Eilen vielä riitti energiaa, mutta tänään tilanne on ollut täysin päinvastainen. Tarkoituksenani oli lähteä ystävän kanssa Kurja Viapori-kierrokselle, mutta niin vaan tapahtui, että jaksaminen moiseen ei riittänytkään. Harmitti tosi paljon, mutta tällaista tämä elo nyt vaan valitettavasti on. Olen tässä viimeaikoina huomannut sen, että on kovin vaarallista sopia ylipäätänsä mitään "ylimääräistä" arjen ulkopuolelle, sillä tosi usein tapaamiset ja kivat jutut jäävät toteuttamatta. Voimat eivät tässä elämäntilanteessa riitä, ja viikonloput hurahtavatkin yhdessäolon sekä lepäilemisen merkeissä. Kun H on kotona, yritän ottaa aikaa omalle unelle. Sellaiselle, jota kukaan ei keskeytä. 

Hitsi vie! Kaikesta huolimatta haluan uskoa ja luottaa siihen, että jonainpäivänä mulla oikeasti on taas aikaa ja voimaa ystäville. Kivoille jutuille. Aikuisten yhteiselle ajalle.

Sitä kuitenkin kaipaan niiiin kovasti.

Pakko myös yrittää olla armollinen itselleen. Nyt on nyt, ja nyt puistoillaan. Eletään lapsille. Perheelle. Huomenna yritetään kuitenkin uudestaan, ja ollaan ystävien kanssa yhdessä täällä meillä, kera perheidemme.  Meillä on aina ovet auki ystäville, mutta lähteminen täältä on paljon hankalampaa mulle. Niin se vaan on tässä elämänvaiheessa.

Haastavaa tämä tasapainoilu itselleen tärkeiden juttujen, sekä voimavarojensa välillä.. Tämä lienee tuttua muillekin vanhemmille?

Olenpas ollut tänään melkein koko päivän lasten kanssa ihan vain kotosalla. H piipahti töiden jälkeen käyttämässä meidät kaupassa, mutta lähti samantien treeneihin, kun päästiin takaisin kotiin. Joskus on tällaisia päiviä, mutta onhan näitä harrastuksia oltava meillä vanhemmillakin. Muuten kun ei mieli jaksa pysyä yhtä virkeänä kuin mitä lapset ovat. Normaalisti näinä tällaisina päivinä tässävaiheessa hermoja jo hieman kiristää, ja aikuista seuraa kaipaa kipeästi. Nyt mulla on kuitenkin poikkeuksellisen kiva olotila. Tää viikko on ollut ilmeisen voimaannuttava, ja Take-away sushikin piristää kummasti. Kädet ristiin ja kiitokset yläilmoihin siitä, että meidänkin kotikonnuille saatiin oma, loistava Sushi-ravintola!

Tuosta sushista tosin puolet meni perheen pikku-ukon kitusiin, mutta hyvähän se on että maistuu hälle myös! ;)

Pikku2:nen on loistava tauottaja näissä kokopäivän kestävissä lastenhoidollisissa tehtävissä. Ei se tosin ihan aina tyypeille kelpaa, mutta yleensä kuitenkin. Tänään niin on onneksi ollut. Ja mitäpä tekee äiti, kun kello lyö viisi? Hyökkää blogin pariin tietysti! Rohkenen nyt ihan rehellisesti myöntää tässä sen, että meillä tv on aivan korvaamaton jeesi arjessa. Tänäänkin on muutamaan otteeseen meno meinannut yltyä aivan sekopäiseksi, mutta Elisa Viihteen avulla olen saanut jengin jokakerta rauhoittumaan. Hankaluuksia mulle tuottaa myös käydä vessaassa niin, että kolme silmäparia tuijottaa herkeämättä. Mieluummin annankin heidän sitten tuijottaa sen hetken verran vaikkapa tietokonetta viereisessä huoneessa. Oli nyt tämäkin pakko kertoa teille..

Ei me onneksi ihan nelisteen olla oltu, sillä saatiin me aamulla hetkeksi seuraa kun puheterapeutti piipahti kotikäynnillä. Homma toimii yleensä niin, että Piippis ja Pu-Te ovat 45 minuuttia kaksin, mutta PikkuW saa viimeiseksi vartiksi sitten liittyä opiskeluihin mukaan. Toistaiseksi hyvä näin. 

Nyt loppui Pikku2:nen, ja alkoi Piilosta-leikki. Sain ukaasin liittyä mukaan. Tajusin myös juuri, että Piippis laskee tosi sujuvasti ääneen jo kymmeneen? Ei se koskaan aikaisemmin ole yksin mokomaa tehnyt. Mahtavaa!

Olipas täydellisen sekava höpölööripostaus. Taidan sittenkin olla vähän juttuseuraa vailla?

;) 

Kivaa viikonloppua! 

Lähdettiin eilen vielä illansuussa vähän pidemmälle kävelylenkille lasten kanssa, ja niinkun kuvista näkyy, piipahdettiin me myös leikkipuistossa siinä matkan varrella. Taiga-neiti sai odotella metsän reunassa sen aikaa, kun lapset touhusivat juttujaan. Jossainvaiheessa päätti hän kuitenkin riuhtaista itsensä hihnasta irti, ja puistoilut jäi siihen sitten. Meitin jästipää.

