Elelemme jo alkavaa uutta viikonloppua mutta koska edellinen oli niin kovin tärkeä, päätin näin alkuun täällä blogin puolella hieman palailla menneen viikonlopun muisteloihin. 

Korkeasaaren visiitti on kuulunut perheemme jokavuotisiin perinteisiin, mutta tänä vuonna talsimme saaren ympäri poikkeuksellisen isolla porukalla. Mukana olivat isovanhemmat sekä H:n veljen perhe, ja koko jengimme koostui siis kuudesta aikuisesta sekä viidestä lapsukaisesta. 

Olimme vaatetuksemme suhteen varautuneet sangen ylenpalttisesti - ihan vaan varmuuden vuoksi. Sää ei ennusteista huolimatta ollutkaan hyinen joten hyvin tarkenimme. Sen olen tämän yhdeksän vuoden aikana oppinut, että reissun päällä oikeanlaiset varusteet ovat kaiken a ja o! Prioriteetti numero yksi. Jos palelee, menee suunnitelmat pyllylleen satavarmasti. 

Pohdimme tovin että nappaammeko Korkeasaaren omat lainarattaat kierrokselle mukaan ja päädyimme lopputulemaan, että paree vielä tässä kohtaa pitää menopelit matkassa mahdollisen totaaliuuvahduksen varalle. Ihan hyvä päätös oli se, sillä väsy tavoitti kyllä aika-ajoin Piippiksen ja reissu taittui näissä hetkissä mukavasti keltaisissa rattaissa fiilistellen. Elämä sinttinä on paljon helpompaa, kun ysivuotiaana mahtuu vielä rattaisiinkin istumaan! No joo, kannustamme nykyään neitiä pääsääntöisesti kyllä aktiiviseen liikkumiseen eikä kotopuolessa rattaille enää ole käyttöä - paitsi jos pitää kiireenvilkkaa kiirehtiä kouluun siskoa ja velipoikaa hakemaan(Pirpanaisen matka kun taittuu aina silloin tällöin vielä hieman verkkaiseen tahtiin). Riippuu hyvin vahvasti neidin omista fiiliksistä!

Oikeat eväät jätimme tällä kertaa kotiin, mutta koska Korkeasaaressa on aika kivasti suunniteltu yhdistetty eväspaikka sekä ravintola, oli meillä mahdollisuus ostaa sapuskaa paikanpäältä - ja niin teimmekin. Ikimuistoisimmissa hetkissä napostelimme ranuja metrin päässä karhusta, vain lasiseinä välissämme. En osaa sanoa että keneen tämä kolahti kaikista isoimmin - lapsiin vaiko minuun.

Vielä sunnuntainakin mukelot iloitsivat läheisten kanssa kivassa miljöössä vietetystä päivästä. Samanikäiset serkut ovat parasta mahdollista seuraa ja varsinkin nämä eskarilaistyttöset tuntuivat bondaavan poikkeuksellisen lujasti tällä reissulla.  Yhteinen sävel alkaa löytyä - söpöä!

Lauantaipäivän viralliset jatkot vietimme ukin ja mummun luona pizzapelleiltä iltapalaa napsien. Näinä korona-aikoina tällaisia yhdessä vietettyjä hetkiä osaa kyllä aivan eri tavalla arvostaa ja niiden soisi jatkuvan pidempäänkin. 9 h ei näemmä riitä juur mihinkään kun juteltavaa riittää.

Joku on joskus kysynytkin minulta, miten Pirpana viihtyy muun serkkulauman parissa. Vastaus on lyhyt ja ytimekäs - parempaa en voisi toivoa ja olen tästä tilanteesta hyvin kiitollinen. Niin kuin aikaisemmin olen täällä blogissani useaan otteeseen todennut, siinä missä me kasvatamme Piippistä on Piippis kasvattanut myös meitä ja lukuisia muita lähipiiristänsä. Melkeinpä väitän, että serkuillensa Pirpana on yksi muista rakkaista - ihan normityypperöinen kera oman persoonansa. Tiedostavat kyllä Downin oireyhtymän ja kehitysviivästymän mutta sen olemassaololla ei ole juurikaan merkitystä tai vaikutusta siinä mitä tulee heidän asennoitumiseensa Pirpanaa kohtaan. Ja jos on, on se vain ja ainoastaan positiivista sekä suloista. Välittävää ja rakastavaa.

Tänään sain herätä klo 5:30 arkeen, joka pitää sisällänsä paljon kiirettä ja hulinaa. En silti uskonut miten täydellinen tästä päivästä loppujenlopuksi tuleekaan. Sain työpaikalla kiitoslahjan ja mahdollisuuden jatkaa kuukaudenkestoista määräaikaista pestiäni pidempään. En empinyt tätä tarjousta hetkeäkään ja toistaiseksi taloudelliset huolemme ovat taas menneisyyttä. Olen hyvin onnellinen. Perheessämme asustaa nyt 2 tienaavaa vanhempaa ja haaveilullekin voi taas antaa vähän tilaa. Sunnuntaina astumme askeleen lähemmäksi haaveitamme ja käymme katsomassa pientä pakopaikkaa, josta olen jo tovin uneksinut. Se että menemme jo katsomaan, on askel lähemmäksi. Piilopirtti, jonne karata hetkeksi arjen hulinaa.. tämä haave tulee kyllä vielä todeksi mutta milloin, sen aika näyttää. Sitten kun se oikea osuu kohdalle. 

Päivätyöläisen bonus on yhteinen viikonloppu rakkaiden kanssa. Seuraavaksi kiiruhdan omieni kanssa saunan lämpöön ja illan tv-tarjontaa odottelemaan. Sain äidiltäni myös upean ison valoporon, jonka haluaisin käydä jo pihalle asentamassa. H ei anna. Tästäkin tänään varmasti vielä neuvotellaan..  Se kun ei mun mielestä ole jouluporo, vaan pimeän ajan poro!

Ihanaa viikonloppua ! <3

P.s Kiitos @katjahuu ja @huurnane kuvien lainasta pus.