Ajatuksia

Kun lapsi pohtii kuolemaa

17.00

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."


Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 


Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.


Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.


 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.


Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.



Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.



 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"


Keravan Lady Gaga. Tyylilyyli.
 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 




alaskanmalamuutti

Yhdessä jälleen

17.54

 On tämä ollut hurjan raskas kaksiviikkoinen. Taiga on piipahtanut useaan otteeseen unissa ja yhä edelleen saattaa jätskin jämät tai kurkun kantapala lentää lattialle, ennen kuin sitten suru ja todellisuus valtaa mielen. 

Tänään sain viestin puhelimeeni, että Taigan uurna on saapunut eläinlääkäriasemalle, ja että se on noudettavissa sieltä. Etsimme lasten kanssa kuviemme seasta muutaman otoksen rakkaasta haukusta, ja minä kiipesin nuo kuvat valmiiksi takan päälle odottamaan. Yllätyksekseni huomasin, että H oli laittanut sinne jo Taigan kaulapannan myös. Pitelin tuota pantaa hetken aikaa hyppysissäni ja tirautin kyyneleen jos toisenkin. 


Aamulla roskia viedessä huomasin etupihamme pienten kivien joukossa katkeransuloisen yllätyksen. Möhliksen pohjavillaa oli lentänyt tuulen mukana jostain jemmasta juuri siihen, minun eteeni. Jätin tuon tupon etupihan kivikkoon elämään omaa elämäänsä, sillä meillä on muistojen laatikossa pehmoista möhlömuutin villaa jo valmiiksi talletettuna.


Kun H kantoi sylissään tuon kauniin valkean uurnan sisään, minut valtasi suuri rauha ja levollinen olotila. Nyt meidän perheemme on taas kokonainen!


Ajatuksenamme oli joskus, että hautaamme rakkaan karvaisen perheenjäsenemme
 Pukaron sukutilalle, sitten kun aika koittaa. Taiga viihtyi kyseisessä paikassa kovasti ja olenhan hänet naapuripitäjästä Lapinjärveltä aikanaan hakenutkin. Yhteisen taipaleemme loppumetreillä mulle tuli kuitenkin vahva tunne siitä, että haluan koirani olevan perheensä lähellä kuoleman jälkeenkin  - teimme siis lopullisen (ja aika kalliin) päätöksen tuhkaamisesta. Tämä on päätös, jota en koskaan tule katumaan. Sen tiedän. 

Lapset pettyivät silminnähden, kun Taiga ei tullutkaan kotiin sellaisena kuin mitä he ajattelivat. Vaikka kuinka tilannetta olemme yrittäneet selittää, on se vaikea pienen ihmisen ymmärtää. Juttelimme tänään asiasta pitkään ja kun näkivät tuon uurnan, niin minusta tuntuu että todellisuus aukeni myös heille hieman realistisemmin. 

Kerroimme, että ikiuneen nukahtamisen jälkeen Taiga muuttui lämmöksi, savuksi ja energiaksi ilmaan. Ja että tuossa valkoisessa ruukussa on se, mitä Taigasta jäi tänne maan päälle. Taiga elää meidän muistoissamme ja katselee meidän touhuja tuolta takan päältä sekä myös pilven reunalta.

Tämä oli meidän keinomme selvitä ja selittää lapsille tämä vaikea vaihe elämässämme. Uskon, että selvisimme ihan hyvin kuitenkin.

"Me mennään kirjastoon. Äiti jää tänne Taigan kanssa"

"Äiti, aika harmi että se Taiga jo kuoli. Mutta oli aika kiva saada se tänne takas!"

-Pikku W 

Taiga

Tarunhohtoinen

10.18

Rakas Taiga-tyttömme nukahti ikiuneen muutama tunti viimeisimmän postauksen julkaisemisen jälkeen. Tila romahti silmissä, enkä joutunut eläinlääkärissä epäröimään hetkeäkään tämän raskaan päätöksen tekemisessä. Saimme olla ystävän vieressä loppuun asti, ja Taiga uinahti rauhallisesti minun sekä H:n rapsutuksiin. Hieman ennen unta kävi moikkaamassa H:n ja tämän jälkeen saapui nojaamaan mun kylkeeni - siihen rauhallisesti nukahtaen.

