Arki

Erityiset toisillensa

17.37

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.


Kun alun hämmennys haihtui, selvisi meille hyvin nopeasti, että lähdemme yrittämään toista lasta esikoiselle kaveriksi ja kehitystä tukemaan. Viimeksi mainittu saattaa särähtää lukijan korvaan, mutta se on täysi tosi ja olemmekin olleet hyvin onnekkaita, että suunitelmamme onnistui täydellisesti. 

Pikkuveli Pirpanalle syntyi ja tovin tuo suloinen kaksikko kehittyi kuin kaksoset –samaan tahtiin. 


Kun velipoika otti vuoden iässä jalat allensa, lähti isosiskokin kävelemään pikkuveljen innoittamana. Pikkuveljen puheenkehitys oli alkuun hidasta (koska viittova sisko), mutta sitten kun juttu alkoi vihdoin luistaa, ryhtyi sisko muodostamaan myös kokonaisia lauseita ja puheen kehityksessä tapahtui aivan HUIKEA spurtti! Nyt 5-vuotiaana neiti puhua pulputtaa ja elämä on helpottunut kovasti, sillä tyttö ei ymmärtämättä jäämisen vuoksi turhaudu läheskään niin helposti, kuin mitä aikaisemmin teki. Toki ulkopuolisen on edelleen hyvin vaikea ymmärtää Pirpanan puhetta, mutta perheen läsnäollessa neitokainen tulee kuulluksi sekä ymmärretyksi.


PikkuW:n ollessa vuoden vanha, vietimme parisuhdeiltaa Helsingissä vertaisvanhempia treffaten. Tapaamisessa eräs vertaisäiti sanoi meille, että "Koska olette vielä nuoria, niin suosittelen ehdottomasti harkitsemaan vielä kolmatta lasta, sillä hänestä on veljelle sitten seuraa myöhäisemmässä iässä".  Naurahdimme ja totesimme yhteen ääneen, että "Eipä muuten tule hetkeen tapahtumaan!"

Viikon päästä tein positiivisen raskaustestin. 


Pikkusisko syntyi heinäkuussa 2014. Vaikka ihan rehellisesti emme olleet ajatelleet kolmatta lasta (ainakaan vielä piiitkään aikaan) joukon jatkeeksi, olemme näin jälkeen päin olleet suunnattoman kiitollisia siitä, että hän yllätykseksemme päätti vain saapua. Välillä usko sekä voimat kolmen pienen kanssa ovat olleet koetuksella, mutta väittäisin kuitenkin että aika hyvin tässä on pärjäilty olosuhteisiin nähden.

Ja vaikka välillä tuo väsymys meinaa ottaa vallan, tuntuu pieni uupumus merkityksettömältä sen rinnalla mitä tuo kolmikko yhdessä onkaan! Ja ennenkaikkea, mitä toisillensa ovat.

Korvaamattomia. 

 Toisillensa opettavat ja toisiltansa oppivat. Leikit ovat yhteiset, nauru raikaa ja toisessa hetkessä taasen itketään, mökötetään sekä raivotaan niin, että kipinät melkeinpä silminnähden sinkoilevat. Diagnoosi ei erityiskohtelua isosiskolle takaa.


Uskoisin kuitenkin varsinkin pikkuveljen jo tiedostavan sen,  että siskolla on tuo "oma juttunsa". Kun Pirpana tanssii onnessaan Robinin tahtiin tai istuu sohvalla kädet viuhuten omia tarinoitansa selitellen, toteaa veli vaan että "Taas se eläytyy!". 

Olemme isin kanssa yrittäneet asiaa avata, mutta downin syndrooma on ehkä käsitteenä vielä vähän vaikea ymmärtää. Sen W kyllä jo selvästi hoksaa, että sisko ei kehity samalla tavalla kuin muut lapset. Moinen seikka ei kuitenkaan koskaan ole silminnähden vaivannut pikkuveljen ajatuksia tai suhtautumista siskoa kohtaan ja se on asia, joka saa meidät vanhemmat luonnollisesti hyvin onnelliseksi. 






Veli suojelee kumpaakin siskoansa yhtä tunnollisesti (esimerkiksi ulkona autotien läheisyydessä) ja tässä vaiheessa on vaikea vielä sanoa, aiheuttaako siskon erityisyys erityisen intensiivistä suojeluviettiä pikkuveljessä. Aika sen näyttää. 






En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 
Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.


Marja Hintikka Live:ssä käsitellään erityislapsiasiaa tulevana maanantaina 21.11 ja itsehän luonnollisesti odotan tuota jaksoa suuresti. Tiesittekö muuten, että Downin syndroomassa tuo ylimääräinen 47. kromosomi sijaitsee kromosomiparissa numero 21?



Arki

Lunastettu lupaus

22.18

Nyt mä varoitan. Luvassa piiitkä päivitys. Sain varastettua H:n koneen ja palkitsen teidät lukijat eilisen rakentavan keskustelun (kommenttiosiossa) johdosta kirjoittamalla vähän syväluotaavampaa tekstiä meidän elämästä sekä arjesta.

