Kuluneiden päivien aikana on oma niin henkinen kuin fyysinenkin jaksaminen ollut koetuksella. Aloitinpas nimittäin maanantaina harjoittelun hyvin erilaisessa työpaikassa, kuin missä olen tottunut aikaisemmin työskentelemään. Kehitysvammaisten päivätoimintayksikkö antaa mulle paljon, ja olen super onnellinen siitä että saan juurikin tuossa paikassa tämän harkan suorittaa. Olin niin intoa täynnä kun maanantaina paikanpäälle marssin, etten ymmärtänyt edes jännittää ollenkaan. Tai sitten ehkä olen vain rohkaistunut ripauksen kuluneen vuoden varrella. Olisipas hienoa!

 Uuden harjoittelupaikan tiimoilta kolikolla on kuitenkin tässäkin tapauksessa kääntöpuolensa, ja kaikista voimakkaimmin sen saa valitettavasti tuntea nahoissaan avioliittomme toinen asianosainen. Työpaikalla olen vahvasti läsnä, blokaten osan ei-siinähetkessä-toivotuista- tunteistani jonnekin hyvin syvälle sisuksiini, mutta kotona nuo tunteet sitten purkautuvat. Yllättävää kyllä, sain tänään tuon myönnettyä ääneenkin kun H kysyi multa, että : "Mikä ihme sua nyt harmittaa koko ajan?". Tajusin siinä hetkessä, että koen kaiken kokemani ja näkemäni nyt aika isosti. Ja siis eihän tämä missään nimessä mitään uutta ole mulle, mutta asiakaskunta työpaikalla on tällä kertaa jollain tasolla entistäkin lähempänä omaa maailmaani ja se tekee tästä näin alkuun kovin tunteellista..

Haastavinta tällä viikolla on ollut totutella jälleen kerran uuden talon tavoille. Tänään oli ilo kuitenkin huomata, että pikkuhiljaa homma alkaa hahmottumaan ja olen varma siitä, että ensi viikolla osaan jo toimia huomattavasti tehokkaammin - samalla kokien odotettuja onnistumisen tunteita enemmän. Ehkä vaadin nyt itseltäni liikoja vaikka ihan hulluahan se on tässä vaiheessa!

Kotiin päästyäni hommat jatkuvat (H:n iltavuoroviikko) ja rauhoittua en ole saanut edes ipanoiden uinahdettua - koulutehtäviä on ollut kourallinen! Ilokseni saanen kuitenkin todeta, että kurssit on nyt suoritettu läpi hyväksytysti ja jatkossa saankin vain ja ainoastaan keskittyä oppimiseeni kentällä. Oma jaksamiseni on nyt myös prioriteettien kärkijoukoissa. Yöunet olen yrittänyt venyttää mahdollisimman pitkiksi ja parin viimeisen päivän aikana se on tuntunutkin jo positiivisena olotilana kropassa. 

En ole vielä valmis ruotimaan harjoitteluun liittyviä tuntemuksiani tämän enempää, mutta sen aika varmasti vielä tulee.. Sen kuitenkin sanon että vaikka kuvittelin edes jotakuinkin tietäväni minne olen menossa, en oikeasti tiennyt juurikaan.. Kontrasti aikaisempaan on merkittävä - siis jos vertaa muistisairaiden maailmaa kehitysvammaisten vastaavaan. 

No mutta, palataan hetkeksi kuluneen viikon muihin tunnelmiin! Piipahdettiin sunnuntaina Suomen tivolissa hurvittelemassa kesän viimeisissä vekottimissa ja tässäpä muutama tunnelmakuva sieltä. Oli super kivaa ja lempeä syyssää helli koko Keravaa jälleen!

Tämä on ollut huvipuistoilun osalta hyvin poikkeuksellinen kesä meidän perheelle, sillä olemmekin kolunneet yhden jos toisenkin kesänviettopaikan läpi.Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta ensi kesälle on luvassa sitten jotain ihan muuta ja tällainen meininki ei sovi plompuukille sitten enää.

Tänään sähköpostiini tupsahti esikoisemme koulukuva iik! Missähän vaiheessa hän kasvoi noin isoksi ihanaksi tytöntylleröksi, kysyn vaan?!

