Nyt annan luvan suuttua tuosta hieman harhaanjohtavasta otsikosta, sillä minä itsekin hilppasen provosoiduin tänään pienimmän kanssa lääkärissä ollessani.

Oikein mukavanoloinen naislekuri tutki ensin PikkuH:n ja totesi, että tytsyn kumpainenkin korvakäytävä on tulipunainen. Tämä ei valitettavasti tullut yllätyksenä viimeöisen itkeskelyn sekä valvomisen jälkeen ja nyt vaan toivomme lujasti, että antibiootit parantavat murusen olotilan nopeasti. Raukkaparka oksensi autoonkin kotimatkalla, kun kuume alkoi nousta. Onneksi ehdimme ulos apteekista, huh. 

Minun äitiystaipaleeni ensimmäisen korvatulehduksenkin voi nyt sitten ruksata sairastelumuistoihin. Ei ole mukavaa katsella vierestä sitä ei. Kiitollinen olen kuitenkin siitä, että 7 vuotta ehdittiin elellä ilman moisia..

Mutta että mistä minä tänään itse hieman hätkähdin lääkärissä ollessamme? No minäpä kerron.

Mikä olisi nolointa, mitä sinulle voisi tapahtua? Yksi mun mielestä noloimmista tilanteista on sellainen, että luulee jonkun toisen odottavan vauvaa ja sitten erehtyy sen ääneenkin vielä toitottamaan. Ja sitten se toinen ei oikeasti ole edes raskaana, kääk. Vaan koskaanpa en ole ajatellut, että kohdalleni osuisi tämä tilanne toisinpäin. Tapahtuipa siispä tänään jotakuinkin seuraavanlainen episodi eräässä yksityisessä hoitolaitoksessa..

Lääkäri kuuntelee mun keuhkojani vastaanotolla ja toteaa sen jälkeen:

"Ethän sä vauvaa odota?!"

"En.." , vastaan.

"Heh, kun mä katsoin vaan että sun vatsa vähän pömpöttää..heh."

"Niin (kylmää naurua), mulla on kolme pientä lasta ja sitä rataa.. "

Ei mitään. Tutkimukset jatkuu ja saan tärkeän diagnoosin vaivasta jota ei terveyskeskuksessa noteerattu, vaikka varta vasten sitä vaivaa kävin pari vuotta taaksepäin valittelemassa. Nyt odotellaan lääkkeiden vastetta ja jos henki ei dropeista huolimattakaan pihise normaalisti, varaan ajan ultraan.

Toista viikkoa jatkunut flunssamme perheen sisällä taasen on virusperäistä ja se ei vaadi toimenpiteitä. Kutittava yskä lähtee yskimällä ja lääkkeitä siihen ei tarvita. Sen tiesinkin. 

No mutta, käynnin jälkeen kerroin tapahtuneen läheisilleni. Jäimme pohdiskelemaan ammatti-ihmisten etiikkaa ja sitä, miten se vaihtelee eri ihmisten välillä huikeasti. On ihmisiä, jotka sanovat ennen kuin ajattelevat ja on ihmisiä jotka haluavat syystä tai toisesta loukata. On ihmisiä, jotka eivät koe sanoneensa mitään normaalista poikkeavaa, vaikka toinen ihminen pahottaisi mielensä pitkäksikin aikaa. On ihmisiä jos jonkinmoisia. 

En ole koskaan kokenut olevani kovinkaan ylipainoinen, mutta pömppis mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. 3 raskautta neljän vuoden sisään tietenkin myös venytti vatsanahkaani entisestään ja kahden sektion jälkeen tilanne on ollut silminnähtävissä. Omat prioriteetit elämässäni ovat olleet kuitenkin vuoden 2011 jälkeen toistaiseksi vahvasti toisaalla, ja vatsanahkani on saanut löllyä legginsien leveän kuminauhan alla ihan omaan tahtiinsa. 