Tänään olen ollut erityisen väsynyt ja ihanaa on se, että H on viettänyt vapaapäivää kotona. Sadepäiväkin vielä. Tuntuu, että lapset sekä äiti hyppii vuoronperään seinille eikä mitään järkevää tekemistä keksi kukaan. Ja sitäpaitsi mulla on ihan kokoajan nälkäkin!

Onneksemme illasta meno aina rauhoittuu ja nyt on aikaa hengähtää sekä keskittyä kirjoittamiseen, vieläpä mukavalla näppäimistöllä.

Eilinen postaus tosiaan sai kommenttikentässä jonninverran aikaan ihan oikeasti rakentavaa keskustelua ja jopa minäkin, sisupussi, nöyrryin hieman raottamaan silmiäni. Kiitän ihanista tsemppauksista ja myös rehellisistä mielipiteistänne.

Multa on aikaisemminkin kysytty sitä, että miten Pirpanan erityisyys vaikuttaa meidän arkeen ja olenpas siitä joskus tänne kirjoittanutkin. Selvästi tämä aihe kiinnostaa ihmisiä paljon ja myös se, että miten meidän arki poikkeaa normaalista lapsiperhearjesta vai poikkeaako se ollenkaan? 

Kyllä se poikkeaa. 

Itseppähän tätä halusitte ;)

Listaan nyt tähän muutaman asian, jotka selvästi tekevät meidän arjesta haastavampaa tuon ds-diagnoosin tiimoilta:

1. Ylimääräiset terapiakäynnit (meillä esimerkiksi Fy-Te joka viikko eriaikaan) pakottavat suunnittelemaan aikataulut viikoittain sopiviksi ja H:n vuorotyön vuoksi se on joskus erittäin ärsyttävää ja hankalaa. Todella voimia kuluttavaa pidemmän päälle.

2. Piippis ei sisäistä käskyjä sekä kehotuksia täysin samallatavalla kuin normi kolmevuotias ja tästä syystä mun on todella hankalaa tällähetkellä toimia yksin lasten kanssa esimerkiksi leikkipuistossa kun kumpikin painelee menemään erisuuntaan ja äitiä ei todellakaan kuunnella tippaakaan. Nämä julkisten paikkojen piipahdukset säästetäänkin suosiolla sellaiseen ajankohtaan kun mulla on apukädet mukana eli toisinsanoen joko joku ystävä, perheenjäsen tai H. Tällähetkellä vielä mun iso masuni estää jo pienenkin spurtin taaperoiden perään.

3. Tytön jatkuva hampaiden narskutus. Pieni, mutta vanhempien tietyn mielentilan vallitessa ihan äärimmäisen ärsyttävä tapa, joka ei ole kitkettävissä pois ainakaan käskemällä. Yritetty on. Aika sekä ikä "parantaa" tämän vaivan. 

4. Nukahtaminen. Vie normaalia pidemmän aikaa sekä päivällä, että illalla. Tämän kanssa ollaan kyllä jo  opittu elämään ja toimimaan. Pikkuveli on jokatapauksessa "pala kakkua" verrattuna siskoonsa näissä nukahtamishommissa. Pirpana on onneksi kyllä rauhallinen ja hiljainen sängyssä, mutta unentulo kestää oman aikansa ja aika usein toisen meistä täytyy olla vieressä nukahtamiseen asti, jottei tyttö herätä velipoikaansa pyörimällä ja hyörimällä sängyssään.

5. Ummetusongelmat. Kiinteiden myötä alkanut, tähän päivään asti kestänyt, tuskallinen vaiva. Microlax-paketti on aina oltava kaapissa ja ilman niitä meidän arki olisi to-del-la vaikeeta. Tänäänkin Mäntsälän piipahdukselta tuli kiire kotiin ja loppumatka ajettiin talla pohjassa tuskaisen tytön nyyhkyttäessa takapenkillä. Oli masu niin kipeänä ja kakkahätä kova. Mustan huumorin ystävänä olemmekin monesti todenneet, että lapsenpäästäjäopiskeliljasta tulikin loppupeleissä tosielämän lapsenkakanpäästäjä. 

6. Kommunikaatiovaikeudet. Pieni ei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi niinkun normaali 3-vuotias tulee. Ei varsinkaan kotiseinien ulkopuolella. Me vanhemmat kyllä mielestämme osaamme aika taitavasti omaamme tulkita. Piippis on onneksi tosi rauhallinen ja kyllä..superihana neiti, eikä juurikaan onneksi turhaudu vaikka häntä nyt ei aina ihan heti ymmärrettäisikään. Hän on tyytyväinen, kunhan vaan saa yhteyden, kontaktin toiseen ihmiseen. 

7. Viittomat. Aihe, joka saa meidät vanhemmat potemaan huonoa omaatuntoa päivittäin. Meidän pitäisi ahkerammin vaan nyt opiskella, sillä tyttö on todella vastaanottavainen ja taitava oppimaan uusia viittomia jos vaan joku niitä hänelle opettaisi. Piippis käyttää taitavasti tukiviittomia sanojen ohella ja on innostunut niistä.

