Kysyin eilen PikkuW:ltä, että kuka on hänen paras ystävänsä? Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Piippishän se kuulemma on.

Olkaa aina tuollaisia toisillenne, minä pyydän.

<3

PikkuW:lle tämä viikko on kirjaimellisesti ollut rakkauden viikko. "Äiti sinä olet ihana!". "Tykkääkö PikkuH minusta?". Rakkaudentunnustuksia satelee vähänväliä, ja se on ihan parasta mun maailmassani. Tuo pieni poika on. Kahden muun pienen ohella tietysti. 

Eilen illalla joku oli hurauttanut autollaan tällaiset sydämet meidän keittiön ikkunan alle. Tulin tosi hyvälle tuulelle, vaikka kyseessä todennäköisesti olikin vahinko.

Tämä viikko on todella ollut varsinainen rakkausviikko myös minulle. Siitäpä lisää huomenna.

Näiden kuvien myötä haluan toivottaa omille ystävilleni, läheisilleni sekä lukijoilleni mitä parhainta huomista ystävänpäivää! Merkityksellisiä olette jokainen minun pienessä maailmassani!

Suukko ja halaus.

Meidän talossamme asustelee koiravanhus. Kuluneen vuoden aikana tunne tuon karvaisen ystävämme vanhenemisesta on vahvistunut lisääntyneen sairastelun myötä, ja rakkaistakin rakkaimman otuksen silmiin on ilmestynyt vanhan koiran katse. Ajatus luopumisen lähestymisestä riipaisee sydänalaa, ja meidän kotoseinien sisäpuolella rakkautta tuota alaskanmalamuuttineitiä kohtaan ei tällähetkellä säästellä. Taiga-neiti saa rapsutuksia meiltä aikuisilta jatkuvasti, mutta nyt nämä pienetkin ihmiset ovat selvästi lisänneet tuota kyseistä toimintaa. Ihan kuin tajuaisivat myös jotain. Tai sitten vain kuvittelen.

Siinä mitä koiriin tulee, on Piippis ollut aina vähän arempi kuin meidän muut lapset, mutta nyt viimeaikoina hän on rohkaistunut valtavasti ja lähestyykin päivittäin Taigaa. Silittelee ja katselee lempeästi. Rakkaus on silminnähden molemminpuolista.

Enää ei pelota. Vanhan koiran rauhallinen olemus herättää Piippiksessä selvästi uudenlaista luottamusta, sekä hellyydentuntemuksia.

Tämä on aihe, joka herkistää minuu tälläkinhetkellä. Tuo ihana karvainen tyyppi on tepsutellut mun rinnallani kuitenkin viimeiset kymmenen vuotta.  Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä siitäkin huolimatta muutama jäljellä. Nyt vietellään koiramaisen laadukkaita eläkepäiviä, ja rapsutellaan sekä suukotellaan. Parhaita on iltahetket yhdessä sohvalla. Taiga laskee päänsä jommankumman meidän aikuisen syliin, ja nautiskelee täydestä huomiosta tyytyväisenä tuhisten.

Niin tuhannen tärkeitä nämä karvakorvat sekä lapsille, että meille aikuisille.

Kuluneen viikonlopun aikana sain vihdoin sekä viimein ulkoiluttaa ylläni tätä Halo-collectionin silkkisenpehmeää Yassi Kimono Dressiä , joka onkin vaatehuoneessa uskollisesti odotellut vapaalle heittäytyvää äitiä jo tovin. Nämä viimeaikaiset yhteistyökuviot Anne-Mari Pahkalan kanssa ovat olleet mulle erityisen mieluisia, sillä olen jo pitkään ihaillut suuresti hänen töitänsä!

Ja syystäkin.

Mekko on 100% :sta silkkiä, ja siltä se myös tuntuu päällä. Laadukkaalta, sekä ylelliseltä. "Taivaanranta" - niminen printti on Anne-Marin,  sekä hänen puolisonsa Joonas Laakson yhteistyö ja se on reaktiivitulostettu kankaalle täällä Suomessa, samoin kun asu on valmistettukin. Päivääkään en ole katunut, että roposeni tähän mekkoon sijoitin.

