On tämä ollut hurjan raskas kaksiviikkoinen. Taiga on piipahtanut useaan otteeseen unissa ja yhä edelleen saattaa jätskin jämät tai kurkun kantapala lentää lattialle, ennen kuin sitten suru ja todellisuus valtaa mielen. 

Tänään sain viestin puhelimeeni, että Taigan uurna on saapunut eläinlääkäriasemalle, ja että se on noudettavissa sieltä. Etsimme lasten kanssa kuviemme seasta muutaman otoksen rakkaasta haukusta, ja minä kiipesin nuo kuvat valmiiksi takan päälle odottamaan. Yllätyksekseni huomasin, että H oli laittanut sinne jo Taigan kaulapannan myös. Pitelin tuota pantaa hetken aikaa hyppysissäni ja tirautin kyyneleen jos toisenkin. 

Kun H kantoi sylissään tuon kauniin valkean uurnan sisään, minut valtasi suuri rauha ja levollinen olotila. Nyt meidän perheemme on taas kokonainen!

Ajatuksenamme oli joskus, että hautaamme rakkaan karvaisen perheenjäsenemme

 Pukaron sukutilalle, sitten kun aika koittaa. Taiga viihtyi kyseisessä paikassa kovasti ja olenhan hänet naapuripitäjästä Lapinjärveltä aikanaan hakenutkin. Yhteisen taipaleemme loppumetreillä mulle tuli kuitenkin vahva tunne siitä, että haluan koirani olevan perheensä lähellä kuoleman jälkeenkin  - teimme siis lopullisen (ja aika kalliin) päätöksen tuhkaamisesta. Tämä on päätös, jota en koskaan tule katumaan. Sen tiedän. 

Lapset pettyivät silminnähden, kun Taiga ei tullutkaan kotiin sellaisena kuin mitä he ajattelivat. Vaikka kuinka tilannetta olemme yrittäneet selittää, on se vaikea pienen ihmisen ymmärtää. Juttelimme tänään asiasta pitkään ja kun näkivät tuon uurnan, niin minusta tuntuu että todellisuus aukeni myös heille hieman realistisemmin. 

Kerroimme, että ikiuneen nukahtamisen jälkeen Taiga muuttui lämmöksi, savuksi ja energiaksi ilmaan. Ja että tuossa valkoisessa ruukussa on se, mitä Taigasta jäi tänne maan päälle. Taiga elää meidän muistoissamme ja katselee meidän touhuja tuolta takan päältä sekä myös pilven reunalta.

Tämä oli meidän keinomme selvitä ja selittää lapsille tämä vaikea vaihe elämässämme. Uskon, että selvisimme ihan hyvin kuitenkin.

"Me mennään kirjastoon. Äiti jää tänne Taigan kanssa"

"Äiti, aika harmi että se Taiga jo kuoli. Mutta oli aika kiva saada se tänne takas!"

-Pikku W 

Olen viikonlopun aikana itkenyt enemmän, kuin kuluneen puolen vuoden aikana yhteensä. 

 Luopumisen hetki lähestyy, eikä meistä kukaan ole siihen vielä ollenkaan valmis. Erityisen vaikealta tämä tuntuu syystä, että rakkaan pörröisen perheenjäsenemme katse on edelleen kirkas. Aamuisin hän tervehtii laumansa korvat onnellisena taaksepäin kääntyneenä sekä häntää iloisesti heilutellen. 

Vuosi sitten todetut syöpäkasvaimet kuitenkin kasvavat sekä lisääntyvät kropassa, ja muutos koirassa on suruksemme ollut kuluneen viikon aikana silminnähden havaittavissa. Vointi huononee - olimme valmiita tai emme.

Lauantaina päätimme viedän rakkaan ystävän sinne, missä on aina ollut kaikista onnellisimmillaan.  Taiga sai johdattaa ja määrätä tahdin. Välillä askel horjui huolestuttavan paljon, mutta muutaman kerran ampaisi vapaaehtoisesti ihan juoksuunkin. 

Illalla olohuoneen lattialla makoili hyvin väsynyt, mutta selkeästi onnellinen koira. 

Rauhallinen sekä levollinen.

Metsässä lounaaksi nautiskelimme evästä, ja myös koiralle oli tietysti varattu omansa mukaan. Tämä taisi olla reissun paras ylläri myös karvakaverille.

