Eilen koitti kotiäidin kovasti odottama päivä, jolloin pääsin istahtamaan tunnelmallisen Hiushuone Hemman ihanaisen Liisan saksittavaksi. Lupasin itselleni vuodenvaihteessa, etten tule hiuksiani värjäämään ja kasvatan oman luonnollisen värini vuosikymmenien jälkeen takaisin. Olen onnistunut oikein mallikkaasti tässä haasteessa ja viimeisin vaalennus kuontalooni tehtiin joulukuussa 2016. Omaa luonnollista sävyäni olikin siis eiliseen mennessä ehtinyt kasvaa n. 4 cm:n verran, mutta se ei näyttänyt ollenkaan pahalta, sillä Liisa värjäsi edellisellä kerralla hiukseni hyvin lähelle omaa maantienharmaata väriäni.

 Niinkuin ylläolevasta kuvasta näkyy, oli tuo mun latvani kovin kärvähtänyt ja koppurainen, sillä olen vuosien aikana ollut kovin innokas kotivaalentaja ja kärsinyt melkeinpä aina huonokuntoisista hiuksista. Tuota kuvaa katsoessa hämmästyn kyllä kovasti siitä, miten pitkältä mun hiukseni siinä näyttävätkään!

No mutta mitäpäs mulle eilen sitten tehtiin? 

Pääsin ensimmäisten suomalaisten joukossa testaamaan viime viikolla ilmestynyttä Wella Fusion sarjan korjaavaa tuotesarjaa, joka tarjoaa 95% enemmän vahvuutta hiusten katkeilua vastaan verrattuna ei-hoitavaan shampooseen. Sarja on 4-osainen, ja ensimmäinen hoito mulle laitettiin vaalennuksen jälkeen kampaamon tuolissa. Lähtiessäni ostin mukaani vielä tämän tuotesarjan shampoon sekä hoitoaineen, jotka yhteensä maksoivat muistaakseni n. 40 euroa. 

Fusionin teho peustuu silkkiaminohappoihin ja mikronoituihin lipideihin, jotka korjaavat hiuksen kuitukerrosta, kun taas kotona käytettävät korjaavat vain päällimmäistä kerrosta hiuksen pinnalla.

Tämä kiilto on jotain niin ennennäkemätöntä mun päässäni, että voisinpa melkein kuvitella ihan uneksivani tässä. Mun hiukseni tuntuu oikeasti silkkisen pehmeiltä, ja kokoajan tekee vaan mieli niitä hiplailla! Tämä hoito maksaa listalla 15-20 euroa eli varmaa on se, että jatkossa tulen kyllä piipahtamaan Liisan tuolissa laittamassa ihan vaan pelkästään tämän Fusionin hiuksiini, vaikka en muuta käsittelyä hiuksilleni tarvitsisikaan. 

Joulukuista lupaustani rustatessa annoin itselleni luvan, että kesäksi saan yhdet raidat laittaa hiuksiini "tunkkaisuutta" poistamaan ja eilen tuo lupaus lunastettiin. Tällä lookilla mennäänkin sitten taas kevyesti syksyyn asti!

Kylläpäs taas 3 h hurahti hujauksessa, kun pääsin ihanaisen Liisan kanssa rupattelemaan syntyjä syviä ja kaunistautumaan siinä ohella. Jos muuten Liisalta tai Katjalta halajaa kesäfrisyyriä, niin suosittelen pikaista piipahdusta ajanvaraus-osioon, sillä esimerkiksi toukokuu näillä taitureillä on jo täyteen buukattu. Vaan kylläpä tässä taas kannatti kuukauden verran hyvää odottaakin.

Löytyykö lukijoiden seasta muita, jotka kasvattavat omaa hiusta ja/tai väriä takaisin? Jos löytyy, niin en voi kun lämpimästi suositella näitä korjaavia hoitotuotteita mahdollisten käsiteltyjen latvojen paikkaamiseen. Olaplex ja Wella Fusion ovat samanhintaisia hoitoja, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa tuon Olaplexin toimivan parhaiten esimerkiksi rankan vaalennuskäsittelyn jälkeen (esim, tummasta platinaksi). Tämä Fusion toimii tosi kivasti ainakin mulla ja hoitotuotteet ovat tosi helpot käyttää kiireisessä arjessa. 

