"Haluan heeneitä!",

huikkasi esikoinen tänään kun kauppareissulla marjatorin ohi kävelimme. Pysähdyin tiedustelemaan myyjältä, että kuinka kauan suomalaisia herneitä vielä odotellaan ja vastaus oli että menee todennäköisesti heinäkuuhun. Me luovutimme ja ostimme litran saksalaisia. 

Nam! Hyviä olivat. Pussi humpsahti parempiin suihin hetkessä...

 ...puhumattakaan 250 g:n laatikosta suomalaisia mansikoita! Jopa Piippis uskaltautui maistamaan (ottaen vielä pari seuraavaakin haukkua) ja se on iso askel kohti parempaa, sillä kuluneen kuuden vuoden aikana ei mikään tuore marja ole neitokaisen suuhun vahingossakaan eksynyt.

Herkutteluhetken jälkeen leikit jatkuivat pihamaalla iloisen naurun ja riemun tahdittamana - suupielet mansikoista punaisena.

Täydellisiä, yksinkertaisen ihania hetkiä nämä tällaiset. Rakas kesä!

<3

Kuluneen viikon lopulla postilaatikkoon tipahti sangen pysäyttävä kirje. Piippikselle on myönnetty eskarikyyti tulevalle lukuvuodelle. Voihan sniiiif! Pikkuhiljaa alan ymmärtämään, mitä tuleva syksy oikeasti tuo tullessaan. Mua ei enää pelota, mutta aika-ajoin herkistyn tämän totuuden edessä.

Tuon lappusen innoittamana ryhdyin Piippiksen kanssa keskustelemaan tulevasta syksystä, eskarista, koulukyydistä ja siitä, miten tytsyn tulee käyttäytyä reippaasti ja nätisti sekä koulussa että taksissa. 

 

Äidin silmäkulmaan sitten tietysti tirahti pieni kyynel, kun sanoin etten voi millään uskoa meidän Pirpanan olevan jo eskarilainen. Tyttö halasi mua tosi lujasti ja sanoi,

"Ei hätää, minä tulen takaisin!"

 Tänään oli äiskän hyvä herätä onnelliseen tekstiviestiin, joka kertoi ystävän perheen saaneen viime yönä uutukaisen tulokkaan jengiinsä. Onnea ihanat! <3

Tämän iloisen minipostauksen myötä haluan toivotella aurinkoa jokaisen lukijan loppuviikkoon!

Tänään sen siis tajusin. Minä olen nyt tahtomattani se "itsekäs äiti-ihminen", joita aikanaan itse jaksoin ihmetellä - aikana ennen omia lapsiani. Sellainen joka ei huomioi yleisillä paikoilla muita ihmisiä ja keskittyy vaan itseensä ja omiin lapsiinsa. Sellainen ärsyttävä, joka komentaa lapsiansa tiukkasanaisesti kaupassa tai suukottelee ostoskärryissä istuvia ipanoitansa kassajonossa. 

Olipahan siis sangen ikävä, mutta silmiä avaava kokemus mullekin tämä.

Lasten kanssa joutuu säikkymään aina silloin tällöin, ja hetkittäin me vanhemmat saammekin näiden ipanoidemme kanssa tuntea olomme voimattomiksi. Näin tapahtui isi H:lle ja äiti A:lle viime yönä.

Olen monesti kirjoitellut Piippiksen ummetusongelmista ja kertonut myös siitä, kuinka niiden kanssa elellään aikamoisella vuoristoradalla. On hyvin hankalia vaiheita, mutta sitten taas helpottaa ja esimerkiksi kesäisin tilanne on usein vähän helpompi kuin vaikkapa talvella. Olemme itse ajatelleet, että tämä johtuisi mahdollisesti herneistä joita Piippis rakastaa ja jotka auttavat neitokaisen vatsaa toimimaan rivakkaammin. Vihanneksia tai hedelmiä kun on muuten tosi vaikea saada mimmin kitusista alas tipahtamaan - valitettavasti!  

