Pieni info teille rakkaat lukijat. Huomenna blogi siirtyy Kaksplussan portaaliin, eikä päivitystä huomisen sekä lauantain aikana ole tulossa. Sunnuntaina homma jatkuu gaalatunnelmien merkeissä osoitteessa, jonka tulen tänne linkkaamaan viikonlopun aikana. Kun homma portaalissa on lähtenyt kunnolla käyntiin, suljen bloggerin osoitteen toistaiseksi. Jos elämäntilanteet vievät mut jossainvaiheessa portaalista pois, aukeaa tämä sivusto uudestaan, ja Kaksplussan postaukset siirtyvät tänne bloggeriin takaisin. Ja niin,  huomenna kaikki aikaisemmat postaukset sekä kommentoinnit siirtyvät meidän mukanamme tuonne uuteen osoitteeseen.

Toivon sydämestäni, että jaksatte seurata meitä uusia tuulahduksia kohti. Olette blogin historiassa yhtä tärkeä osa, kuin itse sisältö. Olen tosi innoissani tästä muutoksesta ja lohdullista on myös tietää, että tämä alkuperäinen blogi pysyy täällä meitä mahdollisesti odottelemassa. Pieni ulkonäon raikastus piristää blogia siinä missä meitä ihmisiäkin, ja jos pystyin luopumaan kukista, pystyn tähänkin.

Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, ei sisältö tule muuttumaan. Se elää meidän perheen matkassa ihan niinkuin aikaisemminkin. 

Seuratkaa eloamme viikolopun aikana instagramissa jo tutuksi tulleella tunnuksella : agu47 . Facebookin 47 palasta-sivustoon päivittyy jatkossa postaukset uuden osoitteen alla. 

Kylläpäs on jännittävää! Mahtavaa Halloweenia!

<3

Illalla mummi saapui allekirjoittaneen apuun nukuttamaan pienet, ja ennen unta vetästiin videolle vielä yksi lempparilauluista. Mummolasta löytyy videomateriaalia, kun itse laulan äidin kanssa tätä samaista biisiä. Tässäpä Piippiksen ja mummin versio. Tässä on etäisesti jotain niin kovin tuttua. 

 Toivottavasti laatu ei ole ihan surkea. Kuvasin tämän uudella kamerallani.

Elellään taasen isin iltavuoroviikkoa, ja päivän haastavin osuus painottuu kuinkas muutenkaan kuin ilta-aikaan, sekä ennenkaikkea nukkumanmenon hetkeen! Tässä kohtaa perhepeti tuntuisi vaan niin helpolta ja toimivammalta vaihtoehdolta. Kuluneen kesän aikana vietetyt hotelliyöt olivat meidän perhehistorian helpoimpia, kun kaikki tuhistiin samassa huoneessa! Valitettavasti meidän perheen kohdalla kotona tila loppuu sängyssä/makuuhuoneessa kesken, ja näinollen perhepedistä ei ole mahdollista tehdä pysyvää ratkaisua. Poikkeuksia toki tapahtuu, ja viimeisimmän kerran näin pääsi käymään toissa-yönä. Edellisenä iltana kömmittiin H:n kanssa ihan vaan kaksin nukkumaan, ja yö meni hyvin pitkälti PikkuH:n hammaskiukkujen merkeissä. Aamuyön tunnit onneksemme rauhoittivat pikkutytön  tuskan, ja nukahdettiin kaikki vihdoin yöuneen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Heräsin seiskan aikaan aamulla kahden vanhimman ipanan keskeltä, ja isi oli taklattu sängyn vasempaan laitaan. 

Eipä tässä nyt auta kuin vaan toivoa sitä, että iltahulinat rauhoittuu jossainvaiheessa ja elo helpottuu taas piirun verran sen myötä. Toisinaan on jo helpompaa, mutta sitten palataan taas hetkeksi tämähetkiseen tilaan. Siihen, kun jokainen kaipaa äitiä vierellensä ennen unta.

Tänään kävin koekampauksessa, sekä vähän värjäilemässä hiuksiani samalla. Kaverini Liisa loihtii mulle lauantain Indiedays gaalaan tosi hienon kampauksen, ja tuossa alapuolellapa pieni paljastus siitä (sekä menninkäisen korvastani). Jotain tuollaista tulossa siis. Enempää illan outfitistä en vielä paljasta.

Mua lykästi, sillä ystäväpiiristä löytyy myös sangen taitava maskeeraaja Emma. Hän voitti pari viikkoa taaksepäin ei sen vähempää, kuin maskeerauksen SM-kilpailut. Mun onnekseni Emma päätti tiivistää lauantaipäivän jo valmiiksi tiukkaa aikatauluansa, ihan vaan loihtiakseen mulle kauniin Halloween-maskin. Siitäkin lisää sitten loppuviikosta. Ymmärrätte varmaan pienen kutkutuksen vatsanpohjassa.