Värivaihtoehdoista oli vaikea valita, mutta päädyin loppujenlopuksi tähän kaikista värikkäimpään printtiin, ja olenkin ollut valintaani tosi tyytyväinen.  Vaate on ajaton, ja se todella sopii niin arkeen kuin juhlaankin. Se istuu pienelle, isolle, lyhyelle tai pitkälle naiselle. Legginsien, sukkahousujen, korkkareiden tai saappaiden kanssa! Itse päädyin meidän "sviibeissä" beesseihin kiilakorkkareihin. Toimivat kivasti, ja toivat mun 156 senttiseen kroppaani mukavasti lisäpituutta ;)

Nyt jokaisella mun blogini lukijalla on myös mahdollisuus tilata nettikaupasta edullisemmin tämä ihanuus.  Mikä näistä väreistä olisi sun valintasi? Kampanjan nimi on 47 Palasta, ja alennuskoodi oikeuttaa Kimonoista -20% aleen. Koodi on OKWUBDF, ja kampanja päättyy 12.2.  

Nettikauppaan pääset tästä. Sieltä löytyy myös samaiset upeat Aava-korvikset, jotka tänäiltana yhdelle onnekkaalle arvon kl0 22.00. Vielä siis ehtii osallistua täällä.

Meidän juhlat onnistuivat täydellisesti, ja palaan myöhemmin tälläviikolla lauantain tunnelmiin! Kuvan minusta räpsäisi muuten rakas bloggaajakolleega Paprika.

Synkästä säästä huolimatta haluan toivottaa värikästä viikkoa kaikille lukijoilleni!

Eilinen Inhimillinen tekijä herätti paljon ajatuksia minussa.  Liikuttavaa oli nähdä, kuinka erilaisia   mullistuksia mahtuu kolmen äidin tarinaan. Meidän jokaisen tarina kun on täysin omanlaisemme. Outin ja Leenan kuvailema alkuhämmennys oli mulle täydellisen tuttu juttu. Itse koin jotain hyvinkin samantapaista aikanaan. Pettymystä, shokkia (ehkä häpeääkin)  mutta  hyvin pian myös voimakasta rakkauden tunnetta. Tuo rakkauden tunne on kasvanut nyt tasolle tsiljoona. Olemme ylpeitä, onnellisia ja kiitollisia Piippiksestä yhtälailla, kuin kahdesta muustakin lapsukaisestamme. Emme todella muuttaisi mitään tämänhetkisessä elämässämme, vaikka saisimmekin siihen mahdollisuuden. Piippiksen erityisyys on ollut mulle positiivisella tavalla kasvattava asia, ja koen saaneeni kallisarvoisen lahjan tuon extrakromosomin myötä.

Kolmannen äidin kommentti siitä, että "syntyikin ihana down-tyttö" sai kyynelkanavat ensimmäisen kerran kunnolla aukeamaan. Kaksosista toisella tiedettiin olevan jotain, mutta vasta syntymässä selvisi, mitä se jotain oli. Ds-vauvan syntymä oli hänelle äitinä vain sekä ainoastaan suuri helpotus. Ja sehän on juurikin näin, nyt kun jälkeenpäin asiaa itsekin tutkiskelee.

Ohjelman yllättävin osuus oli se, kun yhdelle äideistä oli neuvolassa aikanaan kerrottu, että 80 % erityislasten vanhemmista eroavat. Olen itse herännyt kuluneiden vuosien aikana täysin päinvastaisille ajatuksille. Piippis on syntyessään lähentänyt mua ja tuota toista puoliskoa kumppaneina todella paljon, ja voisinkin melkeinpä väittää, että ilman esikoisen erityisyyttä tilanne saattaisi jopa olla toinen. Meillä on nimittäin ollut myös niitä vaikeita hetkiä ihan yhtälailla, kuin muillakin pariskunnilla on. Toki voin nyt tässä todeta, että meidän onnemme on aina ollut laaja tukiverkosto. Siitä on ollut suuri apu myös parisuhteemme "huollossa". Kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja, mutta onneksi meillä Suomessa tarjotaan myös tilapäishoito-mahdollisuutta. Itse emme vielä ole kokeneet sille tarvetta, mutta "never say never" tässäkään asiassa.

Muistan muuten itse selvästi, kun synnärillä kätilö (jolla oma ds-tytär) sanoi meille, että "Teidän suhde lujittuu tämän lapsen myötä entisestään". Oikeassapa oli hän.

Yksi mieleenpainuva ajatus tuossa keskustelussa oli myös se, että ds-henkilöillä olisi vain on-off "mode", eikä välitilaa olisi ollenkaan. Jäimme H:n kanssa asiaa pohtimaan, sillä omakohtainen kokemuksemme on ehkä hieman toisenlainen. Piippiksellä on laaja tunneskaala. Hän rakastaa toki isosti, suuttuukin, mutta myös niitä välimaasto-olotiloja löytyy ihan selkeästi.  Voihan tietysti olla, että tulevaisuudessa tilanne meilläkin muuttuu? Aika näyttää.