8. Syöminen. Vaikkakin P on kuluneen vuoden aikana tullut huomattavasti reippaammaksi syöjäksi on hänen ruokalistansa silti vielä kohtalaisen suppea ja rajoitettu. Usein karkeampi ruoka myös jämähtää kurkkuun ja niissä tilanteissa säikähtää sekä tyttö, että vanhemmat isosti. Kaiken neitokainen työntäisi kokonaisena suuhunsa ja näissä tilanteissa tulee aina olla joku aikuinen vahtimassa. PikkuW handlaa nää hommat jo paremmin. Kotona ollaan kyllä jo niin totuttu tähänkin, että automaattisesti joku aina seuraa Pirpanan ruokailua, mutta esimerkiksi tytön ollessa vaikkapa hoidossa, asiasta tulee aina muistuttaa hoitavalle henkilölle. 

Lauantaina huomasimme myös isin keikalla, että muumikeksi jäi helpommin kurkkuun kun tyttö kiinnitti huomionsa vaan ympärillä oleviin ihmisiin sekä hulinaan ja näinollen syöminen unohtui--> nielaisi puolikkaan keksin ja säikähti sitä itse kovasti. Ja niin säikähdin minäkin.

9. Itsesuojeluvaisto = Sitä ei ole. Sunnuntaina meidän vesipeto olisi juossut suoraan järveen jos ei isi olisi napannut kädestä kiinni. W oli huomattavasti arempi ja osasi pelätä vähän. Kasteli pitkän tuumimisen jälkeen vasta varpaansa veteen.

Onhan näitä erityisjuttuja siis ihan jokapäiväisessä arjessa, mutta koska Piippis on meidän esikoinen, ollaan jollaintavalla opittu pitämään tuota kaikkea tavallaan osana hänen persoonaansa. Nyt rinnalla kasvava "tavisveikka" kuitenkin on avannut silmät sille, kuinka elämä omalla tavallaan on vähän haastavampaa kera tuon yhden ylimääräisen kromosomin.

Se on silti nyt meidän elämää ja olemme siihen pieneen extraan jo niin tottuneet, etten osaa edes haaveilla muusta. Sitäpaitsi Pirpana on kyllä noin muuten kaikinpuolin todella tyytyväinen ja kiltti lapsi. Hän kiukuttelee erittäin harvoin, toisin kuin esimerkiksi pikkuveljensä.

P on haasteineenkin koko mun suurelle perheelle iso rakkaus ja lahja. Kuluneen kolmen vuoden aikana oon itse oppinut suuresti kunnioittamaan erilaisuutta ja vilpittömästi nautin kohtaamisista esimerkiksi kehitysvammaisten ihmisten kanssa. Viihdyn ja tunnen oloni hassulla tavalla kotoisaksi. On helppoa olla. Tämän huomasin viimeksi tiistaina fyssarin ovella törmätessäni sööttiin kehitysvammaiseen teinipoitsuun, joka  iloisesti jo kaukaa huikkasi mulle "Huomenta!" vaikka emme koskaan ennen olleet tavanneetkaan.

Viimeaikoina mulla on ollut äärimmäisen hankalaa saada arkea toimimaan täällä kotona kolmisin lasten kanssa, mutta ei ole vaan tullut mieleenikään tulla asiasta tänne valittelemaan. Itse kun en jaksaisi sellaista tekstiä ainakaan usein lukea. Iso masu vie voimat ja olen aivan valmis jo siihen viimeiseen rutistukseen. Vauva syliin nyt vaan ja äkkiä niin päästään jatkamaan tätä meidän hulina-arkea vähän paremmalla fyysisellä olemuksella ;) Tässäpä kuva tämänhetkisestä olemuksestani.


Tällähetkellä arki ei todella ole pelkkää vaaleanpunaista, mutta en halua antaa negaatioille liikaa valtaa tässä tilanteessa, sillä en koe siitä olevan hyötyä nyt kenellekkään. Ei mulle, vauvalle tai muulle perheelle. Mieluummin otan vaan ihanista jälkeläisistäni söpöjä kuvia ja jään ihastelemaan niitä ennen unen tuloa. Ja näin se nyt vaan on. Sellainen minä olen.

Nyt ollaan aika-ajoin tosi kovilla, mutta kaiken hulinan keskellä tulee muistaa, että tämä ei kestä ikuisesti. Ja kaiken tämän hulinan keskellä on niin paljon ihania sekä onnellisia juttuja sekä hetkiä, että ne tulisi yrittää muistaa nähdä, tallettaa muistihin ja kyllä,, myös tänne blogiin kun mulla sellainen nyt kerta on täällä. Märehtiminen ja ikävien asioiden vatvominen ei vaan mun mielestä nyt kannata. Siksi en ihan kaikkea arjen kakkaa tänne halua kirjoitella. Tuosta Piippiksen "vikalistastakin" tuli vähän hölmö olo. Haaste muka,, kun kyse on mun elämäni täydellisimmästä pakkauksesta <3

Kohta saan oman koneen ja sitten tämä bloggaushomma taas helpottaa. Odottakaapas kun kuulette, että mistä ja miten sen saan. Elämässä on paljon vielä hyvyyttä, sen tulen todistamaan. 