Viime viikolla H ja PikkuW piipahtivat Peijaksen sairaalassa juttelemassa "kakkaexpertin" kanssa, joka havainnollisti hyvin taitavasti lapsen kielellä sen, mitä suolessa tapahtuu kun on ummetusta, mikä sen aiheuttaa ja mikä siihen auttaa? Kuinka paljon pitää juoda vettä päivässä ja niin edelleen. W kärsii aika-ajoin myös näistä ongelmista ja oli hämmentävää huomata, kuinka kaikki tieto iskostui pojan päähän ihan eri tavalla, kuin mitä meidän vanhempien "paapattamana". Kun kundi tuli kotiin, alkoi hän heti kertaamaan siskollensa juuri saamiansa oppeja. "Piippis sä et saa pidättää sitä kakkaa enää.."  ja sitä rataa. Suosittelen todella lämpimästi käyttämään tätä palvelua, jos lapsella on masuvaivoja. Olin aluksi itse skeptinen, mutta jälleen kerran pääsin toteamaan että turhaanpa olin!

H oli saanut vanhemman näkökulmasta myös tosi paljon hyödyllistä ja uutta ohjausta, jota tietysti rupesimme heti käytännössä noudattamaan. Pegorionia tulee jatkossa juottaa Piippikselle koko ajan (olemme virheellisesti lopettaneet käytön tilanteen helpottaessa) , eikä sitä saa stopata "kuin seinään".  Tarvittaessa annosta saa nostaa huomattavasti, jos tilanne ei helpota. Tällä hetkellä mennään jo vähän aikaisempaa suuremmalla annostuksella (12 g päivässä).

Mutta niin. Mikäpäs se nyt tällä kertaa meidät säikäytti niin totaalisesti viime yön hiljaisina tunteina? Piippis oli jo ennen iltasatua poikkeuksellisen vaisu ja itkuinen. Olin melko varma, että pikkuveljen vastasairastettu flunssa olisi tehnyt tuloaan ja neiti olisi siitä syystä hiljainen sekä väsynyt. Tässä vaiheessa emme siis kumpikaan H:n kanssa oivaltaneet mahdollista nestehukkaa, johon neitokainen on aina reagoinut hyvin voimakkaasti (esim. noroviruksen aikana). Ja vaikka tyttö oli koko päivän juonut normaalisti, hänen tilansa pysyi silti kehnona. Pistimme näinollen käytöksen väsymyksen, mahdollisen orastavan flunssan ja ummetuslääkkeen tehoamisen piikkiin (neidillä kun on tapana taistella viimeiseen asti sen perhanan kakkaamisen kanssa) .

Yöllä tyttö alkoi vaikeroimaan ja H asettui lastenhuoneeseen nukkumaan siltä varalta, josko jotain ylläreitä ilmaantuisi (esim oksu). Yritimme kysellä että mihin sattuu, mutta tyylillensä uskollisena Piippis jätti kertomatta meille sen. Muutaman tunnin kuluessa murunen kuitenkin rauhoittui ja nukahti levolliseen uneensa. 

Aamulla nukkuivat pitkään koko porukka, ja herätessään mun viereeni kömpi kolme hyväntuulista pientä. Tää onni kuitenkin kesti vaan hetken aikaa ja pikkuhiljaa Piippiksen hymy alkoi hyytymään. Neiti heittäytyi vaakatasoon eikä muuta tehnyt, kun makoili vain masullaan mun vieressä. Tässä vaiheessa mulla rupesi hälytyskellot soimaan päässä, ja hain äkkiä kaapista mehua. Neiti joi koko purkin ja pikkuhiljaa vointi alkoi normalisoitumaan. Kohta jo maistui aamupalakin. Ja lounasta syötiin oikein hyvällä ruokahalulla - kera ison vesilasin!

Olin itselleni vihainen. Miten tällaista oli päässyt tapahtumaan?! Meidän esikoinen kärsi selvästikkin nestehukasta, jota me vanhemmat emme heti ymmärtäneet. Ja miksi emme? Koska neiti kyllä oli juonut, mutta saatuaan nyt useamman päivän ajan vähän isompaa annosta Pegorionia nesteen tarve on kasvanut  huomattavasti - SIIS HUOMATTAVASTI!

Miksi kirjoitin tästä? Koska tämä on yksi niistä asioista, mikä erityislapsen kanssa ei suju ihan samalla tavalla kuin "tavisten" kanssa. Pirpana ei läheskään aina osaa kertoa, miksi olotila on kurja - itseasiassa hyvin harvoin niin tekee. Yleensä meidän vanhempien tulee itse arvioida, mistä vaivasta tällä kertaa on kyse. Nyt epäonnistuimme täydellisesti. Neiti ei tässä tapauksessa osannut itse myöskään pyytää juomista, vaikka yleensä osaa sen tehdä janoisena.  