Aina paino ei kerro ihmisestä. Olen 156 cm pitkä, painan 48 kiloa ja näytän siltä kuin olisin raskaana. Olen siis mahakas. Onnellinen mahakas. 

Mutta arvatkaapas mitä. Tämänpäiväisten tapahtumien myötä saan loistavan aasinsillan kautta kertoa teille kaikille ihan super uutisen. Saan huhtikuussa uuden tittelin ja se tekee minut entistäkin onnellisemmaksi -  minusta nimittäin tulee ISOtäti! Kirjaimellisesti. Varsinkin jos keravalaiselta naislekurilta asiaa tiedustellaan.

Ei vaan, oikeasti mä myötätuntopullistelen siskontyttöni kanssa. Ihanaa! Vauva!

 Jäin tänään pohtimaan vielä sellaista, että vaikka arvostankin tuhannesti enemmmän sitä, että asiat sanotaan ihmiselle suoraan päin kasvoja, on ehkä silti suotavaa opetella käyttämään jonkin sortin suodatinta sanomisissaan. Oli sitten ammatti-ihminen työssään tai sitten siviili omassa henkilökohtaisessa elämässään. Olen miettinyt paljon tätä myös oman tulevan ammattini kannalta. Koskaan ei voi olla liian ammattilainen, ollakseen kuitenkin kohtelias, eikö vain?

Niin. Muutama vuosi taaksepäin mä näytin oikeasti aika isolta ystävieni häissä. Antakee armoa siis.

Ihanaa viikonloppua kaikille. Me jatkamme sairastelua ja harmittelua siitä, että viimeinen näyttöpäivä jäi tänään suorittamatta. Onneksi ensi viikolla on aikaa ja sitten mä olen tehokkaampi kuin koskaan! Voin kertoa, että ei ole mukavaa suorittaa elämänsä tärkeintä näyttöviikkoa aivan tuhannen infernaalisen köhän säestämänä. Se on kamalaa.

Ja p.s. Tämä postaus on kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa.

Niin se kuulkaas taas hurahti 4 viikkoa työharjoittelussa ja huomenna mulla alkaakin sitten nelipäiväinen näyttö. Perhosia vatsassa just sillai sopivasti. 

Viikonloppu sairasteltiin enemmän ja vähemmän eikä loppua pöpön riehumiselle näy vieläkään. Tänä aamuna kuume nousi poitsulle ja pari päivää sitten kuumeili pienin. Nyt mä jännitän normi näyttökutinan lisäksi myös sitä, että pysynkö itse kuumeettomana loppuviikon ajan. Tämä yskä on jotain aivan kamalaa ja se on kaikenlisäksi kestänyt jo viikon verran. Vetäsee olotilankin niin totaalisen klesaksi että kaikki arkiset hulinat tuntuu ylitsepääsemättömän raskailta.

Terveimpänä meidän jengistä on keikkunut  (ylläri ylläri) Piippis, jonka kanssa piipahdin tänään jokavuotisessa hammaslääkärin tarkastuksessa. Sain kuulla siellä vähän huonoja uutisia ja tänään en ole muuta sitten enää mietiskellytkään. 

Piippiksen takahampaassa on kiillevaurio (ei reikä), joka on valitettavasti lohjennut suuremmaksi. Hammaslääkärin mielestä nyt tilanne olisi hyvä korjata, sillä jos kävisi niin huono tuuri että joku pöpö tulehduttaisi hampaan, ei meidän neidille saataisi todennäköisesti herkän yökkimisrefleksin vuoksi mitään päivystyksessä tehtyä.  Hetken aikaa asiaa harkittuani annoin luvan lähetteen kirjoittamiselle. Hampaan korjaus tapahtuisi noin puolen vuoden kuluttua Lastenklinikalla ja nukutuksessa tietenkin. Olen aivan kauhuissani tästä anestesia-ajatuksesta (koska meidän perheestä vaan isäntä on joutunut sen kokemaan) ja harmittaa vietävästi, että yhden kiillevaurion vuoksi joudumme moiseen operaatioon ryhtyä. Mitä jos mun pieni on allerginen jollekin lääkeaineelle? Entä jos tuleekin jotain komplikaatioita? Toisaalta haluan kuitenkin ajatella tässä nyt vain ja ainoastaan Piippiksen parasta ja siksi en uskalla ottaa sitä riskiä, että neitokaisen suuhun tulee joku paise tai muu kipeä juttu. Se on nimittäin se kaikista suurin riski koko tässä jutussa.