Onpahan ollut viikko, täynnä yllätyksiä jos jonkinlaisia. Kerrottakoon vielä tähän loppuun, että teimme aika jännittävän lupauksen H:n kanssa ja näillä näkymin tulemme piakkoin näyttäytymään telkkarissa suorassa lähetyksessä. Voi jopa olla, että ylläolevassa kuvassa näkyvä söpöliini näyttäytyy siellä meidän kanssamme. Palaillaan tähän vielä myöhemmin, jos kaikki etenee alustavien suunnitelmien mukaisesti.

Tämä postaus oli taas sitä perinteistä sikinsokinsieltätäältä-sarjaa. Tämänhetkiseltä olotilaltani en kyllä muuta osannut odottaakaan. Perjantai, olet tervetullut. 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Se on kuulkaas huikea fiilis, kun alkusyksyn sumuisessa aamussa kehoon ja mieleen leviää sängystä ylösnoustessa kokonaisvaltainen sekä lämpöinen hyvänolontunne - on tosi helppoa herätä ja jatkaa kohti uutta päivää. Vetäistä lämpöinen uusi iso villapaita päälle, pujottaa uudet korvakorut korvaan ja vetäistä saappaat jalkaan. Lähteä ihmisten ilmoille. Kotiintullessa litistyä osaksi ihmishampurilaista. Syleillä ja ottaa vastaan saamasi syleilyt.

Se tunne on sellainen, jota olet jo tovin odotellut alkaneen arjen jälkeen saapuvaksi ja jota luulit ehkä vielä joutuvasi hetken odottelemaankin. 

Vaikka uutta ajanjaksoamme vähän jännitinkin, on se yllätyksekseni tuonut mukanansa rutkasti hyviä juttuja - tai sitten opin vain tiirailemaan sitä uutta arkea uudenlaisten linssien läpi.
"Mehän pärjätään hienosti, päivä kerrallaan!"

Eskarilaisen yhtäkkiset rakkauspuuskat vanhempia kohtaan ovat saaneet hetkellisesti jopa häkeltymään. Häkeltymään siksi, koska nämä suukottelu/halitteluhetket ovat hyvin merkittävästi lisääntyneet kuluneen kuukauden aikana - ja se on luonnollisesti ihanaa! Esikoinen rutistaa syliinsä entistäkin lujemmin ja kuopus imee itseensä hellyyttä roppakaupalla päivittäin. Koen olevani hyvin hyvin onnekas kaiken tämän rakkauden keskellä!

Myönnettävä se kai on, muutaman tunnin ero päivässä tekee hyvää sekä äiti (isi) -lapsi suhteelle ihan yhtälailla, kuin mitä se tekee parisuhteellekin.



Myös ammatillisessa mielessä tapahtui joskin yllättävä, mutta sitäkin rohkeampi ja jännittävämpi muutos liittyen tulevaan. Päätin uskaltaa hypätä kohti jotain aivan täysin uutta ja klikkasin osaamisalakseni päihde- sekä mielenterveystyön. Pähkäilin kahden vaiheilla hetken aikaa kunnes tajusin että jos en tätä nyt tee, en tule sitä koskaan tekemään. Jos tämä ei tunnu oikealta vuoden päästä, voin syventää opintojani lasten ja nuorten puolelle myöhemminkin.

Voi jestas että odotan tammikuuta saapuvaksi! Maanantaina alkaa viimeinen harjoitteluni kehitysvammaisten päivätoimintayksikössä (myös sitä odotan kovasti), ja sen jälkeen olen perusopinnot handlannut. Aikamoista! Niin ne vaan asiat lutviutuu ja (hyvin yllättävätkin) roolit elämässä lisääntyy. 

Pirpana kipuaa aamutaksiin edelleen tyytyväisenä (puista lusikkaa heilutellen) ja äidin on helppo jättää neiti raudanlujien ammattilaisten haltuun. Viime aikojen uutisia selaillessani olen useasti ääneen todennut, kuinka onnellisia ja kiitollisia voimmekaan olla sympaattisista koulukuskeistamme sekä Piippiksen opettajasta ja avustajista. Olisi maailman kamalinta jättää oma lapsi sellaisen ihmisen haltuun, jonka kanssa omat (ja tietysti lapsen) kemiat eivät pelittäisi ollenkaan. Olen niin surullinen, että osa vertaisvanhemmista joutuu kokemaan täysin vastakkaisia tuntemuksia, kuin mitä me koemme. Jotain on tehtävä asialle.