No, näin nyt kävi tällä kertaa ja jatkossa olemme taas asteen verran fiksumpia. Liiaksi ei pidä lähteä itseään syyttelemään ja nyt ollankin vaan erittäin iloisia siitä, että syy neidin kurjaan olotilaan löytyi ja että pahoinvointi hellitti. 

Torstaina vien vielä tuon keskimmäisen lääkäriin, sillä viikon takaisen kurkkukipu/lämpöilyn jälkimainingeissa huomasimme kaulalla hyvin voimakkaasti turvonneet imusolmukkeet(?!) ja haluan varmuuden sille, että kyse on normaalista elimistön reaktiosta eikä mistään vakavammasta. 

 Niin että sellainen alkuviikko meillä täällä!

Tällaisten tilanteiden jälkeen on taas erittäin helppoa arvostaa sitä, että lapset ovat terveitä ja voivat hyvin. Arkiset (ja joskus vähän väsyttävätkin) yhteiset kauppareissut muuttuvat yhtäkkiä rakkaistakin rakkaimmiksi, ja hektiset aamuhetket kolmen lapsen kanssa nousevat elämän tähtihetkien top 5:seen. Siltä tuntuu just nyt.

Lasten kanssa elämä on aina yllätyksiä täynnä - niin hyvässä kuin ei-niin-hyvässäkin. Valehtelisin jos väittäisin, ettäkö meidän erityislapsiperhe-elossa ei olisi vielä astetta verran enemmän näitä epätoivon hetkiä. Kaikista pahinta on se kun ei tiedä eikä ymmärrä. Onneksi näitä tilanteita tulee enää harvakseeltaan Piippiksen puheenkehityksen ansiosta, mutta vielä silloin tällöin niitä kuitenkin kohtaamme. 

Tästäkin selvittiin. Onneksi.

Uusi viikko ja uudet kujeet. Sen kunniaksi on aika tehdä historiaa myös blogin puolella ja julkaista ihka ensimmäinen reseptipostaus!

Meidän perheemme kahvipöydän viime vuosien kestosuosikki löytyy mummin reseptikirjasta, ja päätinkin nyt jakaa tämän ohjeen teidän lukijoiden kanssa. Joka kerta kun lapsilta kysyn että mitäs äiti tänään leipoisi, raikaa vastaus yhdestä suusta  

"Tiikerikakkua!"

 Tällä kakulla meidän perheessä on herkuteltu jo vuosikymmenien ajan ja resepti on lähtöisin tuttavan isomummolta.

  

Ja niinkuin aina, resepteissä on valtavia eroja. Tämä on se paras (ja riittoisin myös). Kannattaa ehdottomasti kokeilla!

 
250 g voita

400 g (n.5dl) sokeria

6 luomumunaa

1 1/2 dl maitoa

 3 rkl kaakaojauhe

4 tl vaniljasokeri (itse käytin Urtekramin vaniljajauhetta)

4tl leivinjauhe

500 g vehnäjauho (7,5 dl)

korppujauhoja

1. Vatkaa voi ja sokeri ja lisää pikkuhiljaa kananmunat joukkoon. Vatkaa kuohkeaksi vaahdoksi.

 2. Sekoita kuivat aineet keskenään (poislukien kaakaojauhe) ja tämän jälkeen lisää kuivat aineet voi/sokeri/kanamuna seokseen.

3. Lisää maito

 4. Ota 1/3 seoksesta sivuun ja sekoita sen joukkoon kaakaojauhe

 5. Voitele ja korppujauhota vuoka 

6. Lisää kuvan mukaisesti vuoronperään seoksia vuokaan. Kerroksia tulee yhteensä 2 kpl ja kolmas kerros täytetään vaalealla mössöllä :)

7. Laita paistumaan 175 asteeseen ja paista n. 1 h tilannetta tarkkaillen. Meidän uunilla taisi viedä jopa tovin pidemmän aikaa. 

Valmista tuli!

 Tästä ohjeesta voisinkin aloitella oman postaussarjan, jossa esittelen meidän perheen perinneherkkuja tasaisin väliajoin? :) Jee, olenkin kaipaillut vähän uusia haasteita tänne bloginkin puolelle. 

Makoisaa alkuviikkoa kaikille!