Kaikki kokemukset pienten ihmisten nukuttamisesta jakoon pliis! Mä tarvitsen tsemppiä ja kannustusta nyt ihan julmetusti.

Että sellaisia mureheita alkuviikkoon. Toivottavasti loppuviikko hurahtaa mukavammissa merkeissä. Sairastelupostausten lisääntymisestä voi vaan todeta, että syksy on saapunut ja rytinällä. Tätäkö tämä nyt sitten on taas kevääseen asti? Mä. En. Ala. 

Toisaalta jos näistä saikkupäivistä voi jotain hyvää keksiä niin ainakin lasten mielikuvitus pääsee ihan uudella tavalla valloilleen päivittäin. Alla näkyvän taideteoksen ikuistin puhelimellani pari päivää sitten. Kirjoista on moneksi.

 Nyt mä lähden iltahommiin ja pidän itseni pois Googlen ääreltä. En halua nyt vahingossakaan eksyä lukemaan kauhutarinoita epäonnistuneista nukutushammashoidoista.

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille! Hyvä tästä tulee.

Hurahtaneen viikon varrella on fiilis ollut hyvinkin useasti sellainen, että jotain piristystä arkeen olen kovasti kaivannut ja ääneenkin sen taisin H-paralle mainita. Tänään tuo odotettu piristyminen sitten tapahtui taudista huolimatta, kun suuntasimme ystävien kanssa kohti Järvenpäätä, Fröbelin palikoiden syyskiertueen ensimmäistä keikkaa.

 Fröbelin palikat on kyllä oikeasti ihan huikea kokoonpano! Fanitin sitä itse aikanaan ja nykyään jorailen sutsisatsisatsaata omieni kanssa harva se päivä. Työpaikalla kyseisen orkan tuotanto kuuluu asiakkaiden päivittäisiin musatoiveisiin ja törmäsinpäs tänään muuten keikallakin tuttuihin onnellisiin hymyihin..

Pikku H:n kummitäti osti neitokaiselle oman pinkin fanipaidan ja me vanhemmat sitten lahjoimme kaksi muuta samanmoisilla. Voi pienten ihanaisten onnea! Äitikin voisi ehkä haluta omansa. Olenhan fanityttö jo vuodesta 1991.

Ja sitten ovat nämä uutukaiset. Tänään pienin pääsi ensimmäistä kertaa Fröbeleiden keikalle ja innostus on helposti aistittavissa näistä allaolevista tube-pätkistä. Nämä vuoden 2014 tulokkaat olivat aikasta vieterissä koko konsertin ajan. Yhdessä jorailivat, ihanat muruset!

Lapsen onni sekä riemu on hyvin tarttuvaa sorttia. Mä olen ollut yhtä hymyä koko illan ja ipanat ovat ääneen iloinneet siitä, kuinka kivaa tänään oli. "Mä en oo enää pitkään aikaan tykännyt Fröbelin palikoista, mutta tänään kun oltiin siellä keikalla niin mä aloin taas tykkäämään niistä!" , totesi meidän futisjätkä illalla vilpittömästi (tiedän tunteen poikani mun, koska mulle kävi samalla tavalla Biffy Clyron Tavastian keikalla vuonna 2008). Ilmoitti myös pukevansa uuden paitansa huomenna eskariin.. 

