Toivottelee Pirpana ja koko muu perhe!
Ihanaa huomata, että kun kirjoitteluun tulee muutaman päivän tauko, täällä blogissa kysellään jo perään ;) Viikonloppu oli vaan niin täynnä hulinaa, etten saanut aikaiseksi kirjoitella. Iltaisin väsymys vei voiton kaikesta muusta. Käytiin lasten kanssa kyläilemässä kavereiden luona Viikissä ja sieltä haettiin PikkuW:lle isojen poikien turvaistuin autoon. Ihan hassun näköistä kun takapenkillä istuu nyt kaksi isoa pientä. Kiitos neito L hienosta istuimesta!
Kaukalon laitoin nyt myyntiin FB kirpparille, haikein mielin. Ja sisarusrattaat myös. Ja sitterin. Ja sohvan. Ja niin edelleen. Pää on täynnä uusia sisustusideoita ja sehän tarkoittaa sitä, että niille ideoille on tehtävä tilaa. Se, että myyn nyt tuota lastentarviketta, arveluttaa mua vähän edelleen. Vaikka mä en todella nyt jaksa edes ajatella raskautta ja kolmatta synnytystapahtumaa, tiedostan hyvin silti sen, että lapsiasioissa ei koskaan pidä sanoa : Ei koskaan. Onhan tässä vielä 10 vuotta ihan hyvää peliaikaa jäljellä. No, saahan sitä tavaraa sitten taas haalia jos niikseen tulee. Meillä ei ole tilaa kaikkea säilytellä.
PikkuW on ollut vähän mökömökö aika-ajoin parin päivän ajan, sillä yläetuhammas on tehnyt tuloaan. Viimeyönä se hammas onneksi puski tiensä läpi ikenestä ja nyt on ollut huomattavasti onnellisempi päivä. Pirpana on ihmetellyt vieressä, että miksi se itkee kun normaalisti ei juurikaan sitä tee.
Pirpana sai paljon kehuja fysioterapiassa tänään kun on oppinut tuon ylösponnistamisen niin hienosti. Kovasti sai taas olla ylpeä mutsi ja onnellinen omastaan.
Piippis ratkaisi muuten eilen Brio palikkatehtävän tyylilleen uskollisesti. Tässä se tulee.
Huippukuva, ei voi olla hymyilemättä!
Meidän vappu sujuu rauhallisissa merkeissä tänävuonna. Huomenna käydään kaupassa ostamassa jääkaappi täyteen herkkuja ja sitten isi lähtee iltavuoroon. Mussutetaan munkit ja simat siis kolmisin lasten kanssa täällä kotona. Vappupäivänä brunssille totuttuun tapaan. Me vanhemmat juhlitaan sitten aikuisten vappua perjantaina H:n keikalla Bar Loosessa Helsingissä. Jos Snipe Drive yhtään kolahtaa niin nyt kannattaa saapua paikanpäälle. Eikä maksa mitään.
Tää tuntuu mielettömältä ja vähän huvittavaltakin jo. Siinä ne nyt tapittaa vierekkäin ja mussuttaa pinnasängyn laitaa. Edellisellä fysioterapiakäynnillä(pari viikkoa taaksepäin) Pirpanan kanssa harjoiteltiin ylöspäin ponnistamista ja ei siitä oikein meinannut tulla mitään.
Sitten se yhtäkkiä tajuaa. Ja samaan aikaan pikkuveljen kanssa tietysti. Vielä ei ihan maan tasalta tuo nousu onnistu kummaltakaan, mutta jos istuu jonkun pienen korokkeen päällä, niin siitä jo onnistuukin ja sitten kun sinne ylös päästään, ei millään suostuta laskeutumaan maan pinnalle.
Ihmeellistä tämä mun elämäni. Ihmeellisiä nuo pienet ihmiset.