Tässäpä vielä muutama kuva kuluneelta viikolta.

W yllätettiin rysän päältä ottamasta itsestään selfieitä.

Ja sitten se halusi hengailla housuvaippa päässänsä eilen illalla.
Pirpanan synttärijuhlat sujui mukavasti ja loppuillasta mentiin vielä vieraiden kanssa puistoonkin leikkimään.

Serkkupoika 2-vee toi ruusun <3

Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille! 

:)





Erityispiirteet

Pikku W:n erityisominaisuudesta

17.52



Blogin kirjoittaminen on hyvä asia. Eilen sen sain taas huomata kun eräs lukija, lääkäri, otti yhteyttä Pikku W:n karsastuksen tiimoilta. Kysyi siis että olemmeko asian huomanneet ja onko hoito aloitettu. Pikkumies karsastaa tietyissä tilanteissa ja sen tosiaan olemme pistäneet merkille. Väsymys tuo tämän piirteen poitsulla esille näkyvimmin emmekä oikein ole osanneet asiasta olla kovinkaan huolissamme. Isällänsä myös pikku karsastus tiettyyn suuntaan katsoessaan ja nämä kuulemma ovat usein periytyviä juttuja. Ensiviikolla aion nyt kuitenkin soitella neuvolaan ja kysellä, mitä asialle tulisi tehdä. Oli siis tärkeää saada kuulla, että muutkin tämän asian ovat huomanneet. Kiitos asianosaiselle :)

Karsastus on tosiaan vähäistä ja olen lukenut, että se tässävaiheessa usein on vielä ihan korjattavissa. Katsotaan miten meidän tapauksessa tulee olemaan sitten. Tänään ollaankin kiinnitetty extra-huomiota asiaan ja todettiin, että kun poika katsoo suoraan kohti niin karsastusta ei ilmene. 

Onhan se nyt selvää, että pojallakin täytyy olla omat erityispiirteensä ;) Tärkeintä tietysti ettei vaiva haittaa häntä ja sen vuoksi nyt nostammekin kissan pöydälle ja selvittelemme asiaa ja jatkotoimenpiteitä. 

Aina on jotain mietittävää. Eipähän käy arki tylsäksi.

Tässäpä vielä muutama otos viikonlopulta. Mun kauniit ihanat.


Hurrikaani Pirpana iski lastenhuoneeseen tänä-aamuna. Miten noin pieni edes kykenee saamaan nanosekunnissa tällaisen tuhon aikaiseksi?


Ja sitten vielä, äidin osittain lakastuneet synttäriruusut puhkesivat uuteen loistoonsa pyöreässä maljakossa. Kaunista katseltavaa.


Tänään käveltiin piiiitkä lenkki lasten päikkäriaikaan. Ihanaa! Lakaistut kadut. Ei pikkukiviä. Helppo kärrytellä ja lapset nukkuivat hyvin. 

Huomenna mennään aamupäivällä Tuusulan mummun sekä ukin luo kyläilemään. Keravan mummi on sairastanut eilen vatsataudin eli evakko jatkuupi. Harmin paikka. Ikävä on molemminpuolista jo :)

Ensiviikolla luvassa myös Pirpanan verikokeet Lastenklinikalla. Edellinen aika jouduttiin perumaan aikaisen ajankohdan sekä masukipujen vuoksi valvotun yön takia. Edelleen näytteenotto pelottaa äitiä.


Downin syndrooma

Mietintää

22.07

Tämä linkki sai mut tänään hetkeksi vaipumaan syviin leijonaemoajatuksiini. Otsikko jo itsessään on mun mielestä aika provosoiva ja antaa ehkä jopa väärän ennakkovaikutelman itse tekstin sisällöstä. Sen enempää tuota tekstiä analysoimatta ajattelin kuitenkin vähän kirjoitella tänne siitä, mitä itse ajattelen kun down-ihmisten ulkonäköä arvostellaan isolla kädellä. Ensinnäkin eihän kenelläkään meistä pitäisi olla oikeutta tehdä niin sillä olemmehan jokainen omannäköisemme ja juurikin sen vuoksi niin ihanan ainutlaatuisia ja arvokkaita. Mä äitinä olen tosi onnellinen siitä että Pirpanan diagnoosi näkyy päällepäin ja on heti havaittavissa sillä uskon että se kuitenkin jollaintavalla vähentää ikäviä ja epämiellyttäviä tilanteita tulevassa. 

Huonoa fiilistä tietysti aiheuttaa se kun puhutaan "rumista ulkonäköpiirteistä" sillä itse en ikuna allekirjoittaisi moista väitettä. Kun katson omaa tytärtäni tai muita extrakromosomilla varustettuja, katson silmiä jotka lumoavat. Katson kaunista ihmistä, ihan omana itsenään. 

