittaa kitaraa ja laulaa keskellä yötä kun lapset nukkuu.
On kiva viettää aikaa yhteisten kavereiden kanssa.
On ihana yhdessä tuijotella lapsia ja niiden suloisia juttuja.
On mahtavaa vaan olla.
Suunnitella tulevaa.
Tehdä ruokaa.
Rakastaa. 









heppajuttuja

Onnekasta on.

20.13



Eilen se iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Ollaan aivan JÄRJETTÖMÄN onnekkaita syystä, että Piippis saa puuhastella hevosten parissa ja ratsastaa näinkin usein kun me nyt ollaan tallilla saatu käydä. Me ei olla varsinaisesti siis anottu vielä tytölle ratsastusterapiaa ja todennäköisesti sitä ei meille vielä edes myönnettäisikään, vaikka tässävaiheessa se ihan oikeasti olisi tärkeää näille erityislapsosille. 

Meillä nyt on vaan käynyt iso lykky, sillä tuo oma armas fyssarimme on myös koulutettu ratsastusterapeutti ja sitäkautta ollaan saatu tämä ihana mahdollisuus viedä neitosta tallille aina sillointällöin. 








Piippis tykkää tosi tosi paljon hoitaa näitä ihania sulosilmiä ja myös ratsastaa niillä luontevasti. Kerran kokeiltiin, että tykkääkö W, mutta itkupotkuraivarithan se kokeilu sai aikaan. Ei todella tykännyt ja on siitälähtien on ehkä vähän pelännytkin hevosia. Ja poneja.











Eilen sain räpsittyä aika paljon kuvia ja tässä vielä muutama otos. On kiva näyttää teille lukijoille, että mitä kaikkea tuohon terapiatuntiin saadaan mahtumaan.

Aika paljon mukavia juttuja!





Tyttö suhtautuu näihin suloisiin otuksiin kunnioittaen, mutta ei onneksi liikaa pelkää. On tosi kiinnostunut ja iloitsee suunnattomasti sitten kun uskaltaa lähestyä. Jokaisen tunnin jälkeen tyttö kihertelee onnesta. Tämä on terapiaa parhaimmillaan!


Tänään kun allekirjoittanut makasi hammaslääkärin tuolissa, isi ja tytär kävivät Malmin optiikassa sovittelemassa silmälaseja meidän Little miss sunshinelle. Soittelin kyseiseen paikkaan jo etukäteen, kun kuulin että sieltä saattaisi löytyä ds-lapsille suunniteltuja rillejä. Olihan siellä jotain. Katsotaan nyt, että mihin lopputulokseen tullaan. Tuohon päähän on aikas vaikea löytää sopivia laseja. Pieni nenä ja pienet korvat. Ihan niinkun äidillänsä myös.

Ja juu, selvisin hammaslääkärireissusta. Hammaskin jäi suuhun, sitä vaan vähän fiksattiin. 
Ollappa iloinen!






Kaikille epätoivoisille ja väsyneille

22.48


Syntyihän se vauva sieltä vihdoinkin, piiiiitkän odotuksen jälkeen. Sitä pientä nyyttiä jaksamme jälleen kerran tuijotella ja ihastella. Hän on kaunis ja ihmeellinen.. mutta.. miksi se kokoajan itkee? Pitääkö sitä jatkuvasti kantaa sylissä? Eikö se koskaan viihdy yksin? Yötäpäivää samaa kitinää? Joskus jopa saattaa kaduttaa, että tällainen nyt sitte tähän vielä tehtiin.

Niin. Nuo on nyt lähinnä mun omia ajatuksia tämän kolmannen syntymän jälkeen. Kahden ensimmäisen kuukauden ajan hoin mielessäni jokapäivä samaa mantraa: "Tämä oli iso virhe, mä en tule jaksamaan meidän arkea!"
Itkin paljon. Koin olevani universumin huonoin äiti. Kärsin järkyttävän huonosta omastatunnosta. "Eihän näin saa tuntea!" 

Kunnes.. vauva kasvoi ihan vähän. Kokoajan alkoi helpottaa ja viimeisen kuukauden aikana olen jo monesti iloinnut ääneen: "Hei sehän on jo ihan mielettömän ihana ja tyytyväinen vauva!" 

Iltaisin ei enää nukahdeta omaan itkuun, vaan nätisti pullolle tai omatoimisesti ilman pulloa. Öisin vielä heräillään, mutta tosi helppojakin öitä on jo joskus ;)

Itse osaa jo itseään viihdyttää ja leikkiä nätisti leluilla.
Ruoka maistuu ja vatsa toimii. Naureskelee sisarustensa hölmöilylle ja jokeltelee suloisesti.

Tää vauva on tällähetkellä varmaan maailman helpoin ja ihanin vauva!? 



Kukapa olisi uskonut.

Lohdutuksen sananen niille vanhemmille, jotka ehkä tunnistavat nyt itsensä noista kokemistani ylläolevista, negatiivisista tuntemuksista.

Eipä tänään muuta sitten. 

Olen jo peiton alla ja nyt nukahdan sen enempää ajattelematta huomista hammaslääkäriä. 

