Näin pirteä pieni haukottelija juhli mun kummitytön synttäreitä tänä-iltana. Tämä sunnuntai on ollut vanhemmillekkin aika hulinaa kun päivällä piipahdettiin Downiaisten pikkujouluissa ja sieltä sitten riennettiinkin jo synttärikekkereihin.  Haukoteltu onkin siis melkein kilpaa nyt illalla. Jos Pirpana sais päättää niin mä luulen että tuo tonttuasu jäisi jatkossa kaappiin lojumaan. Kaikesta huolimatta tonttu jaksoi olla super kiltti koko päivän pikku väsymyksestä huolimatta ja nyt uni maistuu. Tänään opittua: Piippis vierastaa nykyään vähän helpommin kun aikaisemmin. Höpsöä mutta niin ihanan normaalia.


Oli kiva tutustua uusiin aurinkoisiin ja vaihdella vanhojen tuttujen kanssa kuulumisia. Helppoa olemista..
Ja taas olisi hyvää mieltä tarjolla aiheeseen liittyen. Tunnen sanoinkuvaamatonta onnea lukiessani näin positiivisia juttuja.
Nyt on pakko vaipua untenmaille. Väsy ja ähky. Mukavaa alkavaa viikkoa meille kaikille! :)

Viimeisen puolenvuoden aikana olen oppinut että leijonaemous on suuremmalta osin ollut mulle vain ja ainoastaan positiivinen asia. Kallisarvoinen lahja. Viime yö oli kuitenkin ensimmäinen, jolloin en nukkunut kunnolla miettiessäni erästä asiaa, joka tässä erityislapsen vanhemmuudessa ottaa tosi koville. Asia joka on tällähetkellä ehkä pahinta mitä tiedän. On surullista huomata miten eriarvoisesti jotkut ihmiset näitä meidän erkkalapsia kohtelee ja tässä onkin mulle nyt iso kasvun paikka. Tällähetkellä leijonaemo sisälläni murisee! Mun lapseni ei ole syyllinen tilaansa. Kukaan ei ole. Hän on silminnähden onnellinen ja iloinen lapsi. Kallisarvoinen.

Tänään sen kuulin, että lapsuudenkotini on myynnissä jälleen. Sen jälkeen kun meidän perhe muutti sieltä pois, tuon rakkaan talon omistajat ovat vaihtuneet muistaakseni kaksi kertaa. Olen jo ajat sitten uhonnut ostavani sen omakseni heti kun se vain on mahdollista. Nyt ensimmäisen kerran riipaisee oikein kunnolla sillä meillä oman asunnon osto on tällähetkellä erittäinkin ajankohtainen juttu. Surullista vain on että ilman lottovoittoa, mulla ei ole tuonne lapsuudenkotiin vieläkään mahdollisuutta palata. Niin lähellä mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Mietittiin että mentäis ihan huvikseen piipahtamaan sunnuntain näyttöön. Vollottamaan. Hetkeksi takaisin menneeseen. Ja sen voin luvata että jos tuohon näyttöön menemme, käyn aivan varmasti tirauttamassa parit kyyneleet vanhassa leikkimökissäni, jonka isä mulle aikanaan rakensi. Voih, näen sieluni silmin Pirpanan leikkimässä siellä. Tomerana.
Olisi onnellista kasvattaa pientä tytärtäni juuri tuossa samaisessa paikassa, jossa oman lapsuutenikin vietin. Eihän se enää sama olisi kuin silloin aikanaan. Kellarissa ei varmasti tuoksu enää äidin pesemä puhdas pyykki. Rempanneetkin ovat. Mutta on kai siellä jotain vanhaakin vielä tallella. Ainakin se isän tekemä leikkimökki . Ja aita. Äidin kasvimaa. Pihasauna. Rakas mänty.

No mutta eipä tuosta enempää. Helpotti kun sai taas aiheesta kirjoittaa! Aina kai sitä vähän kaipaa lapsuuteen. Paluu ei ole mahdollista mutta jos saisi edes ripauksen siitä takaisin..
Onneksi muistot pysyvät mukana minne sitten ikinä mennäänkään. Nuo muistot motivoivatkin meitä vanhempina luomaan meidän suloiselle Pirpanalle mahdollisimman onnellisen lapsuuden ja toivon että siinä onnistumme.