Ja olen tietysti usein miettinyt juurikin tuota koulukiusausasiaa kun Piippiksen tulevaisuus on pistänyt pohdiskelemaan. Siihen tulokseen olen tullut, ja toivon asian myös olevan tietysti niin, että ei kehitysvamma tai sen mukana esiintyvät poikkeukselliset ulkonäköpiirteet ole yhtään sen suurempi syy kiusaajalle kiusata kun esimerkiksi älylliset lahjakkuudet tai kateus toista lasta kohtaan ihan muuten vain. Kiusaaja kiusaa jokatapauksessa ja kohde voi olla ihan kuka vain, ulkonäköön katsomatta. Me vanhemmat voidaan tehdä niiin paljon näiden asioiden eteen antamalla vähän asennekasvatusta jälkeläisillemme ja sitäkautta yrittää vaikuttaa kiusaamiseen ja sen ennaltaehkäisyyn.

Asia lienee jo selvä eli minä en kuuna päivänä antaisi kenenkään leikellä lastani ellei siihen olisi joku ihan oikea lääketieteellinen syy. Tällä siis tarkoitan että jos tytöllä olisi joku poikkeavuus joka haittaisi ihan kirjaimellisesti hänen jokapäiväistä elämäänsä ja kehitystä. 

Ihan niinkun jokaisen äidin mielestä oma lapsi on maailman kaunein, myös mun mielestä Pirpana on ihanin tyttö kaikista. Todella toivon että kaikki ihmiset oppisivat näkemään erityislasten ja -aikuisten kauneuden ilman että tällaisia asioita tarvitsisi enää keskustelupalstoilla tai netissä pohdiskella. Juuri tällaisten asioiden vuoksi olisikin ihanaa että esimerkiksi juuri down-ihmisiä näkyisi enemmän mainoksissa ja mediassa. Erilaisuutta kehiin enemmän nyt hei. Pitääkö kaikki veistää samasta puusta? 



Erityispiirteet

Mitä pienempi edellä..

20.58





...sitä isompi perässä? Tosin isompi jaksoi säilyttää tajuntansa.


Ainiin, Pirpana muuttui isoksi neitokaiseksi otsatukan myötä, eikös?
<3

Ja vielä, löysinpä vauvakuvan  28 vuoden takaa..


..ja siinä vauvassa oli jotain tuttua.


Väittävät poikaa aivan isänsä kopioksi, ja onhan hän. Kyllä siinä silti vähän äiskääkin on. Ainakin jos vauvakuvia vertaillaan.

Pirpanassa on paljonkin äiskää. Tästä päästäiskin mielenkiintoiseen aiheeseen, josta vertaisten parissa ollaankin joskus aikaisemmin keskusteltu. Onko suotavaa sanoa down-lasta vanhempiensa näköiseksi? Kuinka vanhemmat sen ottavat ja kuinka moni vanhempi kuullut muistuttavansa omaa erityistään? 

Oma mielipiteeni on että aivan ehdottomasti on suotavaa sanoa. Mua on välillä ihan harmittanut se kun ihan muutaman kerran vain olen näin kuullut omastani sanottavan vaikka Pirpanassa on paljon mun mielestä meidän vanhempien piirteitä. Samoin monet tuntemani ds-lapset, näyttävät aivan selvästi omilta vanhemmiltaan. Ehkä me extraktromosomilapsosten vanhemmat olemme jollaintavalla oppineet katsomaan niiden erityispiirteiden ohi? En tiedä. Ymmärrän silti täysin sen, että aiheeseen on ulkopuolisten vaikeampi tarttua, tuskin itsekkään aikaisemmin olisin niin mennyt tekemään. Nyt on toisin, kun tiedän että moni erkkaäiti erittäin mielellään kuulisi enemmänkin muistuttavansa omaansa. Tästä voisi keskustella tuntikausia. Mielenkiintoinen aihe.

Vaikkakin, ihan sama loppupeleissä että ovatko vaiko eivätkö ole. Niin tuhannen rakkaita ovat jokatapauksessa ihan juuri sellaisina kuin ovat! 
Näitä asioita on vaan sillointällöin kiva pohdiskella.

Ja lopuksi vielä riemuittakoon, että Pirpana viittoi tänään omalla tavallansa "nukkumaan" juuri ennen päikkäreitä. Olimme H:n kanssa täydellisen häkeltyneitä ja tuijotettiin vaan toisiamme. Sanoin Pirpanalle sen jälkeen että "Haluatko sä nukkumaan vai?" ja hän vastasi viittoen että "Nukkumaan". Tuntui kyllä hienolta ja olin niin tuhannen ylpeä!
:)

Nyt hömppäsarjoja.



Erityispiirteet

Iltajumpat

20.57



Vähän telkkaria ja iltasnäcksinä maistuu näemmä omat varpaat. Edelleenkin, kadehdittavaa joustavuutta. Tässä tilassa tuntuu melkeinpä uskomattomalta että joku kykenee moiseen.




Sitten vielä loppuvenytykset. Tämän jälkeen olikin hyvä nukahtaa  melkeinpä välittömästi omaan sänkyyn. Hyvä treeni pistää unettamaan ihanasti.