Käveltiin siitä sitten vielä kauppaan ostamaan karjalanpiirakat matkaevääksi, ja käpyteltiin takaisin kotiin. Varsinainen karavaani ollaan kyllä tuplarattaiden, Britaxien ja vieläpä tuon poukkoilevan koiran kanssa. Ei ihme, että joskus vastaantulijoita vähän hymyilyttää.

Nyt kyllä täytyy sanoa, että tämä syksy on todella tuonut mukanansa uusia tuulahduksia, ja se tuntuu tosi kivalta. Multa on nyt muutamaan otteeseen kysytty, mitä tuo "portaaliblogi" tarkoittaa? H tiivisti facebookissa asian näin: "Palkinto sinnikkäästä työstä, ja osoitus blogin erinomaisuudesta". Varsin imartelevasti ilmaistu, mutta palkinto tämä siirtyminen kyllä mulle on sitä ei voi kieltää. Ehkä itse asian ilmaisen niin, että rakas harrastus on muuttunut osittain työksi. Se ei muuta suhtautumistani blogiani kohtaan (ainakaan negatiiviseen suuntaan), eikä sisältö tule muuttumaan. Blogi elää, kasvaa sekä kehittyy meidän mukanamme. Tämä portaalissa bloggaaminen tulee olemaan yksi uusi vaihe mun, meidän perheen ja näinollen myös blogin elämänkaaressa. 

Tänään pääsen taas tekemään avustajankin hommia, kunhan H kotiutuu töistä. Tämä avustajan pestikin sai muuten alkunsa bloggaamisesta, ainakin tavallaan. Sain luvan kertoa, että avustan Saa tuijottaa-blogin Elisaa. Tutustuimme puolisen vuotta sitten Kaksplus-bloggaajien tapaamisessa, ja nyt tilanne on tämä. Niinkuin aikaisemmin jo mainitsin, eipä tuo homma oikein työltä tunnu. Vapaa-ajanvietolta lähinnä.

Piippiksen diagnoosi oli aikanaan syy bloggaamisen aloittamiselle. PikkuW ja PikkuH ovat yhdessä Piippiksen kanssa motivoineet sekä inspiroineet mua jatkamaan, ja tästä blogista on tullut mulle tärkeä, sen nyt olen useaan otteeseen jo maininnutkin. Bloggaaminen on tuonut minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Saan tehdä innostavaa työtä lastenhoidon ohella, ja sovittaa aikataulut meidän perheelle sopivaksi. Olen tosi iloinen. Totuus on kuitenkin se, että asutamme omakotitaloa, ja taloudellisesti olemme tiukilla tässä elämäntilanteessa, kun olen lasten kanssa kotona. Työskentelemällä osa-aikaisesti saadaan vähän helpotusta tilanteeseen. 

Ei tästä ole pitkä-aika, kun pohdiskelin ja murehdin tulevaa täällä blogissa. Huoli oli suuri. Tämä postaus nyt taas todistaa sen jo tutuksi tulleen lausahduksen, että "asioilla on tapana järjestyä". Kaikki lutviutuu ja elämä jatkuu omalla painollaan. 

Mulle esitettiin tänään kysymys, johon oli erittäin helppo vastata. 47 palasta siirtyy tulevien viikkojen aikana Kaksplussan blogiyhteisöstä portaalibloggaajien joukkoon. Vitsit miten kiva fiilis! Mahdottomasta tuli mulle yhtäkkiä mahdollista? Olen hyvin HYVIN iloinen, ja tartun mielelläni tähän uuteen jännittävään haasteeseen! Tää on mulle niiiin iso asia.

Aika on hiukan kortilla tässä, mutta jonkinverran olen tänään ehtinyt harjoittelemaan tämän uuden kameran käyttöä. Tänäiltana, jos silmät vain suinkin pysyvät auki, otan haltuuni tuon kuvankäsittelyn. Rajaukset näissä on ihan miten sattuu, enkä ole vielä niinkään keskittynyt itse kuvaan, lähinnä tuohon kameraan vain. Miten se toimii ja sitärataa.. En vieläkään ihan täysin tiedä, ja sen huomaa näistä. Heh.

 Enää ei vissiin kannata syytellä kameraa epävakaudesta. Kyllä se syy taita löytyä nyt kuvaajasta itsestään, sekä sen taitojen puutteesta.

Tuo allaoleva otos tuttisuusta on hyvä esimerkki. Kiva kuva, mutta mulla vaan tärähtää nää nyt jostainsyystä tosi helposti, vaikka kuinka yritän pitää kättä paikallaan. Ongelma löytyy todennäköisesti vääristä asetuksista, joita en vaan ole vielä hoksannut.. Ehkäpä lukijoiden joukosta löytyy joku joka osaa auttaa? Tuo mun uusi kamera on siis Nikon 1 S2. 

Jännä nähdä, kuinka kauan mulla kestää oppia.. Kiitos kärsivällisyydestänne!

;)

Sain muuten tänään kutsun Indiedays Blog Awardseille. Niin kivaa! Tänään ollaankin jo kovasti pähkäilty tulevia gaala-asuja. Halloween saattaa liittyä tähän.

Nyt kohti iltahulinoita!