Surumme on järjettömän suuri. En oikein vieläkään pysty sanoin kuvaamaan tätä tunnetta - tätä aukkoa sisälläni. Olen kaksi päivää näyttänyt elävältä kuolleelta ja itkenyt silmät turvoksiin. Pikku hiljaa hymy alkaa kuitenkin palaamaan myös minun kasvoilleni. Suru muuttaa muotoaan, ja päivä päivältä kiitollisuus 12:sta yhteisestä ja laadukkaasta vuodesta nostaa päätään entistä voimakkaammin. Saimme upean koiran, enkä voisi olla siitä onnellisempi. Mahtavaa, että myös meidän lapset ehtivät kunnolla tutustua tähän ihanaan hukkaan.

 
Taiga oli mun ensimmäinen ikioma koira ja olen pelännyt hänen poismenonsa hetkeä siitä asti, kun ensimmäisen kerran sain jättimäisestä pentutassusta kiinni ottaa. Tapaamisemme oli rakkautta ensisilmäyksellä ja tiesin heti, että minä haluan juuri tuon tytön! Taiga oli juttukavereista paras. Hän ei koskaan haukkunut, ulvahteli vain lempeästi. Taiga rakasti tassuhierontaa, ja paljon sitä meiltä saikin.
Valitettavasti en pysty tässä hetkessä enempää meidän enkelikoirastamme kertomaan, sillä kyyneleet valuvat vuolaasti pitkin poskiani. Vaikka facebookissa uhkasinkin pitäväni loppuviikon "blogivapaata", niin hetki sitten mulle vaan tuli sellainen tunne, että mun on nyt pakko saada jakaa nopeat tuntemukset täällä bloginkin puolella - jatkaakseni eteenpäin. 

Vaikka mieleni tekisi edelleen vaan käpertyä peiton alle itkemään ja suremaan, en lasteni enkä muidenkaan läheisteni vuoksi voi niin tehdä. Nyt keskitynkin siis muistelemaan kaikkia niitä kauniita hetkiä, jotka saimme möhliksemme kanssa viettää ja lähetän lämpöiset kiitokseni sateenkaarisillalle - meidän kaunottarelle.

Rakas möhlömuuttimme, tulet olemaan luonamme aina!


 Helgaksen Lumon Taru "Taiga" 2005 - 2017

alaskanmalamuutti

Kultaakin kalliimmat hetket koiravanhuksen kanssa

11.33



Olen viikonlopun aikana itkenyt enemmän, kuin kuluneen puolen vuoden aikana yhteensä. 
 Luopumisen hetki lähestyy, eikä meistä kukaan ole siihen vielä ollenkaan valmis. Erityisen vaikealta tämä tuntuu syystä, että rakkaan pörröisen perheenjäsenemme katse on edelleen kirkas. Aamuisin hän tervehtii laumansa korvat onnellisena taaksepäin kääntyneenä sekä häntää iloisesti heilutellen. 

Vuosi sitten todetut syöpäkasvaimet kuitenkin kasvavat sekä lisääntyvät kropassa, ja muutos koirassa on suruksemme ollut kuluneen viikon aikana silminnähden havaittavissa. Vointi huononee - olimme valmiita tai emme.


Lauantaina päätimme viedän rakkaan ystävän sinne, missä on aina ollut kaikista onnellisimmillaan.  Taiga sai johdattaa ja määrätä tahdin. Välillä askel horjui huolestuttavan paljon, mutta muutaman kerran ampaisi vapaaehtoisesti ihan juoksuunkin. 

Illalla olohuoneen lattialla makoili hyvin väsynyt, mutta selkeästi onnellinen koira. 

Rauhallinen sekä levollinen.


Metsässä lounaaksi nautiskelimme evästä, ja myös koiralle oli tietysti varattu omansa mukaan. Tämä taisi olla reissun paras ylläri myös karvakaverille.