Siitäpä tulikin mieleeni että Pirpanan äitikin haaveilee harva se päivä itselleen mieluisasta liikuntamuodosta eli tanssimisesta vaan se ei nyt tällä möhiksellä enää onnistukkaan. Harvoin odotan syksyä keskellä kesää mutta tänävuonna teen niin poikkeuksellisesti. Aikamoinen syksy tulossa kaikinpuolin. Kaiken muun hyvän lisäksi aion myös tanssia silloin.


Downin syndrooma

Kotona taas

21.49

Mummin kainalossa (Harmillisen tärähtänyt kuva)
Uskaltauduin jälleen palaamaan kotiin tuon parin päivän takaisen tapaturman jälkeen! Niinkun muutama ehkä onkin fb:stä huomannut, oltiin mummin ja papan luona hoidossa yksi yö (turvallisuus sekä mukavuussyistä). Onpahan ollut kipeä varvas. Pieni mutta sanonko miten tyhmä vaiva. Joka kerta kun erehdyn kävelemään vähän pidempiä matkoja, haava aukeaa ja taas veri vuotaa. No, nyt täytyy yrittää ottaa iisisti. Onneksi Pirpana rakas oli väsynyt ja nukahti ajoissa sekä helposti. 

Mulla on tänään ollut taas vähän apeitakin ajatuksia. Ikävöin ystäviäni ja harmittaa että en ole oikein aktiivisesti jaksanut pitää yhteyttä edes niihin läheisimpiin. Odotan vaan täysillä pojan ulos putkahdusta eikä mielessä nyt jaksa muut asiat pyöriä. Kömpelyys ja iso maha saavat aikaan sen etten oikein viihdy kahviloissa tai vastaavissa tällähetkellä mutta tilanne korjaantuu varmasti syksyn saapuessa. Olen myös mietiskellyt paljon sitä että kuinkakohan moni mun ystävistä lueskelee tätä blogia? Terveisiä! Olette ajatuksissa <3

Äh ja sitten se sektio! Jokayö mielessä. Pelottaa tuo uusi tuntematon. Ei auta.


Ollaan ihasteltu Pirpanan venymistä jo pidemmän aikaa ja tänään nappasin kuvankin melkeinpä täydellisestä spagaatista, joka sai äidin vihreäksi kateudesta. Tuo hetki oli lyhyt joten parempaa otosta en tälläkertaa saanut. Tyypin elastisuus on myös käsittääkseni ainakin osittain ylimääräisen kromosomin ansiota. Venyy oikeasti ihan äärimmäisen uskomattomiin asentoihin ja kaikenlisäksi hymyssä suin. Kuinka ollakkaan! :)

Jee huomenna velipoika piristää tämän mutsin yleisilmettä ja laittaa kuontalon uuteen uskoon. Tervetullutta kaikki luksus!

Luksusta luvassa myös vartin päästä kun saan ihan rauhassa makoilla sohvalla, parannella varvasväliäni ja katsoa "Little miss sunshine"-leffan jonka töllö tarjoaa torstai-illan ratoksi. Oma aurinkoinen niin suloisesti omassa huoneessansa tuhisee. Voi rakkautta!

Downin syndrooma

Keskittyneenä

22.59



Se on niin keskittynyt tuo minun pieni menninkäinen, kun kerran päivässä saa 5-10 minuuttia katsoa telkkarista vähän piirrettyjä, että oli ihan pakko laittaa tuo klippi tänne blogiin vaikkei siinä sen kummempia tapahdukkaan. Mun on vaikea uskoa että tuosta telkkarin tiiraamisesta nyt niin hirveästi haittaakaan olisi jos ja kun siitä ei vaan tule se lapsen kaikista tärkein päivän askare.

Videosta muuten näkee kuinka Piippis tykkää nykyään jäytää kieltään aika intohimoisesti mutta uskoisin että kutiavilla ikenillä on osittain oma vaikutuksensa asiaan. Toki down-lapset tykkäävät temppuilla kielellään enemmän kun tavislapset, sillä onhan usein suu pienempi kuin normaalisti ja näinollen kieli vähän liian iso pieneen suuhun. Pirpanalla tuokin touhu tosin ilmenee vähän kausittain. Joskus kikkaillaan enemmän ja joskus vähemmän.  Meidän tyttönen kun ei ole innostunut tutista koskaan, ei siitäkään ole siis ollut apua suun motoriikan treenaamisessa. En ole jaksanut ottaa stressiä oikein asiasta. Loppupeleissä aika pieniä juttuja kun ovat nuo. Pieniltä ne ainakin tuntuvat.

