hammaslääkärissä

Viimeinen niitti - me totta vie tarvitsemme vammaisen pysäköintiluvan!

17.15

Jaan teille lukijoille eilisen facebook-päivitykseni. Se kuuluu näin:

Kipaisin töiden jälkeen hakemassa koiran ja lapset mummolasta. Viedessäni ensiksi Rytin autoon, kävin seuraavanlaisen keskustelun yläkerran naikkosen kanssa (ryntäsi roskakatoksesta, oli varmaan odotellut mua siellä tovin).

Naikkonen: "Mun tyttö jättää auton aina tonne kauemmaksi" *Yrittää vetäistä oven mun nenän edestä kiinni*
Mä: "Mulla on kolme lasta ja koira,en viivy kauaa.."
Naikkonen: "Mun tyttärellä on neljä lasta! “
Mä:" Onko niistä yksi kehitysvammainen? “ (oli pakko)
Naikkonen: "No sitten on varmaan tultava ambulanssilla! “

Kihisen inhosta edelleen. En ymmärrä näitä jotka eivät osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle piirun vertaa. Rauhaa, hyvää mieltä ja - tahtoa vaan hällekin näin joulun alla.. 

P. S En ollut hälytysajoneuvojen tiellä ja vaihtoehtoisia parkkiksia ei ollut kun joku asukas varaa vieraspaikkaa omalla autollansa.


 Kun päivä on muutenkin ollut super huono, ei totaaliseen romahdukseen suurempia sitten enää tarvitakaan. Itkin ensimmäistä kertaa lapsiltani piilossa, kun pääsimme kotiin reissultamme. Koin oloni harvinaisen loukatuksi." Että kehtasikin aliarvioida mun tuonhetkistä tilannettani ja vähätellä lastani!" Normaalisti en ehkä ihan näin suuresti moiseen reagoisi mutta eilen tuntui pahalta, sillä olin kuullut jos jonkinlaisia huonoja uutisia ja fiilikset olivat valmiiksi maassa.

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always". 

Nyt sain konkreettisen muistutuksen tuostakin sanonnasta, johon tasaisin väliajoin some-maailmassa törmää. Kun aina itse muistaisi olla ystävällinen ihan kaikille, ei ainakaan omalta osaltansa koskaan lisäisi toisen pahanolon taakkaa enempää.

No mutta. Olen jo oikein hyvin selvinnyt eilisestä mutta tuon tapahtuman ansiosta muutimme pysyvästi kantaa siinä, mitä tulee inva-pysäköintiluvan hommaamiseen. Olemme kyllä olleet tietoisia että meillä olisi oikeus sellaista hakea, mutta eiliseen iltaan asti olemme kokeneet sen olevan meille tarpeeton. Moni muu tarvitsee meidän inva-paikkaamme paljon enemmän - mehän sentään kävelemme jokainen ihan mallikkaasti!

Nyt kuitenkin väitän, että jos automme ikkunassa olisi ollut inva-lappunen näkyvillä, ei tuo yläkerran emäntä olisi suutansa minulle avannut ja varmasti olisi ihan suosiolla päästänyt perässänsä sisään rappukäytäväänkin. Hitsi vie!


Piippiksen kanssa kyllä kävelee, mutta jotta pidemmän matkan tarpominen olisi kolmen lapsen kanssa turvallista, tarvitaan siihen ainakin kaksi aikuista. Piippis nimittäin on hyvin nopea ja itsepäinen - kun sille päälle sattuu. Siksipä aiomme perjantaina Rinnekoti-käynnin yhteydessä anoa tuota sinistä lärpäkettä itsellemme. Tämä jos mikä on varmaa.


Toissapäivänä uskaltauduimme piipahtamaan Helsingin sykkeessä samalla reissulla, kun Pirpanainen kävi hammastarkastuksessa uudessa lastensairaalassa. Vaan sepä täytyy kyllä todeta, että tämän kolmikon kanssa sai pitää silmät selässäkin vilkasliikenteisessä kaupungissa - kauppatorin rannassa ja Espan vilinässä. Parkkipaikka kaupungista löytyi onneksi helposti, mutta kyllä totuus on vaan se että silloin kun paikat ovat kortilla, on vammaisen pysäköintilupa meidän lastenkin turvallisuuden kannalta tosi tärkeä lappunen.


 

Tässä muutama lupaamani kuva tuolta lastensairaalan visiitiltä. Ensimmäistä kertaa mimmi uskaltautui makaamaan rauhallisesti hammaslääkärin penkissä niin, ettei äidin pitänyt maata siinä hänen kanssaan. Kovin oli reipas tyttö ja ammattilaisen tehdessä työtään, säästyttiin myös ylimääräisiltä yökkäyksiltä.

