Äidin pieni hymysilmä lähdössä isin kanssa kauppareissulle. Kassajonossa oli muuan täti jäänyt ihastelemaan Pirpanaa kun hän niin iloisesti oli tätöselle vilkutellut.

Piippiksellä on nyt meneillään joku "show-vaihe". Kokoajan esittää ilmeillä, eleillä ja höpöttämällä omia juttujaan sekä viihdyttää ihmisiä ympärillään. Mikäs siinä :) Nyt kun äiskän vatsalihaksetkin alkaa toipumaan leikkauksesta eikä nauraminen enää satu niin paljon. Ekat kotipäivät oli vähän hankalia kun tyttö sai äidin kokoajan hekottamaan ja se sattui äitiä.  

Pirpana on oppinut sanomaan "vauva" (yllätys ;). Se mikä tekee asiasta huvittavan on että hän kuiskaa sen jokakerta. Ääneen tuota sanaa ei sanota.

Niin ja kun nyt päästiin kerskailemaan uusilla taidoilla niin ei unohdeta ryömimistä rapustailiin. Menee jo aika vauhdilla peruuttaen maan tasalla. Jännä nähdä mikä on seuraava edistysaskel motoriikan saralla.

Ja tässä tämä uusin tulokas. Aamupäivät kukkuu hereillä ja iltapäivät nukkuu. Illat torkahtelee ja öisin valvoo parin tunnin pätkän. Muuten nukkuu. No, kokemuksesta onneksi tiedän että nämä valvomisjutut tulee vielä muuttumaan moneen otteeseen. Piippiskin on ollut vähän levottomampi nyt pari yötä mutta se oli täysin odotettavissa. Se isosiskolle sallittakoon, onhan tämä pikkuveikka nyt aikamoinen mullistus pienen ihmisen elämässä kuitenkin. 

Juteltiin H:n kanssa toissailtana siitä että miten uusi vauva on vaikuttanut Pirpanan erityisyyteen ja siis lähinnä meidän vanhempien suhtautumiseen tuota erityisyyttä kohtaan. Yhdessä todettiin että vain ja ainoastaan positiivisesti. Siitä ei ole epäilystäkään.

Olenko jo maininnut että mulla on aika ihanat pikku tyypit? 

<3

P.s Muistakaa illalla ihailla tähdenlentoja. Minä ainakin teen niin.

"Pirpana, katos tänne."

"Hymyile vähän"

"Vilkuta äitille"

"Sano soo soo"

"Hienosti!"

<3

"Mikä toi on ja mitä se nyt tekee!?"

Minä parantelen vielä ja kerron synnytyksestä tarkemmin kunhan jaksan kirjoittaa tänne pidemmän stoorin. Aikamoisia tunteita nostatti pintaan nuo viimeviikkoiset tapahtumat ja tuntuu että vasta nyt olen alkanut niitä puimaan kunnolla. Hirveitä pelkotiloja tulee kun olen vielä puolikuntoinen ja kroppa ihan tiltissä tuon toisen leikkauksen tiimoilta. Oikeaa kylkeä koristaa aivan järkky iso mustelma joka ylettyy navasta selänpuolelle mutta se on nyt jo paranemaan päin. Olen vieläkin aika turvoksissa mutta maidonnousu on yksi syy siihen. Toinen nilkka on aivan halko ja samoin vatsanseudulla on tietysti sekä raskauden jälkeistä että leikkauksesta aiheutunutta paisumusta. Onneksi mulla on nuo kolme tuossa rinnallani. H on ihan uskomaton tehopakkaus(rehellisesti sanottuna yllätyin) ja pitää huolta kodista sekä lapsista silloin kun en itse siihen kykene. Oon tuhannen ylpeä hänestä. Ja sitten tietysti nuo ipanat ihanaiset, mä olen niin sekaisin niistä! Mitä mä olen tehnyt niin hyvää että mulle on siunaantunut kaksi noin ihanaa? 

Nyt olen vahvasti sitä mieltä että nämä kaksi (+ tietysti tuo isompi) ovat mun elämäni kultakimpaleet ja heille annan kaikkeni nyt, sekä tulevassa. 

Huomenna tulee terkkari poistamaan tikit. Tuntuu hassulta että nyt jo mutta uskon että tietävät kyllä milloin se kannattaa tehdä :)

Ihanaa että ollaan nyt tässävaiheessa. Olo kohenee päivä päivältä ja mulla on mun koko mahtikööri kasassa vielä viikkotolkulla. 

Tässä olen. Pikkuveli, 4060 g ja 53 cm. Klo 12.46 syntynyt 2.8

Matkan alussa.

Ulkopuolella viimeinkin.

Ensikohtaaminen.

Ensimmäisellä aterialla

Näiden kuvien ottamisen jälkeen, äidin sektiohaavan vierestä löytyi kummallinen patti joka varmistui sisäiseksi verenvuodoksi eli hematoomaksi. Soitto leikkaus-saliin ja taas äitiä vietiin.

Operaatio oli ikävä. Verta oli tihkunut moneenkin eri paikkaan mutta pääsääntöisesti vatsaonteloon. Vuoto poistettiin, puudutus loppui ennenaikojaan ja äiti sai elämänsä tujauksen. Äiti oli tööt. Onneksi kuitenkin selvittiin vain säikähdyksellä ja hieman pidemmällä toipumisajalla. 

Seuraavana päivänä äiti sai suloisista suloisinta seuraa ja olokin alkoi kohentumaan kummasti. 

Ja mun isosisko valloitti koko lapsivuodeosaston henkilökunnan. Niin ihana se on!

Onni on sanoinkuvaamaton. Meitä on neljä! <3

Tänään päästiin kotiin ja kunhan äiti on vähän paremmin toipunut, jatkaa hän kirjoittamista. Nyt se pistelee itseensä päivittäin piikkejä, käyttää rumia valkoisia tukisukkia ja valittelee vähän mustelmaisia, kipeytyneitä kylkiänsä. Sen verran kovaa ronklasivat toisessa leikkauksessa notta nyt on tukalat oltavat. 

 Ei ole olemassa suurempaa kiitollisuutta. Äidillä on kaksi suurenmoista kultakimpaletta ja äiti itkeskelee kokoajan onnesta hormonisohjoissaan.