Itken tälläkin hetkellä. Illalla viemme koiran lääkäriin ja joudumme kuulemaan tuomion tulevasta. 


Pelkäämme pahinta mutta toivomme, että saisimme vielä hetken aikaa viettää yhdessä näitä syksyisiä kauniita hetkiä. Josko vaikka antibiootti toisi avun hännän kipeimpään pattiin, jota koira itse pureskelee jatkuvasti eikä se sen vuoksi pääse kuivumaan ja parantumaan.

Sanovat, että tiedämme kyllä kun on aika vapauttaa kivuista tuo ystävistä parhain. Minä en ole siihen vielä valmis ja tiedän kyllä, että kun näen kivun koirani katseessa, olen satavarmasti valmis tuon maailman raastavimman päätöksen tekemään. 



Pitäkäähän peukkuja. Loppuviikosta tulee joko raskas tai toiveikas. Eteenpäin on kuljettava kaikesta huolimatta..



alaskanmalamuutti

Huoli

0.52

20160824_104921~2


"Äiti, mä en halua että Taiga kuolee."

20160824_105026~2

Näin ilmoitti eilen pikkupoika kesken Risto Räppääjän katselun, isosti liikuttuen ja silmät kostuen. Räpsäisin tuossa hetkessä pikaisesti kännykällä nämä utuiset kuvat, sillä halusin juuri sen kuvan välittyvän muistoihin. Aitona ja herkkänä. Täydellisenä juuri sellaisenaan.

Äitinä ehkä jopa vähän hämmennyin tajutessani, että oma nelivuotias oivaltaa ja mietiskelee näinkin isoja asioita. Murehtiikin jo, mokoma!

Itsekin kyllä opin lapsena kotieläinten kautta elämästä, kuolemasta ja luopumisesta. Se oli raastavaakin aika-ajoin, mutta samalla suunnattoman tärkeää sekä opettavaista. Hienoa, että meidänkin lapsilla on tuo jätti tuossa. Mahtava kasvattaja on ollut hän meille ihan jokaiselle,  ja toivottavasti tulee olemaan vielä pitkään tästä eteenpäinkin. Päivittäisestä silittely- sekä hellitelyhetkestä on tullut jo rutiini koko jengille ja se hetki on tärkeä meidän arjessa.

Ihana tyyppi siis. Sekä poika että alaskanmalamuutti.

<3

Viikonloppuna juhlitaan rakkautta. Muutamaankin otteeseen. Niihin tunnelmiin palailen hyvinkin pian. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

alaskanmalamuutti

Rakas vanha ystävämme

16.24




Meidän talossamme asustelee koiravanhus. Kuluneen vuoden aikana tunne tuon karvaisen ystävämme vanhenemisesta on vahvistunut lisääntyneen sairastelun myötä, ja rakkaistakin rakkaimman otuksen silmiin on ilmestynyt vanhan koiran katse. Ajatus luopumisen lähestymisestä riipaisee sydänalaa, ja meidän kotoseinien sisäpuolella rakkautta tuota alaskanmalamuuttineitiä kohtaan ei tällähetkellä säästellä. Taiga-neiti saa rapsutuksia meiltä aikuisilta jatkuvasti, mutta nyt nämä pienetkin ihmiset ovat selvästi lisänneet tuota kyseistä toimintaa. Ihan kuin tajuaisivat myös jotain. Tai sitten vain kuvittelen.

Siinä mitä koiriin tulee, on Piippis ollut aina vähän arempi kuin meidän muut lapset, mutta nyt viimeaikoina hän on rohkaistunut valtavasti ja lähestyykin päivittäin Taigaa. Silittelee ja katselee lempeästi. Rakkaus on silminnähden molemminpuolista.



Enää ei pelota. Vanhan koiran rauhallinen olemus herättää Piippiksessä selvästi uudenlaista luottamusta, sekä hellyydentuntemuksia.