..kun pääsee kulkemaan itsenäisesti ulkona. Vauhti on tyyliä etana, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa kunhan päästään kunnolla potkuttelun makuun. Nyt otetaan vaan pari ponnekasta potkaisua ja sitten levätään hetki. Mutta, mihinkäs meillä on kiire. Ei yhtään mihinkään!
Onni on oma koiramenopeli.
Tänään kun isi tuli töistä, lähdettiin aikaslailla hetken mielijohteesta Kellikselle Kinuskilla-kahvilaan vähän herkuttelemaan. Annoin itsellenikin siihen luvan ja nautiskelin herkut suurella intohimolla (Noi jättipalat on koko perheelle, ei vaan ja ainoastaan mulle;) ). Toistaseksi "kaksosten" kanssa on kiva tehdä tällaisia reissuja, sillä osaavat tosi nätisti käyttäytyä.
Ai että mikä kuva! Näytänks mä aina tolta kun syötän lasta?!
Pari päivää taaksepäin multa kysyttiin hyvä kysymys, johon yritän nyt vastata parhaani mukaan. Kysymys kuuluu: Miten tukea down-lapsiperhettä alun järkytyksen keskellä ja muutenkin?
Mulla itselläni ensimmäiset ajatukset laitoksella Pirpanan syntymän jälkeen ja diagnoosiepäilyn saatuamme oli, että nyt kaikki ihmiset ympärillä alkaa säälimään meitä ja se tuntui ihan kamalalta. Se oli varmasti tunteista epämiellyttävin juurikin silloin alkumetreillä. Me kun emme missään vaiheessa sääliä kaivattu osaksemme. Onneksi suurin osa ihmisistä on jättänyt voivottelut voivottelematta meidän aikana ja hyvältä on tuntunut se, miten paljon ihailua Pirpana on alusta asti saanut ulkopuolisten taholta. Ja toistaiseksi se positiivinen ja iloinen asenne tyttöön sekä DS:n liittyen on tuntunut ihan aidoltakin. Pirpanan syntymä oli meidän elämämme suurin ja onnellisin asia. Tuon pienen tytön vuoksi mä olen ihan oikeasti paljon vahvempi ja onnellisempi kuin ennen.
Eniten toivonkin että meidän perhettä ja eteenkin Pirpanaa kohdellaan ihan niinkun muitakin. Toki täytyy muistaa, että tietyt asiat ei hänen kohdallaan suju niinkun normilapsilla, mutta tärkeintä on ettei tyttö jää muiden lasten (esim ikäistensä )varjoon vaikka siitä syystä kun hän ei vielä kävele tai puhu niinkun muut. Hän ymmärtää ja elää hetkessä kuitenkin mukana ihan niinkun kaikki muutkin. Valitettavasti tästä mulla on vähän jo kokemusta ja se satuttaa paljon. Olenkin psyykannut itseni siihen, että mä joudun varmaan koko loppuelämäni taistella aina sillointällöin näiden tunteiden kanssa.
Yksi hyvä tapa auttaa, on tarjoutua vaikkapa hoitoavuksi joskus ja päästää vanhemmat vapaalle :) Joskus kun tilanne voi meillä vanhemmilla olla se, että hoitoapua läheltä ei löydy ja silloin oma aika jää vähälle. Se on kuitenkin niin kovin tärkeää jokaiselle äidille ja isille sillointällöin. Itse olen onnekkaassa asemassa tässäsuhteessa ja apua on saatavilla melkeinpä aina kun sitä tarvitsee.
Mutta niin, alkujärkytys.. vaikea sanoa mitä kukin kokee tarvitsevansa sillähetkellä. Omaa aikaa? Kukkia, niinkun normaalistikkin ja vaikka joku kiva runo? Vertaistukivinkkejä ja blogiosoitteita. Halauksia? Uskoisin että näistä vinkeistä voi olla ainakin vähän apua. Muut vertaisvanhemmat, voitte täydentää listaa kommenttiosioon.
Kiitos hyvästä kysymyksestä! :)