Ettei nyt menisi liian hempeäksi tämä teksti niin todettava on myös se, että kaiken hyvän ja ihanan keskellä myös kipunoi aika-ajoin - joskus jopa lujasti. Sisarusten välinen kahinointi on selvästi lisääntynyt arjen alkaessa, mutta edelleen koen että elämme sopivassa balanssissa näiden suurten tunteiden keskellä. Kiukutaan ja suukotellaan. Leikitään yhdessä, kikatellaan, paiskotaan ovia ja mökötetään yksinään. Ihanan normaalia!

Masuvaivat häiritsevät edelleen koululaisen arkea aina silloin tällöin ja pidänkin neitokaista matalalla kynnyksellä yhä kotosalla, jos tarvetta siihen tulee - ja nyt kun se vielä on mahdollista. Suuri harppaus ollaan kyllä menty jo eteenpäinkin ja olemme hyvin toiveikkaita sen suhteen, että kaikista hankalin vaihe on nyt selätetty. Tasapaino lääkityksen kanssa alkaa pikkuhiljaa hahmottumaan, jes!

Ja niin, kesän aikana viimeisinkin ipanoista oppi elämään vaipatonta arkea. Se on hieno (eikä todellakaan mikään itsestäänselvä) asia.

Rakkaimmat ihmiset voivat nyt hyvin ja siitä jos mistä tulee olla kiitollinen. Hetkeen en aio valittaa turhista. Kaikki on nyt mallillaan.

Toivottavasti siellä ruudun toisellakin puolella syksy on yllättänyt positiivisilla asioilla ja yllätyksillä! Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

(Kiitos rakas mummi kuvista! )

Viime aikoina olen törmännyt muutamaankin artikkeliin, jossa käsitellään vanhempien surun tuntemuksia erityislapsen vammaan/sairauteen liittyen. Onko oikein olla surullinen lapsen vamman vuoksi,  saatika voiko sitä ääneen tunnustaa? Nämä artikkelit ovatkin sitten saaneet minut ihan mietiskelemään ja pohdiskelemaan omia tuntemuksiani aiheeseen liittyen. 

Kun Piippis syntyi, toki suru oli hyvin vahvasti läsnä hetken aikaa. Ensin itki H ja omat hanat aukesivat kunnolla oikeastaan vasta siinä hetkessä, kun maito nousi ensimmäistä kertaa kohinalla rintoihin ja hormoonit tekivät tehtävänsä. Voimakasta surua tunsin vain parin päivän ajan, jonka jälkeen en voi enää jurikaan sanoa vauva- ja taaperoaikana synkkien tuntemusten kanssa painineeni. Ne tunteet hälvenivät nopeammin, kuin mitä osasin odottaa erityisen äitiyteni ensimmäisten tuntien aikana. Vauvani pieni, suloinen ulkomuoto sekä oikein onnistunut ds-vauvan alkutaival helpotti tilannetta huomattavasti ja taaperovuodetkin hurahtivat tosi leppoisasti.

Yksi ajatus meidän vauva-aikaa kuitenkin hieman varjosti ja siitä H:n kanssa yhdessä myös keskusteltiin. Muutama ystäväni sai samaan aikaan ensimmäisen vauvansa, ja muistan kuika meitä pelotti ajatus siitä, että nyt meidän lapsista ei tulekaan kavereita kun toinen on kehitysvammainen. Voi kun joku korkeampi voima olisi antanut meidän tuoreiden vanhempien vilkaista muutaman vuoden verran elämässä eteenpäin, niin olisimme tästäkin ikävästä fiiliksestä vapautuneet ja saaneet täysillä nauttia täydellisestä pienestä. Nämä seitsemänvuotiaat tytöt ovat tänä päivänä oikein hyviä ystäviä ja leikit ovat yhteiset aina, kun saman katon alla aikaa vietellään. Ylimääräinen kromosomi ei ole ystävyyden kehittymistä estänyt millään tasolla.

Omassa vanhemmuudessani olen heittäytynyt jokaisen tunteen vietäväksi - yhtälailla positiivisen kuin negatiivisenkin. Negatiivisista viboista mainitsisin nyt tässä elämänvaiheessa vaikkapas turhautumisen tunteen. Joskus vaan ketuttaa, kun asiat eivät suju sillä tempolla kuin mitä niiden toivoisi sujuvan. Tämä tunne on kyllä jokaisen perheenjäsenen kohdalla täysin sama - kromosomeista viis! Jumit (kävely loppuu yhtäkkiä ja neiti istahtaa maahan tai kaupassa ei suostu liikkumaan kun vaan väärään suuntaan) ovat myös sellainen turhake arjessa, joiden toivoisi jo jäävän historian havinaan. Onneksi ovat vähentyneet huomattavasti, mutta kyllä niitä vielä jonkin verran ilmenee.

