Kasvua

Pienet suuret unelmat todeksi

17.56

Niin kuin otsikko asian jo paljastikin, tänään toteutui pienen tytön suuuuri haave!

 Pikku H teki eilen lopullisen päätöksen siitä, että uskaltaa ehdottomasti mennä korvikset laittamaan ja me vanhemmat annoimme vihdoin sekä viimein suostumuksemme asialle. 

Tänään sitten perhoset vatsassa (kyllä myös minulla oli) kurvasimme paikalliseen kempsuun ja teimme unelmat todeksi. Olin etukäteen soittanut kyseiseen putiikkiin ja kysynyt, tekevätkö rei´ityksiä ja tekevätkö kuusivuotiaalle. Yleensä alle 7-vuotiaille ei tehdä mutta koska tytsymme oli niin varma päätöksestään, vahvisti poikkeus tällä kertaa säännön.  

Ja minä äitinä olen satavarma, että tämä likka kyllä osaa hoitaa nämä lävistyksensä tunnollisesti. 


Aikaisemmin päivällä piipahdin lähiapteekissa hakemassa Emla-puudutusvoidetta sekä puhdistusainetta ja vajaan tunnin verran annoimme tuon voiteen mussukan korvanlehdissä vaikuttaa. Päädyin tähän ratkaisuun siitä syystä, ettei vahingossakaan kävisi niin että toista korvanlehteä ei sitten uskallettaisikaan enää lävistää. Puudute toimi mainiosti ja alkujännityksen jälkeen ei kyyneleitä enää jouduttu valuttamaan - pintapuudutus onnistui pitämään pahimmat nippailut loitolla. 

Mimmi oli silminnähden super tyytyväinen lopputulokseen ja oli tosi tärkeää, että samalla reissulla käytiin mummille korviksia vilauttamassa. 

Piippiskin katsoi siskon korvanlehdissä säihkyviä timantteja ihastuksissaan ja aikaisemman ehdottoman kieltäytymisen sijasta ilmoilla olikin jo pientä innostusta omien korvien rei´ittämiselle. Toisaalta tuon asian suhteen ei kyllä ole mikään kiirus - ehtiihän sen myöhemminkin! En ole ihan varma siitä, osaisiko Pirpana vielä olla tarpeeksi varovainen ja hiplaamatta uusia korviksiansa -näin alkuun kun se on äärimmäisen tärkeää. Odotellaan siis hetki vielä..

Aloitellaan tällä minipostauksella nyt uusi viikko. Olen astumassa hieman toisenlaisiin saappaisiin, kuin joissa aikaisemmin olen tottunut talsimaan. Haasteita luvassa, mutta koen että tämä haaste on nyt vaan pakko ottaa vastaan ja teen sen kyllä tosi mielelläni. Jännittää. Palaan tähän vähän myöhemmin.

Säihkyvää viikon alkua kaikille! Tästä tulkoon hyvä. 

 

Juhlat

Juhlia järkkäillessä

20.27

Tänään ajattelin kirjoitella vähän meidän jengin tämän viikon olevista ja tulevista suunnitelmista, jotka pitävät kiireisenä näin juhannuksen jälkimainingeissa. Moni ehkä muistaakin, että ostimme aikanaan mun siskoltani tämän nykyisen kotimme, ja siskoni kuopus on meidän ensimmäinen ihanainen kummilapsemme - tulevana lauantaina jo rippilapsonen! Hitsi vie, juurihan itse ensimmäisen ehtoollisviinini hörsäsin :)

Koska asumme juhlaneidon synnyinkodissa, sovimme yhteistuumin että rippijuhlat järjestetään täällä meillä - neidin lapsuuden maisemissa. Ja tämäkös minusta mukavaa on! Mä kun olen tunnetusti aina ollut innokas juhlien järjestelijä, ja siitä innostuksesta eivät hektiset vuodet ole onneksi verottaneet. 

Rippijuhlien lisäksi juhlistamme omaa kuopustamme sunnuntaina, joka jo 3-vuotta täyttää. Voi aika, kuinka juokset! Kivaa silti, että päästään viettämään tällaista kesäistä juhlaviikonloppua kaikkien rakkaiden läsnäollessa. Odotan itse sitä kovasti ja toivon, että saadaan yhteisvoimin läheisten kanssa kivat riparit sekä synttärit neitokaisillemme järkättyä!