Tämä on aihe, joka herkistää minuu tälläkinhetkellä. Tuo ihana karvainen tyyppi on tepsutellut mun rinnallani kuitenkin viimeiset kymmenen vuotta.  Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä siitäkin huolimatta muutama jäljellä. Nyt vietellään koiramaisen laadukkaita eläkepäiviä, ja rapsutellaan sekä suukotellaan. Parhaita on iltahetket yhdessä sohvalla. Taiga laskee päänsä jommankumman meidän aikuisen syliin, ja nautiskelee täydestä huomiosta tyytyväisenä tuhisten.

Niin tuhannen tärkeitä nämä karvakorvat sekä lapsille, että meille aikuisille.

Fysioterapia

Pakkaspäivä

19.53


Sisätiloissa pikku Pirpana harjoitteli fysioterapiassa oppimaansa uutta asentoa. Pysyy kontillaan jo piiitkiä aikoja ja tämä on kyllä hieno juttu nimittäin vielä kk sitten moinen ei tosiaan onnistunut ollenkaan. Kovasti on tyyppi jämäköitynyt pienen ajan sisään eli fysioterapiasta on ollut isosti hyötyä.

Eilen Piippis luki itsekseen muumi-kirjaa ja yhtäkkiä osoitti silinteripäistä muumia sekä tokaisi tomerasti: "Pappa!". Hieraisin silmiäni mutta uskottava se oli nimittäin homma toistui uudeestaan myöhemmin.

Kovasti tyttö tapailee sanoja ja yrittää matkia meidän puhetta noin muutenkin. Laululeikit jää hänen päähänsä melkeinpä välittömästi ja jokapäivä sitä yllätytään kun huomataan miten nopsaa uudet lauluviittomat ovat jääneet muistiin. 


Tänään sain tilaisuuden lähteä Taigan kanssa lenkille ihan kaksin ja näin kauniita maisemia sain ihastella koko puolituntisen ajan. Kimaltelevat puut sekä pellot näyttivät satumaisilta. 


Ja Mauri-rastas se taas ihastutti meitä mummolan pihamaalla. Mauri nimi tulee mun omasta paapastani joka osasi matkia todella taitavasti lintujen ääniä. 

Haikea fiilis tulee aina kun muistelee edesmenneitä isovanhempia..

Huomenna juhlistetaan Pirpanan sekä pikku-W:n oman papan synttäreitä. Ihanan superpapan <3

Mahtavaa viikonloppua!

Fysioterapia

3 yötä..

20.42



..Fröbelin Palikoiden konserttiin on.  Tehtiin tänään perhereissu Tikkurilaan ja käytiin hakemassa liput isille, äidille ja Pirpanalle. Pikkuveli jää mummin sekä papan hellään huomaan tuon konsertin ajaksi. Alunperin oli tarkoitus kyllä ottaa jässikin mukaan mutta lopullinen ratkaisu on nyt sitten tämä ja varmaan hyvä niin. Sitäpaitsi on ihan kivaa antaa välillä Pirpanalle meidän vanhempien täydellinen huomio, se kun on aika harvinaista näinä aikoina.

Mun päivityksistä on varmaan ehkä voinut aistia pientä syysväsyä ja tästä syystä iltaisin on kirjoittelut jääneet vähän vähemmälle. Iltaisin kun saadaan tuo kaikista pieninkin tainnutettua, olen ihan totaalisen valmista kauraa ja kaikista parasta seuraa silloin mulle on oma sänky, peitto sekä tyyny. Noh, appiukko muistutti eilen että kevätpäiväntasaukseen on enää kuukausi aikaa joten yrittäkäämme jaksaa nyt vain.

Mulla oli muuten tänään aamupäivällä aika söpö "Nanny" auttamassa vauvojen päiväunen vahtimisessa.. Taiga-tyttö parkkeeraa aina lasten läheisyyteen ja se tuskin on vahinko.


Eilinen fysioterapia tosiaan meni taas kivasti ja kuulemma koskaan ei ole näin reipasta asiakasta meidän terapeutilla ollutkaan. Hän myös ehdotti että josko Pirpana olisi voinut jäädä sinne parantamaan työhyvinvointia, sulostuttamaan sekä tekemään toimistohommia mutta en mä sitten suostunut ;) Paljon on fyssarin mukaan meidän tytössä jämäkkyyttä ja kehuja sateli. Tuo jokaviikkoinen jumppatuokio menee ihan harrastuksesta, sekä tytölle että äidille. Siltikin haaveilen ihan vaan mun omasta harrastuksesta eli tanssitunneista mutta H:n kolmivuorotyö meinaa vähän jarrutella niitä haaveita. Katsotaan nyt josko jotain keksittäis ja mä pääsisin sulattelemaan raskauden aikaisia pois musiikin tahdissa.