Keikkaelämyksen kruunasi tämä hieman tärähtänyt mutta sitäkin tärkeämpi yhteiskuva idolin kanssa. Eipä voi muuta kuin arvostaa suuresti tätä mahtavaa porukkaa, joka vuosikymmenestä toiseen jaksaa yhä ilahduttaa pikkuväkeä ympäri Suomen (ja isompiakin tietysti myös).  Hattu päästä ja iso kiitos!

Ajattelin nyt jakaa pienenä vinkkivitosena tämän syyskiertueen aikataulun teille lukijoille. Kannattaa käydä paikanpäällä kuulemassa ja kokemassa. Toisena vinkkinä vielä mainittakoon, että erityislapsen avustaja (meidän perheen tapauksessa toinen vanhemmista) ei tarvitse lippua keikalle, vaan pääsee ilmaiseksi sisään. Varmistin itse tämän asian lippuja tilatessani.

Jalat turtana, kylkeäkin vähän juilii - hetki on odotettu. Istahdan sohvalle kahvikupposen kanssa kertaamaan ipanoiden päivän kuulumiset. Tänään 2/3 heistä on pienessä syyskröhässä, mutta vauhtia riittää kotona silti saikkupäivästä huolimatta.

Pienin hyräilee Nirvanan Smells like teen spiritiä, esikoinen mussuttaa viikonlopulta ylijääneitä juustonaksuja ja keskimmäinen fudii pehmoista jalkapalloa olohuoneen lattialla. 

Työpäivä on ollut hyvä, mutta edelleen vähän raskas kaiken uuden äärellä. Ihmiset työpaikalla ovat jo tulleet tutuiksi osittain ja päivä päivältä opin heistä himpun verran lisää. Minkälaisesta musiikista pitävät? Miten ruokailevat? Kuinka kommunikoivat ja niin edelleen. Viikko sitten kokemani hämmennys on poissa jo ja kykenen aika-ajoin toimimaan aika kivastikin. Se tuntuu hyvältä.

Iltaisin mietin usein omaa perhettäni. Tyttäreni kehitysvammaisuutta sekä sen vaikutusta koko perheeseen. Sen vaikutusta häneen itseensä sekä hänen tulevaisuuteensa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tulevaisuutta ei kannata etukäteen edelleenkään murehtia. Elämä kantaa - kehitysvammaisuus ei siihen asiaan vaikuta. Rakkaus on tärkeä tukipilari ja tyttärelläni sitä on sekä annettavaksi että vastaanotettavaksi

Mietin ja toivon, että saan jatkossakin työskennellä näiden ihmisten kanssa - edes sillointällöin. 

Mietin ihmistä. Ihmisen sisäistä suloa. Ihmisen ainutlaatuisuutta ja vahvuuksia. Kiinnitän huomioni toisiin ihmisiin kadulla, kun asiakkaiden kanssa kuljemme työpajaan tai kierrättämään. Mietin miksi osa vastaa vilkutuksella asiakkaan iloiseen tervehdykseen, ja miksi osa kääntää päänsä poispäin reagoimatta muuten. Tiedostan jo tässä vaiheessa elämääni erityislapsen äitinä sen, että ihminen ei välttämättä aina ole julma päänsä kääntäessään, vaan kyse voi olla jostain paljon kevyemmästä - vaikkapa tietämättömyydestä tai ujoudesta. 

Keittiömme pöydällä lojuu vanha kommunikaatiokansio, jota me emme ole koskaan käyttäneet arjessa, mutta jonka tärkeyden jonkun toisen ihmisen elämässä ymmärrän kunnolla vasta nyt. On olemassa iso joukko ihmisiä, joille kuvat ovat yksi tärkeimmistä asioista maailmassa. Jokainen ihminen tarvitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.