Raitojen ja hoidon lisäksi mun hiuksiini leikattiin kerroksia (jee ne ovat taas in!) ja kevennettiin päällisosan eniten kärsineitä sekä hölmösti sojottavia blondattuja latvoja! Raitojen päälle heitettiin vielä hopeanhohtoinen sävy viileyttä korostamaan. 

Olen nyt kovin iloinen tästä pienestä, mutta merkittävästä muutoksesta. Mulla on taas hyväkuntoiset hiukset! Näillä uusilla kutreilla onkin kiva jatkaa kohti äitienpäiväviikonloppua! 

Heräsin tänään pahantuulisena sekä vähän itkuisenakin. Kaikki harmitti ja ketutti ihan valtavasti, enkä oikein itsekään osannut sanoa että mistä tämä kaikki negatiivinen nyt mahtoikaan kummuta maanantai-aamuuni. H:n lähtiessä töihin soitin äidilleni, että voisiko hän tulla katsomaan lapsia siksi aikaa, kun mä "vähän järjestelisin paikkoja"  - eikä mennyt aikaakaan, kun vanhemmat kurvasivat meidän pihalle kuopustaan jelppimään. Ollappa jälleen kerran kiitollinen ja onnekas.

No mutta niin, ryhdyimme yhteisvoimin siivoamaan ja itse päätin vihdoin sekä viimein tarttua kiinni ikuisuusprojektiini, eli virallisten papereiden järjestämiseen sekä karsimiseen kymmenen kuluneen vuoden ajalta. Huh.

Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka helppoa tämä homma mulle olikaan, kunhan vaan tomerasti ryhtyin tuumasta toimeen! Löysin lukuisia kadoksissa olleita sopimuksia sekä lausuntoja, mutta eniten mua kuitenkin liikutti tämä alla näkyvä paperi..

 

Se on saatu silloin kun Piippistä odotin, ja kun asuimme vielä Tapaninkylässä Helsingissä.

 Ajatella että kun tuo paperi mun kouraani annettiin, ei mulla ollut hajuakaan siitä mitä kohtalo onkaan meidän tulevaisuudellemme kirjoittanut! Tässä vaiheessa olen varmasti pohtinut sitä samaa, kuin mitä moni muukin vanhempi paperin saatuaan: "Olisikohan minusta vammaisen lapsen äidiksi?". Olisin varmasti myös kyseenalaistanut tämän viimeistään silloin , jos meidän suloisen pienokaisemme pikkuruinen "salaisuus" olisi paljastunut tässä seulassa -  johon me tietysti tahdoimme osallistua jo ihan kahden ultrankin vuoksi!

Onneksi seulonta meidän kohdallamme meni mönkään, sillä kaikista ennakkokäsityksistäni huolimatta tämä erityislapsen vanhemmuus on istunut minuun ja isiin oikein helposti, ja nyt onkin aika vaikeaa kuvitella enää elämää ilman tuota samaamme arvokasta tehtävää.  

Moni on kysynyt multa, että antoiko tuo seula mitään "vihiä" tulevasta? Ei antanut. Ainokainen pieni merkki saapuvasta näin jälkeen päin ajateltuna oli vauvan pieni koko, mutta koska olen itse 156 cm, ei asiaan kiinnitetty sen kummoisempaa huomiota. Piippiksellä oli myös "poikkeuksellisen" iso pää (ds-vauvoilla usein normaalia pienempi) ja tämäkin hämäsi varmasti tuossa seulassa. Mahdollisuudeksi ds-diagnoosiin seulassa annettiin 1:17 000. 