Fysioterapiasta vielä: Vähän kyllä harmittaa se, että tuo fyssari tulee vaihtumaan sikälimikäli Kela myöntää meille vammaisavustusta. Tuon avustuksen myötä terapiat siirtyy yksityiselle puolelle mutta kuulemma tämä seuraava jumppari on myös eri taitava pakkaus. Hänellä on paljon kokemusta ds-lapsista ja oikein odottaa jo että pääsee Pirpanan tapaamaan. Toivotaan että tyttö tykkää hänestä yhtä paljon kun tästä nykyisestä. Eiköhän.

Jostain syystä lastenhuoneesta kuuluu nyt levotonta huutelua eikä uni meinaa murulle tulla. Käytin potallakin kun kuulostaa vähän kakkahommilta ja vähän tuo sai tikistettyäkin mutta siihen se sitten jäikin. Kurjaa että nämä samat ongelmat jatkuu yhä mutta siltikin täytyy osata olla kiitollinen että ovat toistaiseksi ainakin ne ainoat ongelmat. 

Nyt rauhoittui. Ja mitä?! Poikakin nukkuu! Mulla on omaa aikaa eli mä lähden nyt keittämään teetä.

Downin syndrooma

Pottajuttuja

21.36



Kuvaukselliset <3 Vähän hätäinen rajaus kun piti nopeasti kuva räpsäistä.

Tämä päivä on ollut todellakin yhtä potalla istumista. Kiusankappale nimeltä kakka on taas hukassa. Se häiritsee kovasti mutta ei vaan ota saapuakseen. Kaikki keinot on otettu käyttöön mutta valitettavasti jouduttiin laittamaan väsynyt pimu nukkumaan äsken ilman toivottua lopputulosta. Katsotaan nyt että minkälainen yö meillä on edessäpäin kun tämä vaiva itketti jo viimeyönä kertaalleen. 

Mä luulen että tämä onpi yksi niistä asioista joka jollaintavalla liittyy Piippiksen syndroomaan, sillä melkeinpä heti kun siirryttiin kiinteitä syömään, on nämä kakkavaivat astuneet kuvioihin tasaisin väliajoin. Olenpas myös lukenut että Downin syndrooman yksi monista mahdollisista liitännäisistä saattaa aiheuttaa juur tämäntyyppisiä vaivoja. Mä olen maininnut tästä neuvolassa monta kertaa mutta sen kummemmin asiaan ei ole tartuttu ainakaan vielä. Kuitenkin ne kakkoset törähtää pottaan yleensä kolmantena päivänä. Toivotaan että niin myös huomenna tapahtuu. Lääkäriinhän tässä on muuten mentävä.

 Ja niin, meillähän ei ole tullut kun pissit vaippaan kiinteiden aloittamisen jälkeen. Se on aika uskomaton juttu mutta joudutaan tosiaan kuljettamaan pottaa jokapaikassa mukana. Tyttö nyt vaan on päättänyt näin. Ehkä todellisen hädän yllättäessä neiti saattaisi suvaita tikistää vaippaan mutta toistaiseksi näin ei ole vielä käynyt. 

Sori näistä kakkajutuista mutta ne ovat nyt vaan aika iso osa meidän arkea tällähetkellä että oli sitten ihan pakko kirjoittaa :)

Sekä äidillä että tyttärellä siis "ongelmia" kovan vatsan kanssa, heh. Äitiä supistaa lähestulkoon jatkuvasti (kivuttomasti enimmäkseen) ja tuntuu että poika meinaa tulla kyljestä väkisin ulos. Mulla on kylki välillä ihan "muhkurainen" kun jalkapohja kuultaa läpi. Se onkin sellainen näky joka täytyy jossainvaiheessa yrittää saada tallennettua kameralle.