Käytiin tänään Piippiksen kanssa ratsastamassa. Huomenna blogissa siis heppajuttuja.


Viikko loppui, hyvä niin!

17.55

Yksi henkilökohtaisen elämäni pahimmista painajaisista on käynyt toteen. Sen enempää en voi asiaa nyt valottaa täällä, mutta kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Se lienee tärkeintä kuulla. Myöskään emme ole eroamassa H:n kanssa. Se tästä nyt vielä puuttuisikin! 

Olen antanut pois jotain tärkeää. Se ei koskaan liene kovin onnellista.

Luojan kiitos internetissä uutisoitiin termisen kevään alkavan tällä viikolla. Ei siis jotain huonoa, ettei aina vähän hyvääkin. Lämpöä ja valoa kohti!

Vaikka viikonloppu oli poikkeuksellisesti huono, niin oli meillä eilen onneksi kiva iltapäivä. Käytiin leikkimässä serkkutyttöjen kanssa ja W:n kummitätönen laittoi mulle räpsyripset ulkoista olemustani kohentamaan. Kyllähän se taas vaan piristi. Kiitos K <3

Ihanan paljon leikkikavereita! Isoja ja pieniä!
Ihastuttavaa on ollut huomata, että tuo meidän erityisneito on alkanut rohkeasti leikkimään muiden lasten(siis muidenkin kun omien sisarusten) kanssa. Näin kun ei todellakaan ole aina ollut. Toiset lapset kun ovat jopa olleet vähän pelottaviakin. Piippiksen on ollut helpompi etsiä se oma rauhallinen paikkansa ja siellä on viihtynyt yksikseen muiden leikkiessä. Nyt ei enää niin ole ja se on  lohdullista.

Kun lähdettiin kotia kohti niin öbaut kymmenessä minuutissa, kaikki kolme nukkuivat onnellista lapsen unta.



Maanantaiväsymys vaivasi Piippistä myös puheterapiassa tänään, ja normaalisti niin iloinen "oppilas" olikin kovasti totinen tyttö. Äkäinenkin jopa. Jostainsyystä yöunet jäi viimeyönä vähän lyhyiksi ja pehmoinen lämpöinen tyttö kömpi äidin viereen aamulla muutamaa tuntia normaalia aikaisemmin. Eipä meitä siinä sitten enää nukuttanut ja noustiin ylös. 

Tai no, kyllä mua vaan olisi nukuttanut mutta minkäs teet. 

Painonpudotusprojekti ottaa erityisen tiukille nyt ja olen yrittänyt olla itselleni armollinen. Kunhan vaan muistan liikkua päivittäin, niin satunnaiset repsahdukset ruokavaliossa eivät saa maatani kaataa. Toistaiseksi tämä asenne on toiminut ja paino ei ole lähtenyt uuteen nousuun.

Keskiviikkona mun suustani revitään hammas pois. Olenpas muuten aivan kauhuissani, mutta ehkä selviän. Saa tsempata! ;) Tuleepahan vietettyä muutama paastopäivä ihan tuosta noin vaan kun kipeä kolo suussa estää syömisen tehokkaasti.

Jännitystä tästä viikosta ei tule siis puuttumaan, mutta toivotaan että loppuviikkoa kohti meininki paranee!

Johan oli taas sekava päivitys tämä. Pahoitteluni.





Iloisia kohtaamisia Prisman hedelmäosastolla

14.38


Tänään Prismassa viikonloppuostoksia tehdessämme, iäkkäämpi rouva "iski silmänsä" meidän esikoiseen.  "Ihana", hän huokaisi alkuun. Piippis pisti parastaan ja hymyili mummulle kauniisti. Tekee sitä aika usein ventovieraille esimerkiksi kassajonossa.  "Niin aurinkoinen, kohta minä pussaan sinua". Ja tyttö jatkoi hymyilemistään.

Tämän jälkeen huomasi meidän muut lapset, hetkenaikaa tuumasi että nuorena ollaan lapset tehty ja kun kerroin olevani jo 31-vuotias niin pisti käden suun eteen ja hämmästeli. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta mutta nykyään osaan ottaa sen jo kohteliaisuutena. Olen tosiaan 156 cm pitkä ja hieman lapsenkasvoinen, ja tästä syystä aina sillointällöin hämmästellään.

Tämän jälkeen suuntasi huomionsa jälleen Pirpanaan. "Niin aurinkoinen", tuumasi vielä loppuun. Toivotimme puolin sekä toisin kaikkea hyvää ja jatkoimme matkaa.

Hitsit, miten hyvä fiilis tuosta kohtaamisesta jäi. 

Selvästi rouva pisti merkille tytön ds:n, mutta silti uskalsi ihailla ääneen. Meille vanhemmille! Joskus vaivaannun tuijotteluista. Silti oon sitä mieltä, että kyllä meidän neiti sen tuijottelun kestää, ja niin on mun kestettävä se äitinä myös.  Jos pahasti sanotaan, se on sitten jo ihan eri juttu.

Ihailla saa, ja se tuntuu hyvältä. Rehellisesti. 

Tästä on hyvä jatkaa viikonloppuun!



Suosituimmat

Facebook