Viimeisen puolenvuoden aikana olen oppinut että leijonaemous on suuremmalta osin ollut mulle vain ja ainoastaan positiivinen asia. Kallisarvoinen lahja. Viime yö oli kuitenkin ensimmäinen, jolloin en nukkunut kunnolla miettiessäni erästä asiaa, joka tässä erityislapsen vanhemmuudessa ottaa tosi koville. Asia joka on tällähetkellä ehkä pahinta mitä tiedän. On surullista huomata miten eriarvoisesti jotkut ihmiset näitä meidän erkkalapsia kohtelee ja tässä onkin mulle nyt iso kasvun paikka. Tällähetkellä leijonaemo sisälläni murisee! Mun lapseni ei ole syyllinen tilaansa. Kukaan ei ole. Hän on silminnähden onnellinen ja iloinen lapsi. Kallisarvoinen.

Tänään nukuttiin muskarin ohi..TAAS! Mulla ei ollut aamulla sydäntä herättää sikeässä unessa nukkuvaa pientä. No, on meillä kevääseen asti aikaa opetella heräämään vähän aikaisemmin. Ja sitäpaitsi pappa piti Pirpanalle ihan oman muskarin synan säestyksellä ja tyttö viihtyi mainiosti. Sillävälin äiti sai syödä aamupalaa ja käydä rauhassa suihkussa :)

Tänään löydettiin myös Pirpanan heikoin lenkki eli siis se juttu joka saa aikaan maailman suloisimman nauruhepulin! Mummi sen keksi. Röllin Häläpätihämmää yhdistettynä hytkytykseen sai tytön sekoamaan ja sitä ollaankin lauleskeltu koko ilta sillä tuosta kikatuksesta tuli samantien riippuvaiseksi! Yritän huomenna saada kuvattua vähän.

Palaan hetkeksi aiempiin päivityksiin.Tuo viimeviikkoinen ajankohtainen kakkonen on aiheuttanut keskustelua sosiaalisessa mediassa paljonkin ja mun täytyy nyt myöntää tässä että oon tosi iloinen siitä. Lähetin itsekkin Taina Kovalaiselle asiallisen viestin ja toivomuksen jotta jatkossa hän yrittäisi muistaa että nämä keharit joita hän ei naapurikseen halua, ovat joidenkin äitien sekä isien lapsia ja aivan yhtä kallisarvoisia kun vaikkapa hänen omat kaksi poikaansa. Kerroin lopuksi että mulla on down-tyttö. Yllätys ei ollut suuri kun vastausta ei koskaan kuulunut. En mä vastausta oikeastaan kaivannutkaan. Kunhan sain sanoa. Tunsin että mulla oli oikeus vähän älähtää. Jokainen vanhempi miettii lastensa tulevaisuutta ja ei se kivalta tunnu kun joku sitten laukoo tuollaisia "faktoja" pöytään tv-ssä. Paska fiilishän siitä suoraansanottuna tulee varsinkin kun suurimmat huolenaiheet meillä erityislapsen vanhempina liittyykin juuri tytön tulevaisuuteen ja itsenäistymiseen. No, nyt onkin sitten jo huomattavasti helpompi hengittää kun tietää etten ollut ainoa joka vähän suutahti. Aika moni muukin teki niin. Ja syystä.

Eräs tuttu laittoi mun fb-sivuille tänään vähän erilaista näkökulmaa . Suosittelen katsomaan. Niinkuin hänellekkin totesin, sanonpa vielä täälläkin että lisää näitä positiivisia kertomuksia ja haastatteluja kiitos! :)

Asennevamma on kaikista vammoista se pahin.