Pari viikkoa sitten hamstrasimme kummitytön kanssa Tuusulan Confetista kassillisen koristeita, enkä millään malttaisi odottaa että pääsen niitä kattoon ja seinille ripustelemaan - onneksi ei enää kauan tarvitse odottaa! Ajatuksenamme olisikin lauantai-iltana sitten vaihtaa koristelut vähän "pikkutyttömäisemmäksi", kun riparit on juhlittu. Jännä nähdä että minkälaisia virityksiä saamme aikaiseksi..

Huomenna vastaanotamme juhlajuomat, kurvaamme Espoosta osan tarjoiluista meidän kotopuoleen , lastaamme kaatopaikkakuormallisen autoon ja jatkamme meidän pihapiirin siivoamista. Eilen pihalta kaatui yksi pystyyn kuollut Terijoensalavakin, ja koko ilta hurahti sitä pätkiksi sahaillessa. Saimme tänään mummin kanssa hauskan ajatuksen terassin koristelusta, ja katsotaan onnistummeko tuon idean vielä ennen viikonloppua toteuttamaan. Palaan siihen myöhemmin.

Vähän muhjuinen kännykkäkuva, mutta menköön!
Super kivaa startata meidän perheemme 5-viikkoinen kesäloma tällaisten karkeloiden merkeissä! Tuo peltikattoon ropiseva sadekaan ei juur nyt jaksa oikein surettaa, mutta toki auringonpaiste olisi ihan kiva bonus tulevalle viikonlopulle. 

Alkaneen viikon postaukset tulevatkin olemaan aikasta juhlapainotteisia. Talletetaan nämä muistot nyt oikein tiukasti tänne bloginkin puolelle. 

Parahinta viikonalkua kaikille teille! 

<3

Arki

Erityiset toisillensa

17.37

Kun synnytin esikoiseni, maailmani muuttui kertaheitolla. Vauvan syntymä tietysti aina tekee niin, mutta meillä tuo muutos oli ehkä vielä astetta verran isompi.

Parin ensimmäisen päivän aikana meillä ei ollut helppoa. Ei alkuunkaan. Olen usein muistellut jopa nolostellen sitä, kuinka hölmöjä "Mitä muut ihmiset nyt ajattelevat siitä, että meille syntyi kehitysvammainen vauva?"- ajatuksia päässäni tuolloin liikkui. Nyt tuntuvat epäolennaisilta, mutta siinä hetkessä tuoreen ds-vauvan äitinä tuntui, että maailma romahti juurikin niihin ajatuksiin.

Kesä kääntyi syksyyn ja uusi elämämme alkoi pikkuhiljaa aueta sekä hahmottua meillekin. Ennakkoajatuksista poiketen elo maistui suloiselta ja "Pirpanan" diagnoosi ei ollutkaan enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä. Toki elimme yhä tunteiden vuoristoradalla, mutta jokaiselle tunteelle annoimme luvan tulla ja mennä.

Ongelmia mulle aiheutti enää lähinnä päivittäiset kauppareissut. Edelleen jaksoin murehtia sitä, että tuijottavatko ihmiset meidän vauvaa sen vuoksi, että hänellä on erityispiirteitä kasvoissa vaiko siksi, että hän on ihana ja suloinen vauva? Tämä sama asia jaksoi painaa mieltä joka ikinen kerta, kun kaupassa pienoista kaukalossa eteenpäin lykkäsin. Vaivasin päätäni sillä, mitä muut ajattelevat ja kärsin siitä isostikin aika ajoin.

Ratkaisin ongelman omalla tyylilläni ja avasin blogin. Uskaltauduin kääntämään rakkaan harrastuksen voimavarakseni sekä suuremmaksi terapiamuodoksi, kuin mitä ikinä olisin uskaltanut kuvitellakaan sen olevan. Blogini myötä pääsin eroon tuntemuksistani ja annoin ihmisille luvan katsoa sekä kysyä. Nähdä, minkälaista meidän elämämme on tuon ihanan Pirpanan diagnoosin värittämänä. Erityispiirteet tai ei, on elämä hyvää ja arvokasta.


Kun alun hämmennys haihtui, selvisi meille hyvin nopeasti, että lähdemme yrittämään toista lasta esikoiselle kaveriksi ja kehitystä tukemaan. Viimeksi mainittu saattaa särähtää lukijan korvaan, mutta se on täysi tosi ja olemmekin olleet hyvin onnekkaita, että suunitelmamme onnistui täydellisesti. 