Luulin tietäväni jotain kehitysvammaisuudesta, mutta oikeasti en tiennyt siitä vielä pari viikkoa sitten mitään. Meillä kotona ei puhuta selkokieltä, ja sen oppiminen kuuluukin nyt olennaisena osana harjoitteluni tavoitteisiin. Meillä ei rajata rakkaudenosoituksia, mutta ymmärrän täysin sen että työelämässä näitä asioita tarkastellaan ihan toisesta vinkkelistä. Siinä missä Piippis vastaa hetkessä arkiseen kysymykseeni pitkällä lauseella, voi toisen ihmisen kanssa joutua hyvinkin pitkään tulkitsemaan vastausta "joon" ja "ein" välillä. Välttämättä sitä ei aina selkeästi edes saa mutta jos onnistuu, on se todella todella tärkeää ja olennaista. Olen oppinut tulkitsemaan eleitä ja ilmeitä. Yritän harjoitella oppimaan turhautumisen, ilon, tyytyväisyyden ja vaikkapa surun elekieltä. 

Siinä sohvalla kahvikupin kanssa istuessani minua sitten väsyttää kovasti, mutta olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen äiti. Ajatukset toki harhailevat siellä sun täällä, mutta koen saavuttaneeni paljon hyviä asioita ja se on nyt mulle itselleni tosi tärkeää. Vuosi sitten kun olin aivan ulalla siitä, mitä tulevaisuus tullessaan minulle (ja mun perheelle) tuo. Se toi jo nyt paaaljon enemmän kun uskalsin haaveilla. 

Siinä sohvalla ajatukset poukkoilevat vielä myös kuluneen viikonlopun suloisissa hääjuhlissa. Kaksi ystävää saivat toisensa ja rakkaus oli käsinkosketeltavissa. Rakkaus tuntui omassakin vatsanpohjassa asti. Lapset kokivat yhdessä ensimmäiset hääjuhlansa ja käyttäytyivät nätisti. Illalla pääsivät mummin ja papan luokse yökylään ja me vanhemmat tanssimme ystävien kanssa aamuun asti. 

Ja niin, kuluneen viikon aikana sohvalle istahtaessani olen useasti miettinyt myös tätä mahtavaa pikkujäbää, joka on löytänyt oman juttunsa ja kuinka se ilo välittyy meihin vanhempiin myös hyvin vahvasti. W sai synttärilahjaksi elokuussa ison maalin meidän etupihalle ja isin kanssa treenatut potkut ovat tuottaneet huomattavasti tulosta. Poika on siitä innoissaan ja sen myötä myös me vanhemmat tietenkin. Annoimme lupauksemme - harrastus saa jatkua talvellakin.

Ipanat katsovat Viileätä Venlaa ja äiti mietiskelee koneen äärellä, että nyt muuten meni osaamisalavalinnat joko hyvin vahvasti saven, syteen tai sitten ehkä ei mennyt. Toisaalta mä olen innostunut ihan kaikesta mitä olen tehnyt kuluneen vuoden aikana ja jokainen harjoittelupaikka on jättänyt jälkensä. Toivoa sopiikin kai siis että musta tulee ihan vaan hyvä lähihoitaja, osaamisalasta vielä sen enempää ressaamatta.

Katson tänään saamaani piirrustusta, jonka on tehnyt  hyvin hyvin lahjakas asiakas työpaikallani. Se on värikäs ja saa minut tosi iloiseksi.

Nyt mun blogiteksteistä muuten näkee aika vahvasti, että minkälaisessa elämäntilanteessa me elellään. Niinkuin tähänkin asti,myös tästä eteenpäin annan 47 palasta-blogin  rehellisesti kulkea siinä arjessa vieressä. Tätä on meidän elämä nyt.

Ihanaa alkanutta viikkoa taasen kaikille!

"Mulla ei ooo mitään tekemistä!". 