"Tuomio" oli odotetunlainen ja vuodenvaihteen jälkeen meidän postilaatikkoon tipahtaakin sitten  aika nukutushammashoitoon. Pienessä anestesiassa neidin narskutuksesta aiheutunut lohkeama korjataan, hampaat fluorataan ja pinnoitetaan. Vaikka ajatus vähän kauhistuttaa, on tässäkin tapauksessa nyt vaan ajateltava rakkaan ipanan parasta. Oikein hyvin hoitivat sairaalassa myös äidin pelkoa ja jäin tosiaan hetkeksi juttelemaan lääkärin kanssa tuon hammastarkastuksen jälkeen. Nyt olotila on ihan luottavainen ja tyyni.



Kun lähdimme Töölöstä kohti keskustaa, kuului takapenkiltä iloinen huudahdus: "Kivaa oli olla sairaalassa!". Ja totta se kyllä onkin! Jäimme tuon hammastarkastuksen jälkeen hetkeksi värittelemään omia kalojamme, jotka sitten lopulta skannasimme ison tuloaulan suurensuurelle screenille! Lähtiessämme siellä uiskenteli mm. "Heikki 35 vee"-seeprakala ja "Agu 34 vee"- pallokala.

Myös iso merivesiakvaario ihastutti ipanoita Nemo-kaloineen.


Mutta että sellaisilla asioilla tänään liikenteessä. Haluan sydämestäni toivottaa koko perheen puolesta kaikille rakkaille lukijoille oikein rauhallista ja hyvää itsenäisyyspäivää.  Nauttikaamme vapaapäivästä ja rakkaistamme.




Kohtaamisia

Minäkö raskaana?

16.32

Nyt annan luvan suuttua tuosta hieman harhaanjohtavasta otsikosta, sillä minä itsekin hilppasen provosoiduin tänään pienimmän kanssa lääkärissä ollessani.

Oikein mukavanoloinen naislekuri tutki ensin PikkuH:n ja totesi, että tytsyn kumpainenkin korvakäytävä on tulipunainen. Tämä ei valitettavasti tullut yllätyksenä viimeöisen itkeskelyn sekä valvomisen jälkeen ja nyt vaan toivomme lujasti, että antibiootit parantavat murusen olotilan nopeasti. Raukkaparka oksensi autoonkin kotimatkalla, kun kuume alkoi nousta. Onneksi ehdimme ulos apteekista, huh. 

Minun äitiystaipaleeni ensimmäisen korvatulehduksenkin voi nyt sitten ruksata sairastelumuistoihin. Ei ole mukavaa katsella vierestä sitä ei. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, että 7 vuotta ehdittiin elellä ilman moisia..

Mutta että mistä minä tänään itse hieman hätkähdin lääkärissä ollessamme? No minäpä kerron.

Mikä olisi nolointa, mitä sinulle voisi tapahtua? Yksi mun mielestä noloimmista tilanteista on sellainen, että luulee jonkun toisen odottavan vauvaa ja sitten erehtyy sen ääneenkin vielä toitottamaan. Ja sitten se toinen ei oikeasti ole edes raskaana, kääk. Vaan koskaanpa en ole ajatellut, että kohdalleni osuisi tämä tilanne toisinpäin. Tapahtuipa siispä tänään jotakuinkin seuraavanlainen episodi eräässä yksityisessä hoitolaitoksessa..

Lääkäri kuuntelee mun keuhkojani vastaanotolla ja toteaa sen jälkeen:

"Ethän sä vauvaa odota?!"

"En.." , vastaan.

"Heh, kun mä katsoin vaan että sun vatsa vähän pömpöttää..heh."

"Niin (kylmää naurua), mulla on kolme pientä lasta ja sitä rataa.. "

Ei mitään. Tutkimukset jatkuu ja saan tärkeän diagnoosin vaivasta jota ei terveyskeskuksessa noteerattu, vaikka varta vasten sitä vaivaa kävin pari vuotta taaksepäin valittelemassa. Nyt odotellaan lääkkeiden vastetta ja jos henki ei dropeista huolimattakaan pihise normaalisti, varaan ajan ultraan.

Toista viikkoa jatkunut flunssamme perheen sisällä taasen on virusperäistä ja se ei vaadi toimenpiteitä. Kutittava yskä lähtee yskimällä ja lääkkeitä siihen ei tarvita. Sen tiesinkin. 