Sain houkuttelevan tarjouksen. Mummi olisi ottanut tytön tänään jo yökylään mutta en ollut valmis näin nopealla varoitusajalla ;) Ikävöivät tyttöä kovasti ja tarjous pysyy voimassa kuulemma. Mä luulenkin että käytän sen tässä viikolla vielä jokuilta. Vien murun illansuussa mummolaan, vuokraan elokuvan ja katson sen jonka jälkeen nukun sikeästi ja pitkään omassa sängyssä. Ei mitään sen kummempaa kun mä en yksinkertaisesti jaksa enää.
On kuitenkin ihan paikallaan treenata Pirpanan mummolassa oloa, sillä kohta tosiaan tulee ainakin se kolmen päivän perioidi jolloin äiti ei olekkaan lähellä kokoajan. Äiti niiskuttaa ikäväänsä sairaalassa maito-/hormonihuuruissansa. Olen yrittänyt valmistautua henkisesti. Siitä tuskin on mitään apua kuitenkaan loppupeleissä mutta olenpahan yrittänyt ainakin.


Koiruudet

Meidän päivä

23.07


Aamutorkkumisten jälkeen on kivaa kertoa kalavaleita isin sylissä ja hömpötellä hiukset somasti pörröllään.



Ja söpöstellä tietty vähän.



Isin lähtiessä töihin, on vaihdettava vähän karvaisempaan leikkikaveriin. 


Vaan onnistuu se hömpöttely Taigankin kanssa.


Illalla äiti pakotti tutustumaan hammasharjaan.


Hyvin, hyvin epämiellyttävä kokemus.


Illalla oli vähän hankaluuksia saada unen päästä kiinni mutta n. 40 minuuttia kestäneen huutosession jälkeen uni sitten lopulta tuli kun äiti hammasta purren ja kyyneliä niellen sinnikkäästi oli ottamatta syliin vaikka vaikeaa teki kun tyttö kädet ojossa sinne äidin syliin niin kovasti yritti.

Niin, Pirpanalla on nyt selvästi joku vaihe meneillään ja nukahtaminen tuottaa ylimääräisiä vaikeuksia. Varmasti tuo vaivannut vauvarokko, muutto sekä reissu on vaikuttanut tilanteeseen ja toivotaan että pian alkaa helpottamaan. Muuten on ollut kyllä kokopäivän hyväntuulinen ja ihana, as always. Eiliset rokotukset eivät ole siis vaivanneet juurikaan. Vähän pistoskohdat punoittaa mutta se on pientä. Piippis repi itse toisen laastarin pois taitavasti ;)

Päivän muita kohokohtia: 

Tyttö söi äidin ja isin kanssa samaa ruokaa(gulassikeittoa) yökkimättä ja tykkäsi siitä kovasti!
Vatsalleen kääntyminen alkoi yhtäkkiä jälleen kiinnostamaan.
Äiti sai soitettua uuteen neuvolaan ja varattua ensiviikolle ajan. Neuvolantäti kuullosti miellyttävältä sekä pätevältä. Helpotti.


Vähän pitkiä nämä illat kun isi iltavuoroviikolla. Huomenna saadaan aikaa onneksi kulumaan pihakukkaostoksilla. 


ilon aiheita

Kesä on saapunut

22.07




Sen huomaa karvakorvista sekä heidän rauhallisesta olemuksestaan auringonpaisteessa...


...ja Pirpanan suloisesta hymystä.


Ulos lähtiessä ei tarvitse pukea enää haalareita vaan pelkkä pitkähihainen riittää, jopa päiväunilla.


Lämmin kesäsade puhdistaa luontoa siitepölystä ja saa ulkoilman tuoksumaan huumaavalta.


Kaiken ylläolevan kunniaksi ripustettiin uuden kodin kattoon ensimmäinen sisustuselementti. Rimpsessan huoneeseen tietysti.

Nautitaan huomisesta vapaapäivästä. On jälleen saunan aika! Hyvää helatorstaita rakkaat lukijat!