Itse ehkä esittäisin kysymyksen enemmänkin niin, että saako vanhemmat olla surullisia, jos omalla lapsella on vaikkapa joku ei-toivottu luonteenpiirre tai muu "error" vanhempien mittapuulla? Jos lapsi vaikka käyttäytyy toisia ihmisiä kohtaan ilkeästi nolaten vanhempansa, vaikka kuinka yrittävät opettaa ja kasvattaa oikeaan suuntaan? Kai siitä saa surullinen ihan luvan kanssa olla? Vai? 

  

 Koemme, että DS on Piippiksen kohdalla enemmänkin ominaisuus kuin vaikkapa sairaus tai vamma. Surulle on tilaa yhtälailla kuin muillekin tuntemuksille. Sen myönnän, että kun Piippis on kasvanut ja lähtenyt kunnolla liikenteeseen ja muiden lasten pariin, olen muutamaan kertaan joutunut voimakastakin surua kokemaan ipanani puolesta. Näistähän nyt viime aikoina olen kirjoitellutkin paljon, joten en syvemmin siihen enää palaa. Tiivistettynä se menee jokseenkin niin, että olen hiton surullinen äiti, jos mun lastani ei hyväksytä sellaisena kuin hän on! 

Vastaus otsikon kysymykseen kuitenkin on, että kyllä joskus suren. Äitiys tekee joskus surulliseksi. Väsymys tekee surulliseksi. Jokaisen lapsen vuoksi olen joskus surullinen. 

Vaan heitänpä nyt vastapalloon kysymyksen, että onko oikein olla onnellinen, jos omalla lapsella on Downin oireyhtymä?  Minä nimittäin olen, ja joskus tuntuu väärältä sanoa se ääneen. Minä olen onnellinen omasta kolmikostani juuri tuollaisena kuin mitä se on. Se mitä toisillensa antavat, on kultaakin kalliimpaa. Minä olen onnellinen kaikesta saamastani. Olen onnellinen siitä, kuinka paljon Downin syndrooma on kasvattanut minua ja opettanut minulle. Koko meidän perheelle, lähipiirille, tutuille ja tuntemattomillekin. 

Ylimääräinen kromosomi myös säästää esikoiseni monelta elämän murheelta, vaikka hän aika normaalia elämää elääkin. Se pieni extra myös antaa hänelle paljon. Super kivoja terapiahetkiä tärkeiden ja rakkaiden terapeuttien kanssa. Pienen ja turvallisen luokan (8 lasta ja 4 aikuista) sekä lukuisia päivittäisiä ilon- ja onnentuntemuksia . Piippis on meidän vanhempien havaintojen mukaan hyvinkin onnellinen ipana, mutta haluan painottaa että aina näin ei ole. Joku toinen vertaisvanhempi voi kokea hyvin toisenlaisia tuntemuksia kuin minä - ja se on täysin luvallista. Kaikille tunteille täytyy antaa aikaa ja tilaa. Suru ei kumoa rakkautta.

Tällaista tänään. Hetkessä soljuvaa tajunnanvirtaa ilman etukäteen tehtyjä postaussuunnitelmia. Pahoittelut poukkoilusta sisällön suhteen. Haluan tähän samaan sekametelisoppaan vielä lisätä yhden mausteen kertomalla, että parin viikon takaiset suunnitelmat opintojeni suhteen meni hieman uusiksi ja ilmoitin tänään osaamisalakseni "päihde- ja mielenterveys" -puolen. Olen hyvin hyvin onnellinen tästä uskalluksesta. Ehkä palaan aiheeseen vielä myöhemmin. Tai siis palaan kyllä.

"Minulla on Downin syndrooma ja minulla on juustonaksuja!" 

- Piippis 7 vuotta

11 vuotta matkalla kanssasi, 8 niistä avioliiton tyynessä ja tyrskyssä. Wau mikä kokemus se onkaan ollut! Arvostan todella kärsivällisyyttäsi, sillä reissukaverina olen varmasti aika-ajoin ollut vähän raskaskin.