"Nalle puh"-asennon sain myös aika kivasti ikuistettua tuohon klippiin! Bongatkaa siis Nalle puh-asento :)

Ja niin, kolmas ilta putkeen kun neiti nukahti täydellisesti omaan pinnasänkyynsä ja tälläkertaa mummi sai toimia nukuttajana. Pyysin tarkoituksella mummin sen tekemään, sillä isi on iltavuorossa ja halusin testata onnistuuko homma ilman äitiä. No onnistuihan se ja helpotus oli suuri.
Meillä vanhemmilla kun on luvassa viikon päästä se jo aikaisemmin mainitsemani Turun reissu niin oman mielenrauhani kannalta on tärkeää nähdä että tyttö nukahtaa levollisesti myös muiden kuiskutteluun. On se vaan niin paras. Ehkä mä selviän tuosta reissusta. Odotan ihan oikeasti tosi paljon! H uskalsi eilen varata hotellinkin eli nyt ei enää voi perua ja hyvä niin, sillä tämä tekee varmasti gutaa sekä äipälle, isukille että pikku Pirpanallekkin.

Piti kirjoittamani lyhyesti vaan näin taas kävi. Ehkä otan päiväkirjan jälleen käyttööni tämän blogin lisäksi.. :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

Downin syndrooma

Pieni tarina elämästä

22.23


Tapahtuipa eräänä päivänä kun esikoistani odotin, hauska juttu jonka nyt teille lukijoillekkin jaan. Ystävälläni on eräänlaisia työsuhde-etuja ja hän päättikin sitten ilahduttaa mua antamalla tulevalle pienokaisellemme lastenkirjan, jonka tosiaan ilmaiseksi työpaikaltaan sai. Kotona päätin sitten yhtenä iltana tutustua tuohon ensimmäiseen vauvakirjaamme ja normaalin tottumuksen mukaan luin takakannen "briiffin". Se alkoi näin:"PIENI PÄIVÄNSÄDE-kirja on tehty tukemaan perheitä, joihin on syntynyt vauva, jolla on jokin poikkeava pirre tai ominaisuus..." Soitin ystävälleni ja kerroin tästä pilke silmäkulmassa, sillä tiesin että hän ei ollut tutustunut tuohon kirjaan tarkemmin. No, ystävä tunnollisena ihmisenä kauhistui tietenkin ja kertoi ettei huomannut tuota pointtia ollenkaan. Lopuksi naureskeltiin ja asia unohtui...
...kunnes saavuttiin pienen päivänpaisteemme kanssa kotiin ja löysin tuon kirjan jälleen. 
Elämä on täynnä hassuja sattumia eikö?


Kerro, kultani,
kerro ja näytä.
Silmäni avaa,
sydämeni täytä.

Kirjasta, "Pieni päivänsäde".

Kiitos O, tästä kirjasta tuli todella tärkeä meille ;)

Downin syndrooma

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen

0.37


Eilen Pirpana pääsi äidin mukaan töihin ja olipas äidillä mukavaa kun oli oma assistentti auttamassa! Hyvin sujui laskutus vaikka vauva viihtyikin sylissä kokoajan. 
:)

Tänään me naiset ollaankin sitten vaan oltu ja löhöilty sohvalla. Isi päästettiin keikalle ( bändin nimeä en muista) siitä hyvästä kun äiti oli torstaina vähän kylillä. Pirpanakin osaa muuten nykyään istua niinkun isot tytöt ja siitä todiste tuossa:


Ehkä nyt on hyvää aikaa vastata tuohon kysymykseen joka mulle esitettiin pari päivää sitten. Muutaman kerran olenkin jo kirjoitellut tuntemuksistani ja ajatuksista Pirpanan syntymän jälkeen. Nyt kirjoitan vielä vähän tarkemmin. Kysymys siis kuului jokseenkin näin: Mitkä asiat minua huolestutti heti diagnoosin kuultuani ja mitkä asiat huolestuttaa nyt? 

Kun kätilö mainitsi heti muutaman minuutin kuluttua syntymästä erityispiirteistä, muistan ensimmäiseksi huolehtineeni H:n jaksamista ja vointia. Hyvin pian kuitenkin mentiin nukkumaan koko porukka (uupuneina kahden vrk:n pituisesta synnytyksestä)  ja sitten vasta seuraavana aamuna ymmärrettiin tilanne ihan oikeasti. Tietysti sinä aamuna mietittiin kumpikin H:n kanssa että miten asia ilmoitetaan sukulaisille, ystäville ja työkavereille. Päätettiin siinä että kaikista läheisimmille soitetaan heti ja muille ilmoitellaan sitten myöhemmin( ja niin teinkin kolmen viikon päästä. Jopa niinkin "älyttömällä" tavalla kuin että laitoin Facebookiin omannäköiseni ilmoituksen tilanteesta sekä muutaman tekstiviestin ystäville. Vastaanotto oli todella lämmin). Meillä kolmella oli asiat kuitenkin tosi hyvin. Imetyskin sujui (ei todellakaan itsestäänselvyys down-vauvojen kanssa). Olimme kaikki fyysisesti hyvässä kunnossa ja saatiin olla yhdessä kokoajan. Missään vaiheessa Pirpanaa ei viety lastenosastolle vaikkakin jossainvaiheessa meitä valmisteltiin siihen jo kyllä. Onneksi saatiin sokeriarvot kohoamaan sinnikkäällä syöttämisellä ja tyttö sai jäädä meidän luokse. Huoli pienestä oli siis myös kova. Saatiin nimittäin vasta parin päivän päästä syntymästä kuulla että onko vauvalla mahdollinen sydänvika tai muuta rakenteellista ongelmaa. Ei ollut ja siitä olimme ja olemme todella kiitollisia.  Siinä ne alkuvaiheen suurimmat huolenaiheet olivatkin. Hyvin pian ennakko-odotukset normaalikromosomiston omaavasta tyttövauvasta väistyivät taakse ja hyväksyimme tapahtuneen eli toisinsanoen rakastuimme tuohon ihanaan down-tyttäreemme tulisesti.