Niin, tämä lienee tuttu lause jokaiselle vanhemmalle? Meillä sitä ainakin heitellään ilmoille ihan päivittäin - mutta eipä hätää! Lukaisin nimittäin pari viikkoa sitten artikkelin jossa väitettiin, että lapsen on sillointällöin täysin ok rypeä tylsyydessä - jopa suotavaa! Tuon artikkelin lukaistuani, olemme H:n kanssa tarkoituksellisesti tutkailleet tätä asiaa ja tehneet havaintoja sen tiimoilta. Ja kyllä muuten on totisinta totta se, että kun sateisena sunnuntai-aamuna vanhemmat haluaisivat vaan kölliä peittojen alla tai syödä pitkän kaavan mukaista aamiaista, ryhtyy meidän kultakolmikko keksimään toinen toistaan hilpeämpiä leikkejä. 

Viime viikonloppuna keksivät sellaisenkin, jossa 1 esitti aina joulupukkia ja 2 odotti sohvalla lahjuksia. Sohvalla olevat sulkivat silmänsä ja sillä välin joulupukki toi olohuoneen lattialle laitettuun pahvilaatikkoon jokaiselle jotain jännää. Sitten joulupukki juoksi talon toiseen päähän ja huusi "Saa herätä!". Voi kuinka onnellista se olikaan, kun laatikon luokse riennettiin ja sen uumenista paljastui toinen toistaan hauskempia (vanhoja) juttuja! Ja tätä leikkiä tosiaan jaksoivat piiiitkäään uudestaan ja uudestaan - pukki vaan vaihtui välillä. 

On olemassa myös itsekeksitty "Nuku ja kuorsaa"-leikki sekä lukuisia muita yhtä hassuja. Putous-leikki on myös hitti. Siinä W on Roope Salminen ja tytöt vuorottelevat Tanhupallon, Ansa Kynttilän ja munamiehen rooleissa. Piippiksen bravuuri lienee Kete Rahkonen. "Penati tomp!"

Olen aina ihaillut äiteja ja isejä, joilla riittää energiaa touhuta ipanoidensa kanssa jatkuvasti jos jonkinlaista, ja joiden paukut riittävät helposti lukuisiin harrastuksiin kuljettamiselle. Joskus (liian usein) olen jopa kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että minä itse en lukeudu tuohon porukkaan ja meidän kotona vietetään päivittäin sellaisia hetkiä, jolloin kolme muksua toistaa kuorossa tuota "Mulla ei oo mitään tekemistä"-mantraa. Huojentavaa on ollut siis todeta, että nyt saan "luvan kanssa" relata ja aina silloin tällöin tylsistyttää katraani kuoliaaksi  - kokematta kuitenkaan sen kummempia "huono äiti"-hetkiä. Tylsyydestä kumpuaa lähestulkoon aina super kiva leikki, joka on tuhat kertaa parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jatkuva pleikarin pelaaminen tai leffojen toljottaminen. Toki niitäkin tarvitaan ja myönnänkin nyt ihan rehellisesti tässä, että en itse kovinkaan herkästi meidän DVD-soittimesta luopuisi..

Viime aikoina kun harjoittelupäivien jälkeen olen väsyneenä rojahtanut sohvalle, on meillä hellitty ja halittu paljon. Ipanat hyvin mielellään jopa käpertyvät kainaloon, sillä kiireinen arki synnyttää aika-ajoin ikäväntunteita äitiä kohtaan. Se on ihanaa!

Tällaisia tunnustuksia tänään. Voi hitsi vie että edelleen ramasee! Arki soljuu ihan mukavasti eteenpäin moisesta kestoväsymyksestä huolimatta, ja siitä olenkin hyvin hyvin kiitollinen. Vielä kun aamuihin saatais vähän lisätempoa niin ehtisi äitikin joskus kammata hiuksensa ennen töihin lähtöä ;) 

Pari päivää vielä arkisia tohelluksia ja viikonloppuna onkin sitten juhlan aika. Lähdemme koko perheen voimin juhlimaan ystävien hääjuhlaa ja kovasti pikkuväki tuota kokemusta jo odotteleekin. Me isommat toki myös siinä ohessa. Kuinka sujui? Siitä lisää sitten ensi viikolla.

Kivaa keskiviikkoa kaikille!