Silti et koskaan ole lakannut rakastamasta. Kiitos siitä.

Aikamoisia matkamuistoja on tämä yhteinen road trip meille tarjonnut! Kultahippusia kaukaisista maista.. Olisitko uskonut sitä silloin, kun kohtasimme pysyvästi Kiasman nurmikolla 2007? Siinä hetkessä, kun meidän kummankin elämässä kääntyi se kaikista merkittävin sivu?

Sun kanssa on hyvä olla. Sä nostat minussa tunteet syvältä pintaan ja osaat kohdata sekä minut että ihan jokaisen tunnekuohuni. Se ei ole itsestäänselvää.

Sinä et Jumalan kasvojen edessä Tuusulan kirkossa saanut ainoastaan minua elämääsi, vaan sait myös kiukkupuuskani, paniikkikohtaukseni, IBS:ni, endoni, migreenikohtaukseni ja lukuisia muita pieniä virheitäni. Loistavasti olet kuitenkin kaikkien kanssa pärjäillyt, vaikka ovatkin merkittävästi arjessamme mukana.

Alkaa ne kultahippusetkin hahmottumaan minulle..

Ihanaa sun kanssa on istua kesäisessä yössä, sinulla kitara ja minulla laulu. Kaunista on katsoa sinua ja kolmea rakasta. Joka päivä ei tanssita ruusuilla, mutta silti mä kaipaan sua aina kun olet pois.

Arkisen kinastelun jälkeen odotan yötä. Odotan sitä hetkeä kun havahdut hetkeksi osittain hereille,  kaappaat minut kainaloon ja jatkat untasi. Siinä hetkessä saan varmistuksen, ettet sä tälläkään kertaa oikeasti ollut mulle vihainen.

En minäkään ollut sinulle..

Indiedays Blog Awards- jatkot. 2015?

 Tänään me päästään piiiitkästä-aikaa meidän lempiravintolaan Gaijiniin syömään! Odotan suuresti.

Poikkeuksellisesti haluaisin juhlistaa tätä meidän pronssista hääpäivää blogissakin ja siksipä jatkan vielä eilen aloittamaani arvontaketjua. Hiilit-tuotteet lienevätkin jo monelle teistä tuttuja, mutta tänään arvon päivän teemaan sopivia A4-seinäkuvia ja postikortteja parille onnekkaalle.

Valkkaa alla näkyvästä kuvasta suosikkisi ja kerro se minulle kommenttikentässä. (Samalla tuleekin muuten testattua kommentoinnin toimivuus, nimittäin parin kuukauden ajalta kaikki kommentit olivat menneet roskapostikansioon). Kaikkien vastanneiden kesken arvon lauantaina 1.9  2 x A4 seinäkuva + postikortti - pakettia. Voittajan toivomalla kuvalla tietenkin. Käykäähän ihmeessä myös seurailemassa Hiilit facebook-sivuja.

Onnea hääpäivän arvontaan kaikille!


  Hyvää hääpäivää rakas H ja kiitos että olet siinä vieressä edelleen!

Minän rakastan sinua. 

Aina silloin tällöin sitä pysähtyy pohdiskelemaan omaa onnellisuuttaan ja onnellisuutta noin muutenkin. 

Eilen koin hyvin yllättävän onnenpuuskan pienessä arkisessa hetkessä, kun H tuli esittelemään mulle meidän kesäkurpitsasatoa. Kylvimme lasten kanssa alkukesästä siemenet multaan (koska kukkapenkissä sattui olemaan sopiva tyhjä paikka) ja yhdessä olemme innokkaina koko kesän ajan tarkkailleet sadon kypsymistä. Muutama pieni siemen tarjosi meille kuusi kaunista kurpitsaa ja rutkasti suurta mielihyvää sekä ylpeyttä siitä, että saamme herkutella itse kasvatetuilla kasviksilla. Tämä kokeilu sai aikaan myös sen, että päätimme yhteistuumin kyhätä ensi kesäksi oman kasvihuoneen pihallemme ja laajentaa tätä harrastusta seuraavalle asteelle. 

Toinen hyvin suuri onnentunne valtasi minut tänään, kun latailin menneen kesän kuvia pilvilinnaan. Toki myönnän kyllä, että jonkin sortin haikeutta koin myös kesän sekä yhteisten lomaviikkojen päättymisestä - ihan rehellisiä jos ollaan niin aika suurtakin sellaista.