Nyt puolen vuoden yhteiselon jälkeen, on huojentavaa huomata miten huoletonta meidän elämä oikeastaan onkaan! Joskus iltaisin mietiskelen Pirpanan tulevaisuutta ja se saakin sillointällöin mielen ahdinkoon. Tytön kehityksestä mä en ole jaksanut ottaa paineita. Yritetään omalta osaltamme vanhempina tehdä kaikkemme että rakas tyttö saa parhaat mahdolliset valmiudet itsenäiseen tulevaisuuteen. Kouluun meno ja itsenäistyminen ovatkin ne suurimmat kysymysmerkit. Mihin kouluun? Kiusataanko siellä? Oppiiko lukemaan? Mihin muuttaa aikuisena ja niin edelleen.. Yritän silti olla miettimättä tulevaisuutta liikaa. Tiedän että Pirpanalla ei tule olemaan mitään hätää sillä hän elää elämäänsä tällähetkellä täydellisen rakastettuna ja suurten sydänten ympäröimänä. Tarkoitan tuolla lähinnä siis perhettä, sukulaisia, ystäviä ja kummeja..
Kiitos <3


Downin syndrooma

Onnellisuus

22.08


Tänään meillä on ollut ihan hirveän hauskaa! 

Taisipa johtua väsymyksestä tuo äsken kuvattu kikattelu. Nukahti nimittäin harvinaisen helposti tyttönen yöunilleen.. Kiva että on näitä helppoja iltojakin.
Ollaan tänään touhuttu kaikenlaista mukavaa ja ehkä siitä syystä unikin tuli ilman kummempia taisteluja. 
Taisteluista puheenollen, tämä mamma kävi tänään ostamassa Dolce Guston ja aloitti siis taiston kaamosväsymystä vastaan. Tai mistä nyt sitten tämä jatkuva haukottelu johtuukaan?! Rautatabletteja yritän myös muistaa syödä päivittän. Mulla on ollut aina vähän vaikeuksia saada hemoglobini pysymään tarpeeksi korkealla ja nyt on olo taas ollut vähän heikko. Odotusaikana se vasta mahtavaa olikin kun verenpaineet oli tosi alhaalla ja hemoglobinit myös. Pikku pöhnässä kokoajan siis.

Pirpanalle löydettiin tänään vihdoin ja viimein vähän isompia vaatteita ja nyt siis ei auta muu kun siivota vaatekaappi (mañana) niistä kaikista pienimmistä bodeista ja potkareista. Aika kauan noita 56 senttisiä vaatteita tulikin käytettyä kun tuo meitin tyttönen oli niin rääpäle syntyessään <3 Tänään pidettii päällä 68 cm bodya. Voi  voi sentään.. 

Pakko vielä kertoa kun muutama ihminen tuli ihastelemaan meidän vauvaa kaupoilla, huomasin jälleen että olenpahan taas kasvanut henkisesti vahvemmaksi. Mulla ei enää tule sellaista tarvetta, että täytyisi alkaa jotenkin selittelemään miksi Pirpana saattaa olla vähän eri näköinen kun vauvat normaalisti. En oo koskaan niin suoranaisesti tehnytkään mutta alussa piti oikein taistella etten heti tokaise mitään tyhmää kuten esimerkiksi että "Sillä on sitten downin syndrooma" tai jotain muuta höpsöä.  Kun ne tietyt erityispiirteet Pirpanan kasvoilla kuitenkin näkyy. Ne piirteet, jotka tekee Pirpanasta äidin mielestä nyt juuri niin kauniin ja täydellisen. Muiden äitien tarinoita luettuani, olen törmännyt tuohon ilmiöön aikaisemminkin. Ilmeisesti aika luonnollinen ja normaali tunne alkuvaiheessa monella erkkalapsen vanhemmalla. Nyt alkaa vasta ymmärtämään kunnolla että miten pyörällä oma pää olikaan silloin alussa. Ja yleensä nämä hämmentävät tunteet liittyivät ulkopuolisiin tai vieraisiin ihmisiin jollaintavalla. Tuntuipahan hyvältä kirjoittaa tuostakin tuntemuksesta tänne! Pieni annos avautumista :)

Huomenna alkaa viikonloppu. Ihanaa!

Erityispiirteet

Sydämenviiva

21.41

  

Nelisormipoimu




Liian pitkä 
      sydämenviiva
         kämmenessäsi.
Ensimmäinen 
      määritelmä
Et voi olla
       normaali.

            -Lilja Harju

Suosituimmat

Facebook