Aikas harvoin kotiäiti saa mahdollisuuden pynttäytyä näin vimpanpäälle. Kivan twistin tuohon gaalaan tekee juurikin tuo Halloween teema, ja yritän ottaa tästä viikosta nyt kaiken irti. 

 Bloggaajakolleega, sekä jo hyväksi kaveriksikin muodostunut Paprika Äiti on vihannes - blogista tekee vammaistyön koulutehtävää, ja kyseli eräässä fb:n keskusteluryhmässä ihmisten asenteista kehitysvammaisia kohtaan. Aihe luonnolisesti kiinnostaa mua myös kovasti, ja olen kommentteja aikas ahkerasti tänään lukenut.

Kommentit eivät yllättäneet. Osa sai liikuttumaan positiivisesti, mutta osa sai myös vähän häkeltymään. Arvostan kuitenkin sitä, että ihmiset uskaltautuvat omalla nimellään puhumaan rehellisesti tuntemuksistaan.

Tämä keskustelu sai mut miettimään myös omia asenteitani kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan, ja haluankin muutaman ajatuksen jakaa täällä teidän kanssanne. Downin syndrooma on luonnostaan mulle jo varsin tuttu käsite, ja voinkin ihan rehellisesti sanoa etten juurikaan osaa enää kammoksua tai vierastaa henkilöitä, joilla tuo ylimääräinen kromosomi on. Olen itsekin yllättynyt näiden kuluneen neljän vuoden aikana siitä, minkälaisen lämmöntunteen kohtaaminen ds-oireyhtymän omaavan henkilön kanssa saa minussa aikaan. En osaa sanoinkuvailla sitä tunnetta. Tekee mieli halata. Fiilis on tuttu ja turvallinen. Ennen Piippistä näin ei kuitenkaan ollut.

Käymme neitokaisen kanssa Rinnekodissa kerran vuodessa, ja olen ennenkin täällä kertonut iloisista kohtaamisista odotushuoneissa. Jokakerta saamme seuraa. Voin ihan rehellisesti sanoa, että sillointällöin olen ollut kuitenkin jopa vähän ennakkoluuloinenkin näissä tilanteissa. Viimeksi keväällä eräskin naishenkilö tuli silittelemään PikkuH:ta ja siinä hetkessä mietin nanosekunnin verran, että uskallanko päästää häntä vauvan lähelle. Hänellä ei ollut downin syndroomaa, mutta joku toinen kehitysvamma hänellä oli. Onneksi päätin kuitenkin antaa hänen koskea. Tämän kohtaamisen jälkeen olin jopa vähän pettynytkin itseeni. "Kuinka saatoinkaan ajatella niin?". Tämä naishenkilö oli aidosti ihastunut vauvaan, ja kohteli hyvin hellästi pientä ihmisenalkua. Silitti poskea, sekä ihasteli ääneen. Myös mulle tuli hyvä olo. Sen olen myös huomannut, että otan Rinnekoti-reissuista "kaiken irti" niinsanotusti. Juttelen ja höpöttelen ihmisten kanssa, ja pakotan itseni uskaltamaan. Siitä saa vaan niin paljon.

En ole näiden vuosien varrella kohdannut ainuttakaan kehitysvammaista ihmistä, jota tulisi oikeasti pelätä. Päinvastoin. Jokakerta näiden kohtaamisten jälkeen suupielet ovat hymyssä. En siis voi muuta, kun allekirjoittaa tuon jo tutuksi tulleen sanonnan, että "Erilaisuus on tottavie rikkautta!"

Ymmärrän kuitenkin sen, että erilaisuus pelottaa silloin, kun kokemusta kehitysvammaisuudesta tai vaikkapa cp-vammaisuudesta ei juurikaan ole. Bongasin tuosta nettikeskustelusta kuitenkin sanan "inho". Joku koki tuota hyvin negatiivista tunnetta vammaisen ihmisen läsnäolosta. Ajatuksena tuntuu vähän kauhistuttavalta, että joku voi tuntea inhoa lastani kohtaan.. Haluan silti ymmärtää, ihan oikeasti. Tulin jälleen kerran iloiseksi siitä, että saan kirjoittaa tätä blogia. Jos vain voin vaikuttaa siihen, että tällaiset negaatiot hälvenisivät, olen onnistunut tavoitteessani. 

Toivottavasti olen edes osittain vaikuttanut.