Downin syndrooma

Loruttelua

22.03

Uskomatonta, sinne se nukahti jälleen ja ihan helposti! Näinkö helppoa tämä sitten loppujenlopuksi olikin?

Tänään kävin töissä pyörähtämässä niinkun eilen uhkasin ja kyllä se vain taas piristi. Juttelin työkaverin kanssa Pirpanastakin vähän ja olin tosi ylpeä sekä onnellinen äiti saadessani kertoa taas mun tytöstä ja siitä miten spessu hän mulle ja meidän perheelle on. Juteltiin kehitysvammaisista ylipäätänsä sekä ennakkoluuloista joita vielä tänäpäivänäkin liian paljon ihmisillä on heitä kohtaan. Tuntui hyvältä kuulla että työkaverit  mielellään tutustuisivat Pirpanaan ja lupasin viedä tyttöä paikanpäälle kunhan vähän tuosta vielä kasvaa. Toki tyttö on siellä jo käynyt näyttäytymässä mutta vielä en työnteon ajaksi ole uskaltanut mukaan ottaa vaikka aika iisi pakkaus onkin.

Masu on työkavereiden mielestä iso. No siltä se kyllä vähän tuntuukin. Tänään ollut alavatsassa jänskiä nippailuja mutta helpottivat illantullen. Säikähdinkin jo vähän, sillä en muista tuollaisia tuntemuksia edellisessä raskaudessa tunteneeni. Väkisinkin tulee vertailtua näitä kahda odotusta vaikka ei saisi. Tuntuu että tämä poitsu on nyt jotenkin enemmän "edessä" ja sen vuoksi olo äipällä vähän tukalampi. Tai sitten mä yksinkertaisesti olen vaan vähän väsyneempi mutsi nyt kun Pirpanaa odottaessani ja siitä syystä tunnen vahvemmin ja valitan enemmän :)

Sype-polilta ei ole kuulunut vieläkään luvattua yhteydenottoa kätilön osalta. ODOTAN! jos ei tällä viikolla kuulu, on mun varmaan soiteltava perään. Vieläkin mua pelottaa enkä saa näitä tuntemuksia kuriin yksikseni.

Pirpana on ihastunut "Harakka harakka huttua keittää" -loruun ja osaa pyytää sitä jo ojentamalla kämmenen äitiä/isiä/mummia/pappaa/oikeastaan ihan ketä vain- kohti. Sitten täytyykin lorutella muutaman kerran tuo sama loru putkeen että tyttö on tyytyväinen.

No mutta, uudesta tulevasta kodista nappasin kuvan aurinkoisen omasta huoneesta. Mun mielestä tuo tapetti on just eikä melekeen. Vähän säihkyvää kultaa ja kukkasia :)


"Harakka harakka huttua keittää,
hännällänsä hämmentää,
nokallansa koputtaa.

Antaa Lyylille
Antaa Taigalle
Antaa mummille
Antaa papalle
Isille ei riittänytkään!

Lähtee kaivolta vettä hakemaan

Hyppää kivelle!
Hyppää kannolle!
Missä kaivo?

Täällä kaivo kaulassa!
(kainalossa normaalisti mutta siitä Piippis ei tykkää jostain syystä ja alkaa komentamaan)."

Tämä siis Pirpanalle se oikea versio. Vähän alkuperäistä muunnettu siis.

Suosituimmat

  • Hurahdus hajusteettomaan
     Kuluneen puolen vuoden aikana, on allekirjoittaneessa silminnähden tapahtunut jonkin sortin hurahdus luonnonkosmetiikkaan sekä arjen ekolo...
  • Tiitiäisen tuutulaulu
    Laila from Lapland  Kukkuu! Tänään Pirpana sai hienon uuden talvipipon ja se sopii tytölle mainiosti. Selvästi pikku mannekiini yrittä...
  • Muistopuhe rakkaalle
    Seison epämääräisen, Postin A4 kirjekuoreen rustatun puheen kanssa saattoväen edessä. Käteni tärisevät kokoajan voimakkaammin, mutta sinnik...

Facebook