Pikkuveli Pirpanalle syntyi ja tovin tuo suloinen kaksikko kehittyi kuin kaksoset –samaan tahtiin. 


Kun velipoika otti vuoden iässä jalat allensa, lähti isosiskokin kävelemään pikkuveljen innoittamana. Pikkuveljen puheenkehitys oli alkuun hidasta (koska viittova sisko), mutta sitten kun juttu alkoi vihdoin luistaa, ryhtyi sisko muodostamaan myös kokonaisia lauseita ja puheen kehityksessä tapahtui aivan HUIKEA spurtti! Nyt 5-vuotiaana neiti puhua pulputtaa ja elämä on helpottunut kovasti, sillä tyttö ei ymmärtämättä jäämisen vuoksi turhaudu läheskään niin helposti, kuin mitä aikaisemmin teki. Toki ulkopuolisen on edelleen hyvin vaikea ymmärtää Pirpanan puhetta, mutta perheen läsnäollessa neitokainen tulee kuulluksi sekä ymmärretyksi.


PikkuW:n ollessa vuoden vanha, vietimme parisuhdeiltaa Helsingissä vertaisvanhempia treffaten. Tapaamisessa eräs vertaisäiti sanoi meille, että "Koska olette vielä nuoria, niin suosittelen ehdottomasti harkitsemaan vielä kolmatta lasta, sillä hänestä on veljelle sitten seuraa myöhäisemmässä iässä".  Naurahdimme ja totesimme yhteen ääneen, että "Eipä muuten tule hetkeen tapahtumaan!"

Viikon päästä tein positiivisen raskaustestin. 


Pikkusisko syntyi heinäkuussa 2014. Vaikka ihan rehellisesti emme olleet ajatelleet kolmatta lasta (ainakaan vielä piiitkään aikaan) joukon jatkeeksi, olemme näin jälkeen päin olleet suunnattoman kiitollisia siitä, että hän yllätykseksemme päätti vain saapua. Välillä usko sekä voimat kolmen pienen kanssa ovat olleet koetuksella, mutta väittäisin kuitenkin että aika hyvin tässä on pärjäilty olosuhteisiin nähden.

Ja vaikka välillä tuo väsymys meinaa ottaa vallan, tuntuu pieni uupumus merkityksettömältä sen rinnalla mitä tuo kolmikko yhdessä onkaan! Ja ennenkaikkea, mitä toisillensa ovat.

Korvaamattomia. 

 Toisillensa opettavat ja toisiltansa oppivat. Leikit ovat yhteiset, nauru raikaa ja toisessa hetkessä taasen itketään, mökötetään sekä raivotaan niin, että kipinät melkeinpä silminnähden sinkoilevat. Diagnoosi ei erityiskohtelua isosiskolle takaa.


Uskoisin kuitenkin varsinkin pikkuveljen jo tiedostavan sen,  että siskolla on tuo "oma juttunsa". Kun Pirpana tanssii onnessaan Robinin tahtiin tai istuu sohvalla kädet viuhuten omia tarinoitansa selitellen, toteaa veli vaan että "Taas se eläytyy!". 

Olemme isin kanssa yrittäneet asiaa avata, mutta downin syndrooma on ehkä käsitteenä vielä vähän vaikea ymmärtää. Sen W kyllä jo selvästi hoksaa, että sisko ei kehity samalla tavalla kuin muut lapset. Moinen seikka ei kuitenkaan koskaan ole silminnähden vaivannut pikkuveljen ajatuksia tai suhtautumista siskoa kohtaan ja se on asia, joka saa meidät vanhemmat luonnollisesti hyvin onnelliseksi. 






Veli suojelee kumpaakin siskoansa yhtä tunnollisesti (esimerkiksi ulkona autotien läheisyydessä) ja tässä vaiheessa on vaikea vielä sanoa, aiheuttaako siskon erityisyys erityisen intensiivistä suojeluviettiä pikkuveljessä. Aika sen näyttää. 






En säästynyt kyyneliltä, kun selailin läpi näitä vanhoja kuvia. Lienee sanomattakin selvää, että jokainen tästä kolmikosta on äidille sekä isille erityinen. 