Olisin helposti kuunnellut eilisen ohjelman upeiden vertaisäitien tarinaa kauemminkin. Hienoa, että tällainen ohjelma tehtiin! Siitä jäi lämmin ja hyvä olotila, ja onnelliseksi teki se, että jokaisesta äidistä huokui voimakas rakkauden tunne omaansa kohtaan. Siihen tunteeseen oli helppo samaistua.

Rohkeat ihanat leijonaemot <3

Lisää tällaista!

Moni lukija varmaan muistaa lähimenneisyyden kaipuun kadotettujen yöunieni perään? Ilokseni olen kuitenkin kuluneen viikon aikana saanut todeta nukahtamisongelmien kaikonneen ainakin toistaiseksi. Mun tapauksessani tämä turhauttava tilanne oli vielä kaikenlisäksi suht helppo korjatakin, helpompi kuin olisin voinut kuvitellakaan. Saan kiittää tästä ystävääni, joka asiantuntijana räätälöi vartavasten mulle oman treeniohjelman. Sellaisen, jota on helppo tehdä täällä kotona vain muutamaa käsipainoa apuna käyttäen. Whatsappin avulla oli näppärää havainnollistaa mulle entuudestaan tuntemattomat liikesarjat, ja nitä täällä nyt kovasti päivittäin treenailen. Tälläkinhetkellä mun olkapääni sekä rinnanseutu huutelevat hoosiannaa, mutta yöunet olen saanut takaisin. Se on ihan parasta!

Arkipäivien liikuntahetket pitävät myös mielen tosi virkeänä, ja aamulla on kiva herätä kun tietää, että pääsee kohta taas jumppailemaan. Tämä tilanne hämmentää mua itseänikin, sillä mä en koskaan ole ollut mikään innokas liikkumaan. Ohjatut jumpat ja joogat ovat osittain olleetkin mulle aina vähän pakkopullaa. Tässä nyt kuitenkin on joku ihan uudenlainen twisti, ja innostus touhua kohtaan kasvaa päivä päivältä.

Lapsetkin ovat jo tottuneet äidin puuskuttamiseen, ja varsinkin W tulee usein äidin kanssa jumppaamaan. Tulen palaamaan tähän aiheeseen vielä, ja toivottavasti pääsen tuloksiakin ihan konkreettisesti jossainvaiheessa julkaisemaan kuvien muodossa. Painonpudotus ei varsinaisesti nyt kuulu mun tavoitteisiin, ja ajatuksissa onkin lähinnä vartalon kiinteyttäminen sekä lihaskunnon nostaminen. Saas nähdä kuis käy!

Pikkumuruset nukkuvat yönsä myös jo tosi kivasti, ja jopa tuo kaikista pienin on petrannut entisestään. Viimeviikollakin nukkui jopa neljänä yönä täydet yöunet! Se on ihan mielettömän iso harppaus, ja se valaa merkittävästi positiivista uskoa tulevaan. Tyttö nukahtaa myös tosi nätisti itsekseen illalla sänkyynsä, ja se on valtava apu mulle niinä iltoina, kun H on iltavuorossa.

Ja minä kun olin varma, että tuo pikkuneiti ei vielä vuosiin tule oppimaan, miten oikeasti tulee nukkua! Onnekseni olin väärässä ja samalla toivottavasti voin luoda uskoa niihin äiteihin, jotka vielä pienten kanssa valvovat.

Nämä kaksi murumussukkaa tosin edelleen kömpivät meidän vanhempien väliin öisin, mutta harvoin itse edes heräämme. Aamulla toteamme vain väkijoukon parisängyssämme jälleen kerran tuplaantuneen. Rehellisesti voin kyllä sanoa, että mun mielestä se on jopa aika ihanaa. On ihan parasta herätä näiden kahden vierestä!

<3

Loppukaneetiksi todettakoon pieni pilke silmäkulmassa, että mä en sitten mitäilmeisemmin ollutkaan oikeasti vielä tarpeeksi väsynyt, vaikka kolmea pientä hoidankin päivittäin. Liikunnan lisääminen korjasi siis mun tilanteeni, ja nyt onkin kiva mennä illalla nukkumaan.

Toivottavasti tämä tila on pysyvä.