Aikamoinen lottovoitto, sanon! <3

Tällaisia ajatuksia sai tuo yksi A4:nen aikaiseksi tänään, monen muun suloisen ja liikuttavan muiston (syntymäkertomukset, hääkutsut)  seassa. 

Siivoaminen epäilemättä pelasti tänään mun päiväni. Huomenna pääsen viiihdoinkin kampaajalle, mutta illalla aion hyökätä lasten lelujen kimppuun. Nyt annetaan kyytiä turhakkeille ja siistitään koti kunnolla kesävalmiuksiin!

Äitiys. Herään joka aamu pienten ihmisten syleilyyn ja rakkaudenosoituksiin. Olen väsynyt, niin tuhannen väsynyt mutta samalla niin kovin onnellinen kaikesta tästä olevasta. Minulla on kolme kaunista pientä, jotka ottavat minusta irti kaiken - niin hyvässä kuin pahassakin. Karjun, itken, nauran, suukotan ja halaan. Annan täydestä sydämestä kaikkeni. 

Nämä pienet ihmiset ovat tehneet minusta juurikin sen, mitä tänään olen - herkkä, pelokas, rakastunut, hoivaava ja väsynytkin. Olen toistaiseksi jättänyt (omasta tahdosta) taakseni ison osan sosiaalisesta elämästäni ja yritän jaksaa päivästä toiseen tätä kaikkea arjen hulinaa. Puheterapiaa, fysioterapiaa, neuvolakäynnit, kehitysvammaneuvolat Rinnekodissa, kiukuttelut, sairastelut ja kinastelut. Parisuhdekriisit sekä unettomat yöt.
 
Jaksan kyllä sangen hyvin, sillä minut myös palkitaan päivittäin lukuisin suloisin sanoin ja teoin. Mun on hyvä näin, sillä mikään osio menneisyydestäni ei ole auki . Usein olenkin miettinyt sitä, että Piippiksen todellakin tuli syntyä juuri meille, sillä oma elämäni oli juuri tälle kaikelle erityisyydelle avoinna. Ei yksi extrakromosomi pahasti pakkaa tulisi sekoittamaan!

Kohta on aika irroittaa ote tästä kotoilusta, lähteä ihmisten pariin ja olla sosiaalinen. Se pelottaakin. Osaankohan enää? 

Jos jotain tiedän niin sen, että äitiys on ollut mun elämäni onnistunein koulu. Olen 6 vuotta sitä tarponut ja sille kaikkeni antanut. Kasvattanut täyden kympin ryhmätyönä H:n sekä läheisteni kanssa kolme ihanaa pientä, jotka päivittäin yllättävät minut viisaudellansa. 

 ”Äiti minä tiedän, miksi en ole tänään kiukutellut. Koska isot pojat eivät tee niin.”

Kaipaan jo nyt kuluneita vuosia. Saattuu fyysisesti ja rintaa puristaa. En halua päästää irti tästä. Heistä. Pienistä aarteistani.

 Vaan sittenpä yhtäkkiä saapuu se hetki, kun olen tovin poissa palatakseni takaisin kotiin. Siinä hetkessä ymmärrän, että näinhän tämän tottavie tulee mennä! Elämä kulkee eteenpäin omaa tahtiansa, ja jarruttaminen ei ole mahdollista. Siispä tänään nautin juuri tästä päivästä sillä varmaa on, että juuri näitä hetkiä tulen joskus kaipaamaan.

 Ensi viikolla vietetään taas äitienpäivää, ja sen kunniaksi ajattelin julkaista täällä blogissa pienen tekstinpätkän (toki hieman tuunaten) kirjasta, jota kirjoittelen pikkuhiljaa omaan tahtiini. Nähtäväksi jää, saanko näitä tekstejäni koskaan kansien väliin mutta varmaa on, että niiden kirjoittaminen on mulle itselleni mittaamattoman kallisarvoista ja tärkeää. Meillä äideillä kun pitää olla nämä omat juttumme, joiden ansiosta jaksamme päivästä toiseen olla rakkaimmillemme. 