On toki mahdollista, että Piippiksen kohdalla uloslähtö saattaa kestää vähän pidempään (koska "Minä en tahdo laittaa talvikenkiä!") , maailma menee hetkeksi ehkä enemmän sekaisin jos Hello Kitty-tyyny pitää laittaa pesukoneeseen ja mikään muu tyyny ei väliaikaisesti kelpaa tai päivä ei vaan yksinkertaisesti käynnisty ilman puolukkapuuroa. 
Toisaalta hän taas ensimmäisenä rientää suukottamaan ja halaamaan lujasti, jos jollakulla on pahamieli - tai ihan vaan lähdön hetkellä. Riittää, kun vie roskat tai hakee postin, niin pusu pitää moiskauttaa – ja kummalekin poskelle tietty!

Meille tämä kolmikko on täydellinen juuri tällaisenaan ja vaikka downin syndrooma tietysti omat haasteensa arkeen tuo, olemme useasti tuon diagnoosin jopa lottovoitoksi todenneet. Olisinpa tämän tiennyt kun vauvan kaukalo kainalossani Kätilöopistolta lähdin kotiin aikanaan.


Marja Hintikka Live:ssä käsitellään erityislapsiasiaa tulevana maanantaina 21.11 ja itsehän luonnollisesti odotan tuota jaksoa suuresti. Tiesittekö muuten, että Downin syndroomassa tuo ylimääräinen 47. kromosomi sijaitsee kromosomiparissa numero 21?



kaksivuotias

Synttärityttö

12.00

received_10207949179380666~2

"Tiitiäinen metsäläinen,


Pieni menninkäinen.


Posket tehty puolukasta,


tukka naavan tappurasta.


Silmät on


siniset tähdet."


Rehellisesti, aika haikea fiilis. Meidän kaikista pienin täytti lauantaina jo 2 vuotta. Hän on haastanut, mutta hän on sitäkin enemmän meille antanut. Aamuisin hukuttaa jokaisen perheenjäsenen märkiin suukkosiin. Ihana mimmi, joka puhua pälpättää päivä toisensa jälkeen enemmän ja enemmän. Laulaa kuin pieni enkeli  ja liikuttaa meidät vanhemmat kyyneliin–joka päivä. Muistuttaa isosti mun omaa (nyt jo edesmennyttä) Lapuan mummoa. Yhdennäköisyys on hämmentävää.


Hän myös yllätti täydellisesti meidät ilmoittaessaan saapumisestaan, mutta ilmankaan emme enää osaisi olla.


Onneksi olet nyt tässä, täydentämässä meidän perhettä. Niin rakas ja tuhannen suloinen PikkuH!


IMG_5095 1


Lauantai-aamuna me vanhemmat heräsimme siihen, kun Piippis ja PikkuW lauloivat lastenhuoneessa "Paljon oooooneeeaa vaan, paljoooon  onneea vaan.." tämän jälkeen vetäsivät vielä englanniksi perään. Herättivät siis tarkoituksellisesti pikkusiskon–sangen suloisissa tunnelmissa. Pinnasängyssä fanfaaria vastaanotti onnellinen sekä hymyileväinen pieni iso tyttö.


IMG_4940


Synttärijuhlaa vieteltiin perheen sekä kummien läsnäollessa, pienessä piirissä. Päivä oli kaikinpuolin onnistunut ja lapset nukahtivat tyytyväisinä illalla peiton alle.


IMG_4853 IMG_4862


Joko saa nipistää? On meillä ihana jengi tässä.. Ovat toisillensa kaikki kaikessa. Ja meille vanhemmille tietysti myös, se lienee itsestäänselvyys.


Tässäpä vielä kahden vuoden takainen synnytyskertomus . Kuvat hassusti, koska kirjoittelin silloin blogspotissa, mutta olkoon..


Kivaa alkavaa viikkoa!


Suosituimmat

  • Hurahdus hajusteettomaan
     Kuluneen puolen vuoden aikana, on allekirjoittaneessa silminnähden tapahtunut jonkin sortin hurahdus luonnonkosmetiikkaan sekä arjen ekolo...
  • Tiitiäisen tuutulaulu
    Laila from Lapland  Kukkuu! Tänään Pirpana sai hienon uuden talvipipon ja se sopii tytölle mainiosti. Selvästi pikku mannekiini yrittä...
  • Muistopuhe rakkaalle
    Seison epämääräisen, Postin A4 kirjekuoreen rustatun puheen kanssa saattoväen edessä. Käteni tärisevät kokoajan voimakkaammin, mutta sinnik...

Facebook