No mutta, käynnin jälkeen kerroin tapahtuneen läheisilleni. Jäimme pohdiskelemaan ammatti-ihmisten etiikkaa ja sitä, miten se vaihtelee eri ihmisten välillä huikeasti. On ihmisiä, jotka sanovat ennen kuin ajattelevat ja on ihmisiä jotka haluavat syystä tai toisesta loukata. On ihmisiä, jotka eivät koe sanoneensa mitään normaalista poikkeavaa, vaikka toinen ihminen pahottaisi mielensä pitkäksikin aikaa. On ihmisiä jos jonkinmoisia. 

En ole koskaan kokenut olevani kovinkaan ylipainoinen, mutta pömppis mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. 3 raskautta neljän vuoden sisään tietenkin myös venytti vatsanahkaani entisestään ja kahden sektion jälkeen tilanne on ollut silminnähtävissä. Omat prioriteetit elämässäni ovat olleet kuitenkin vuoden 2011 jälkeen toistaiseksi vahvasti toisaalla, ja vatsanahkani on saanut löllyä legginsien leveän kuminauhan alla ihan omaan tahtiinsa. 

Aina paino ei kerro ihmisestä. Olen 156 cm pitkä, painan 48 kiloa ja näytän siltä kuin olisin raskaana. Olen siis mahakas. Onnellinen mahakas. 

Mutta arvatkaapas mitä. Tämänpäiväisten tapahtumien myötä saan loistavan aasinsillan kautta kertoa teille kaikille ihan super uutisen. Saan huhtikuussa uuden tittelin ja se tekee minut entistäkin onnellisemmaksi -  minusta nimittäin tulee ISOtäti! Kirjaimellisesti. Varsinkin jos keravalaiselta naislekurilta asiaa tiedustellaan.

Ei vaan, oikeasti mä myötätuntopullistelen siskontyttöni kanssa. Ihanaa! Vauva!


 Jäin tänään pohtimaan vielä sellaista, että vaikka arvostankin tuhannesti enemmmän sitä, että asiat sanotaan ihmiselle suoraan päin kasvoja, on ehkä silti suotavaa opetella käyttämään jonkin sortin suodatinta sanomisissaan. Oli sitten ammatti-ihminen työssään tai sitten siviili omassa henkilökohtaisessa elämässään. Olen miettinyt paljon tätä myös oman tulevan ammattini kannalta. Koskaan ei voi olla liian ammattilainen, ollakseen kuitenkin kohtelias, eikö vain?

Niin. Muutama vuosi taaksepäin mä näytin oikeasti aika isolta ystävieni häissä. Antakee armoa siis.


Ihanaa viikonloppua kaikille. Me jatkamme sairastelua ja harmittelua siitä, että viimeinen näyttöpäivä jäi tänään suorittamatta. Onneksi ensi viikolla on aikaa ja sitten mä olen tehokkaampi kuin koskaan! Voin kertoa, että ei ole mukavaa suorittaa elämänsä tärkeintä näyttöviikkoa aivan tuhannen infernaalisen köhän säestämänä. Se on kamalaa.

Ja p.s. Tämä postaus on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa.






Kohtaamisia

Kohtaamisia

22.10

20160910_1530243

 Tänään pyörähdettiin Keravan Sirkusmarkkinoilla nautiskelemassa aurinkoisesta ja iloisesta hulinasta. Tällä kertaa meidän lompakon nyörit eivät antaneet periksi muuhun kuin yhteen laitteeseen per nenu ja jokainen ipanoista uhrasikin sitten tikettinsä tähän autohärveliin. Ylläri. Ensin meni vaan W, mutta tytöt nostivat sen jälkeen vanhempien poskille sangen säihkyvän punan nostattavan mekkalan ja pakkohan neitokaisetkin oli sitten vapauttaa seuraavalle rundille.

20160910_1544292
Hymyt olivat paljonpuhuvat. Ehdottomasti 15 euron arvoiset. Hih.

20160910_1457182

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut postauksia "Kohtaamisia"-otsikon alla ja tänään olisi taas yhden uuden hyväntuulisen stoorin vuoro.

Eilen kauppaan matkaa tehdessämme, kaikista pienin meni ja nukahti autoon ennenaikaisesti. H kurvasi hetkeksi kahden vanhimman lapsukaisen kanssa puistoon leikkimään ja minä siinä sitten jäin kuopuksen unta vahtimaan.

Puistossa oli ollut useita muitakin perheitä ja Piippiksen tukkiessa tietä liukumäessä muiden lasten edellä, oli H hienovaraisesti pyytänyt anteeksi englantia puhuvalta äidiltä. Hänen poikansa ilmeisesti oli joutunut tovin Pirpanan takana odottelemaan omaa laskuvuoroansa.