Tämän tekstin kirjoittaminen sai aikaan niin jättimäisen rakkauskuohun näitä omiani kohtaan, että voisin haljeta tähän paikkaan.

Aurinkoisen ihanaa viikonloppua kaikille!

 Saimme eilen jotain todella kaunista lainaan, ja kulunut vuorokausi onkin hurahtanut hyvin vahvasti sen äärellä onnellisesti musisoiden.

Tänä aamuna kävimme H:n kanssa toimittamassa Piippiksen koulutaipaleen kannalta olennaisia papereita virastoon ja samalla saimme kuulla "tuomiomme" siitä, että missä koulussa tuo meidän kultainen tulee oppinsa tulevassa suorittamaan. Meillä vanhemmilla ei ollut mitään sananvaltaa tässä asiassa, ja siksi fiilis tällä hetkellä onkin hieman ontto. En oikein selkeästi osaa sanoa, että miltä musta nyt tuntuu? Ehkä vähän apea ja tyytymätön olo johtuen todennäköisesti siitä, ettei tämä ollutkaan nyt ihan sitä mitä alun perin olimme ajatelleet neitokaiselle. Haaveilimme saavamme sosiaalisesti taitavan Piippiksen lähikouluun integroidulle luokalle (ainakin pariksi ensimmäiseksi vuodeksi), mutta tämä kuulemma ei mahdollista ole. Näin ollen neiti menee erityisluokalle jossa on yhteensä 8 oppilasta, ja tuo koulu sijaitsee kuuden kilometrin päässä meidän kodistamme. Olemme jo hakeneet koulukyytiä ja sellaisen todennäköisesti saammekin, eli tuo matka ei nyt varsinaisesti ongelma tule olemaan.

Eskarin suhteen elättelemme vielä toiveita yksityisestä päiväkodista mutta jos meille ei sieltä paikkaa vapaudu, aloittaa tyttö syksyllä eskarinsakin tuossa samaisessa koulussa. 

Huuhhuijaa! Voin kertoa, että ei ole ihan kevyttä vapauttaa ensimmäistä omaansa koulutaipaleelle, kun mukana matkassa kulkee tuo pieni extra. Järki kyllä yrittää koko ajan toitottaa, että ammatti-ihmiset osaavat varmasti tuosta meidän kultakimpaleesta pitää hyvää huolta, mutta siitäkin huolimatta sydänalaa puristaa vähän väliä. Tiedän että mun olotilani rauhoittuu, kun jossain vaiheessa pääsen tutustumaan tuohon kouluun, mutta nyt olo on vielä levoton. Pieni ryhmä kuulostaa kyllä Piippiksen edun kannalta positiiviselta asialta.

Eipä tässä nyt siis kannata liiaksi alkaa surkuttelemaan, sillä kyllä nämä pienet ihmiset aivan varmasti tulevat pärjäämään hienosti ilman äitiäkin. Ylöspäin on kavuttava ja eteenpäin mentävä! 

Ja sitä paitsi, vaikka tuo neiti nyt olisikin päässyt lähikouluumme, niin murehtisin tätä asiaa siitäkin huolimatta. Onneksi mulla on vielä kesä aikaa sulatella asiaa, ja syksyllä ollaan jokainen varmasti jo valmiita uuteen. Nyt nautitaan auringon säteistä, eikä surkutella enää asioita joille emme mitään mahda! Ja uskon kyllä siihen, että tämä erityisluokka on Piippikselle ihan oiva vaihtoehto, kunhan päästään kunnolla koulutien alkuun.

Blogi on ollut hiljainen, sillä olen ihan tietoisesti halunnut pitää vähän lomaa tästä kirjoittelusta. Hirmuisesti ollaan touhuttu kivoja juttuja ja vappukin sujui mukavasti herkutellen sekä rakkaiden seurasta nautiskellen. Joka aamu olemme saaneet herätä onnelliseen hyvän vapun toivotukseen, jonka Piippis on kajauttanut ilmoille heti silmät auki saatuaan - vielä tänäkin aamuna :)