Mun perhe. Se tekee mut onnelliseksi. Mun on hyvä olla silloin kun lapset, H ja koira on lähellä. Kun päästään yhdessä tekemään, reissaamaan ja kokemaan. Nauramaan ja itkemäänkin. 

Tänä-aamuna kun Ryti tuli herättelemään ja suukottelemaan meitä sängyn reunalle, tunsin valtavan lämpöisen tunnekuohun kun tuijotin tuon iiihanan leonbergin lempeitä silmiä. Koira, se totta vie tekee minut ja koko meidän perheen onnellisemmaksi. Tämä haukku lohduttaa surussa ja saa pienet (ja isotkin) päivittäin kikattamaan kippurassa. Hyvänolon hormonit leviävät kokonaisvaltaisesti kroppaan, kun Ryti on lähellä. Ja kun se ei ole, on kaikilla sitä ihan hirmuinen ikävä. Toisaalta ikäväkin on joskus kiva tunne ja mielestäni lasten on sellaista hyvä opetella. 

Meidän perheelle koittaa joulu neljän viikon välein, kun saadaan iso muru luoksemme hoitoon. Olen tuhannen kiitollinen siitä, että tuo tyyppi tupsahti elämäämme.

Koira. Satavarma onnentuoja.

Luonto.  Siitä olen lähestulkoon riippuvainen ja joskus mulle iskeekin ihan pakottava tarve päästä metsään - heti eikä kohta! Onneksi sinne päästäkseen ei tarvitse matkata kuin pihatien toiselle puolelle. Kuluneen kesän aikana olen muutamaan otteeseen istahtanut viereisen pellon reunalle, metsän laidalle, ihastelemaan auringonnousua ja kaunista kotiympäristöämme. Kaukaisuudessa juokseva kettu, kevyt usva pellon päällä ja selän takana livertävät lintuparvet ovat parasta laatuaan voimaannuttamaan ihmisen juurikin siinä hetkessä.

 

Mä olen tämän ennenkin sanonut, mutta sanonpa nyt kuitenkin vielä kerran : Jos suinkin vain kykenisin, pakkaisin kimpsut sekä kampsut ja kurvaisin perheeni kanssa maalle asumaan - tai ainakin ostaisin kesäpaikan luonnon ääreltä. Siellä saisin tarkkailla, tuntea ja kokea. Kun pilvilinnoista palataan takaisin maan pinnalle, on todettava että todennäköisesti meidän lasten kannalta on kuitenkin helpompaa elellä täällä tarvittavien palveluiden läheisyydessä. Piippiksen terapiat, kontrollit, koulu ym..

 On paljon asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Läheiset ja heidän hyvinvointinsa, musiikki, ystävät, kauniit vaatteet, hyvä ruoka, sauna, ystävälliset ihmiset, haaveilu, onnistumisen kokemukset, tanssiminen ja laulaminen - listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. 

Juuri nyt olen onnellinen, kun katselen ikkunasta takapihallemme ja näen kuinka H, W ja pikkuH keräilevät omppuja koriin. Lupasin leipoa omenapiirakan, sillä se jos mikä takaa koko porukalle hyvän mielen koko loppupäiväksi. Satavarma keino!

Kokonaisvaltainen onnellisuus lienee olotila, johon suurin osa ihmisistä pyrkii jatkuvasti. On tärkeää kuitenkin antaa itsellensä lupa olla joskus onnetonkin. Vaikka elämässä kaikki onneen tarvittavat palaset olisivatkin visusti paikoillaan ja kohdallaan, tarvitaan onnentunteen saavuttamiseen myös niitä aallonpohjiakin.

Mutta että sellaista kevyttä pohdintaa sunnuntaipäivään. H ja lapset lähtivät naapuriin omenoita hakemaan, meidän puun hedelmät olivatkin näköjään tänä vuonna rupisia. Noh, ensi vuonna paremmalla lykyllä sitten taas. 

Tulisin hyvin iloiseksi jos te lukijatkin kertoisitte vastavuoroisesti minulle, että minkälaisista hetkistä kumpuaa sinun onnentunteesi? Siirretään facebook-kommentointi hetkeksi takaisin blogin kommenttikenttään ja palataan toviksi "vanhoihin hyviin aikoihin"? 

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!