Tämä kyseinen äiti oli hymyillen todennut, että eipä hätiä mitiä ja heti perään kysynyt, että "onko hänellä downin syndrooma?". H oli vastannut tietysti myöntävästi ja nainen oli kertonut, että hänellä on veli kera saman diagnoosin. Kaiken lisäksi tämä kyseinen äiti oli myös kertonut työskentelevänsä erityislasten parissa. Hän oli itse Espanjasta kotoisin.

Naisen veli on siis nyt jo 30-vuotias ja puistossa olikin eilen ääneen hämmästelty Piippiksen taitavaa liikkumista, kiipeilemistä, puhumista sekä koordinaatiokykyä. Nainen oli iloinnut kovasti, kun oli suppealla suomenkielentaidollaan ymmärtänyt meidän neitokaisen puhetta. Hänen veljensä ei viisivuotiaana kuulemma puhunut ollenkaan. 18-vuotiaana velipoika kuitenkin matkusti ensimmäisen kerran itsenäisesti metrolla Madridin pohjoispäädystä eteläpäätyyn. Ja siitä itsenäinen reissaaminen onkin jatkunut tähän päivään asti.

Hyvän mielen hetkiä totta tosiaan ovat nämä tällaiset!  On ihan mahtavaa kuulla muiden elämästä ja jutella joskus ihmisten kanssa, joilla on omakohtaista kokemusta. On myös onnellista huomata, että ihmiset uskaltautuvat kysymään rohkeasti ja avaamaan keskustelun ds-aiheen tiimoilta. Ilolla ja ylpeydellä vastaamme!

Tähän loppuun vielä ilmoitan, että olen aktivoitunut snäpchätin puolella ja saanut jo tosi kivoja viestejäkin teiltä lukijoilta sitä kautta. Onko niin, että tänne Kaksplussan puolelle kommentoiminen tuntuu hankalalta?

Eli niin. Olen siis innostunut kuvailemaan videoklippejä ja nyt kysyn vielä täälläkin, että miltä ajatus videopostauksesta vaikkapa kerran kahdessa viikossa kuullostaisi? Availen varmasti lähiaikoina oman youtube-kanavan blogille ja sinne pikkuhiljaa rupean työstämään materiaalia. Seuratkaa meitä snäpissä tunnuksella agu47 ja kommentoikaa rohkeasti minkälaisia fiiliksiä klipit saavat aikaiseksi.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

<3

Kohtaamisia

Kohtaamisia

0.17

IMG_4299 1

Viime päivien aikana moni on varmasti törmännyt netissä tarinaan äidistä, joka sai kahvilassa tuntemattomalta mieshenkilöltä kaunista palautetta tyttärestänsä. Liikutuin itsekin tuota artikkelia lukiessani, sillä tämän kyseisen vertaisäidin tuntemukset ovat myös mulle hyvinkin tuttuja.

Varsinkin iäkkäämmät ihmiset usein ihastelevat lapsia kaupassa, ja monelle äidille oman lapsen saama positiivinen huomio vaikkapa kassajonossa lienee tuttu juttu. Näin myös meille on. Piippiksen kohdalla tällaiset onnelliset kohtaamiset kuitenkin tuntuvat jossain vähän syvemmällä sydämen sopukoissa– ihan rehellisesti. Jokainen varmasti ymmärtää mitä tarkoitan.

Ikimuistoisimmat hetket ovat tapahtuneet niinkin arkisessa ympäristössä, kun lähiseudun Prisma-keskuksissa. Tuntemattomat ihmiset ovat hymyillen tulleet kertomaan meille kuinka omassa lähipiirissä on myös extrakromosomilla varustettu, tärkeä ihminen. Pirpana on muutaman kerran saanut niin kaunista palautetta meille entuudestaan tuntemattomilta ihmisiltä, että olemme kyyneleet silmäkulmassa pakanneet ostoksia autoon ja kurvanneet kotiin muistelemaan vielä pitkäksi aikaa. Mieleen on jäänyt myös eräs iäkäs naishenkilö joka tuli meille juttelemaan ja lapsillemme lepertelemään, mutta ei sanallakaan tarttunut downin syndrooma-teemaan suoraan. Hän nimesi Piippiksen "Auringoksi", ja jutusteli muuten siinä sitten meille niitänäitä.