Itken tälläkin hetkellä. Illalla viemme koiran lääkäriin ja joudumme kuulemaan tuomion tulevasta. 

Pelkäämme pahinta mutta toivomme, että saisimme vielä hetken aikaa viettää yhdessä näitä syksyisiä kauniita hetkiä. Josko vaikka antibiootti toisi avun hännän kipeimpään pattiin, jota koira itse pureskelee jatkuvasti eikä se sen vuoksi pääse kuivumaan ja parantumaan.

Sanovat, että tiedämme kyllä kun on aika vapauttaa kivuista tuo ystävistä parhain. Minä en ole siihen vielä valmis ja tiedän kyllä, että kun näen kivun koirani katseessa, olen satavarmasti valmis tuon maailman raastavimman päätöksen tekemään. 

Pitäkäähän peukkuja. Loppuviikosta tulee joko raskas tai toiveikas. Eteenpäin on kuljettava kaikesta huolimatta..

"Äiti, mä en halua että Taiga kuolee."

Näin ilmoitti eilen pikkupoika kesken Risto Räppääjän katselun, isosti liikuttuen ja silmät kostuen. Räpsäisin tuossa hetkessä pikaisesti kännykällä nämä utuiset kuvat, sillä halusin juuri sen kuvan välittyvän muistoihin. Aitona ja herkkänä. Täydellisenä juuri sellaisenaan.

Äitinä ehkä jopa vähän hämmennyin tajutessani, että oma nelivuotias oivaltaa ja mietiskelee näinkin isoja asioita. Murehtiikin jo, mokoma!

Itsekin kyllä opin lapsena kotieläinten kautta elämästä, kuolemasta ja luopumisesta. Se oli raastavaakin aika-ajoin, mutta samalla suunnattoman tärkeää sekä opettavaista. Hienoa, että meidänkin lapsilla on tuo jätti tuossa. Mahtava kasvattaja on ollut hän meille ihan jokaiselle,  ja toivottavasti tulee olemaan vielä pitkään tästä eteenpäinkin. Päivittäisestä silittely- sekä hellitelyhetkestä on tullut jo rutiini koko jengille ja se hetki on tärkeä meidän arjessa.

Ihana tyyppi siis. Sekä poika että alaskanmalamuutti.

<3

Viikonloppuna juhlitaan rakkautta. Muutamaankin otteeseen. Niihin tunnelmiin palailen hyvinkin pian. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Meidän talossamme asustelee koiravanhus. Kuluneen vuoden aikana tunne tuon karvaisen ystävämme vanhenemisesta on vahvistunut lisääntyneen sairastelun myötä, ja rakkaistakin rakkaimman otuksen silmiin on ilmestynyt vanhan koiran katse. Ajatus luopumisen lähestymisestä riipaisee sydänalaa, ja meidän kotoseinien sisäpuolella rakkautta tuota alaskanmalamuuttineitiä kohtaan ei tällähetkellä säästellä. Taiga-neiti saa rapsutuksia meiltä aikuisilta jatkuvasti, mutta nyt nämä pienetkin ihmiset ovat selvästi lisänneet tuota kyseistä toimintaa. Ihan kuin tajuaisivat myös jotain. Tai sitten vain kuvittelen.

Siinä mitä koiriin tulee, on Piippis ollut aina vähän arempi kuin meidän muut lapset, mutta nyt viimeaikoina hän on rohkaistunut valtavasti ja lähestyykin päivittäin Taigaa. Silittelee ja katselee lempeästi. Rakkaus on silminnähden molemminpuolista.

Enää ei pelota. Vanhan koiran rauhallinen olemus herättää Piippiksessä selvästi uudenlaista luottamusta, sekä hellyydentuntemuksia.

Tämä on aihe, joka herkistää minuu tälläkinhetkellä. Tuo ihana karvainen tyyppi on tepsutellut mun rinnallani kuitenkin viimeiset kymmenen vuotta.  Toivottavasti yhteisiä vuosia on vielä siitäkin huolimatta muutama jäljellä. Nyt vietellään koiramaisen laadukkaita eläkepäiviä, ja rapsutellaan sekä suukotellaan. Parhaita on iltahetket yhdessä sohvalla. Taiga laskee päänsä jommankumman meidän aikuisen syliin, ja nautiskelee täydestä huomiosta tyytyväisenä tuhisten.

Niin tuhannen tärkeitä nämä karvakorvat sekä lapsille, että meille aikuisille.