Jokainen hymy tai vaikkapa hyväntuulinen katse jonka Pirpana saa, on meille vanhemmille kovin tärkeä ja merkityksellinen. Tunnen syvää kunnioitusta sellaista henkilöä kohtaan, joka osaa kohdata meidän neidin yhtä tasavertaisena kuin kaikki muutkin lapset ovat. Viiden vuoden aikana olemmekin onneksemme saaneet huomata, että sellaisia ihmisiä on hurjan paljon. Se antaa toivoa.

20160615_145922 20160615_145936 20160615_145947

Toisen ihmisen suusta pulpahtavilta sammakoilta mekään emme ole välttyneet. Hyvin usein sellaiset tulee kuitenkin kuitattua tietämättömyyden piikkiin. Tästä ei ole kuin tovi, kun meille eräs entuudestaan tuntematon naishenkilö sanoi, että "Eikö se tunnu pahalta kun tietää, että joudutte hautaamaan oman lapsenne?". Tuo kyseinen kommentti kertoo myös siitä, miten eri tavalla me ihmiset asioihin suhtaudumme. Tuo kun ei ole koskaan ollut meille huolenaihe. Tänä päivänä eliniänodote myös ds-henkilöillä on korkeampi, kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Ja koskaan kun ei voi etukäteen tietää mitä elämä tuo, niin tuntuu aika hullulta edes miettiä noin pitkälle asioita. Me ei vaan osata ja hyvä kai se niin on. Me eletään tässä ja nyt. Rakastetaan isosti.

Artikkelissa äiti kertoo, että tuijottelu sillointällöin häiritsee häntä. Tunnistan tuon tunteen Piippiksen ensimmäisten elinvuosien ajalta, mutta enää en osaa ärsyyntyä juurikaan. Tietysti jos valmiiksi joku asia vaivaa mieltä, saattaa kanssashoppailijan totinen mulkoilu ketuttaa hetken aikaa vähän pidempään kuin normaalisti. Silloin mulkaisen takaisin. Harvoin, mutta joskus kuitenkin.

Annetaan me ihmiset ihastuksemme näkyä ja kuulua, tilanteessa kuin tilanteessa! Se on parasta laatuaan piristämään toisen ihmisen päivää!

:)

Down syndrooma-seula

Kohtaamisia vol..mä en enää pysy perässä!

0.01

Tänään pyörähdettiin Jumbossa H:n, lasten sekä ukin kanssa. Prisman karkkiosastolla pikkutyyppien kanssa muita odotellessani, törmäsin kahteen tuntemattomaan, jotka suloisesti Piippistä jäivät tuijottamaan. Hetkenaikaa siinä yhdessä toisiamme tuijoteltiin, ja uskaltauduin sitten heille sanomaan "Moi". Itseäni hieman vanhempi kaunis nainen tuli luoksemme ja sanoi varovasti, että "mulla on 14-vuotias kotona". Hänellä oli ala-asteikäinen poika mukanaan, ja hän hymyili kauniisti. Piippis oli heti tilanteessa messissä.

Löysimme melkeinpä välittömästi yhteisiä tuttuja (Piippiksen kummitädin), ja juttu alkoi luistaa. Saimme paljon tärkeää infoa esimerkiksi verovähennyksistä, inva-kortista, päivähoitoalennuksista ja sitärataa. Asioista, joiden perehtymiseen meidän kummankaan puhti H:n kanssa ei vielä tässävaiheessa ole riittänyt. Tosi tosi tärkeitä juttuja jokatapauksessa!

Tämä tapaaminen oli aikaisempien kohtaamisien ohella ihan supersupertärkeä. Mä olen niin onnellinen, että muut vanhemmat uskaltavat. Todennäköisesti musta joskus tulee ihan samanlainen.

Tässä tapaamassamme naisessa suloista oli se, että hän oli niin täydellisen ihastunut. Pystyin samaistumaan tunteeseen, sillä aina kun tapaan jossain ds-henkilön, olen sulaa vahaa. Sitä tunnetta ei pysty sanoin kuvailemaan. Tähän erityiselämään on niin juttunut. Siitä ei pääse, eikä halua päästä irti.

Olen niin iloinen, että olen saanut tutustua tähän kaikkeen uuteen ja jännittävään, ja huomaan sen samaisen onnen myös muista vanhemmista. Vaikkapa vain siinä muutaman minuutin pituisessa kohtaamisessa Prisman karkkiosastolla.


Tämä kuva on räpsäisty Piippiksen ja mun kesäkuisista muotikuvauksista. Tuo hame on ihan huikea.

Kivaa viikonloppua rakkahaiset armahaiset!



Suosituimmat

Facebook