Viime yönä opin jälleen jotain uutta äitiyteni polulla - koskaan ei näemmä kannata ääneen iloita omaa energistä olotilaansa ja päivittäisiä aikaansaannoksiaan. Se kostautui ainakin tänään nopeammin kuin mitä ikuna olisin osannut arvatakaan.

Tapahtuipa nimittäin niin, että olin eilen illalla juuri kömpinyt vaihtamieni puhtaiden hyväntuoksuisten lakanoiden alle ja mielessäni kiittelin suuresti lähiapteekin farmaseuttia, joka suositteli minulle juuri oikeita vitamiineja kohentaakseni syksyistä väsähtänyttä olotilaani. Mieli on muuttunut päivä päivältä valoisammaksi ja kaivattu energia palannut kehoon - ihan huikea fiilis! Päivittäiset äitiraivarit ovat vähentyneet huomattavasti ja koko perheellä on sen myötä miellyttävämpi olla. 

No mutta palataanpas aiheeseen. Uinahdin pariksi tunniksi ja heräsin puoliltaöin siihen, kun pieni itkuinen kulta kömpi kainaloon. Yritin kysellä että mikä surettaa, mutta neiti veti peiton korviin ja nukahti samantien. Hyvin pian nenääni kantautui lievähkö oksun tuoksu ja siltä istumalta säntäsin lastenhuoneeseen tsekkaamaan tilanteen. Epäilykseni kävivät toteen ja tajusin, että kerrossängyn alapeti oli laatoitettu kohtalaisen massiivisella ögällä. Tämän jälkeen vasta huomasin vanan johtavan myös lastenhuoneesta meidän sänkyyn asti. Hieno homma!

(Olen pahoillani näistä yöllisistä "hetken kuvista", sekä niiden huonosta laadusta. On pakko silti jakaa niitä nyt täällä, sillä ne kertovat hyvin kuluneen vuorokauden tunnelmista) 

En raaskinut millään herättää neitiä ja ajattelin odotella ainakin siihen asti, että isi tulee kotiin töistä niin voimme yhdessä vaihtaa neidille puhtaat vaatteet, tarvittaessa suihkutella ja samalla poistaa likaiset petivaatteet sängystämme. Vaan eipä siinä aikaakaan mennyt, kun neiti aloitti oksentamisen uudestaan ja silmänräpäyksessä kiikutinkin likan jo kylpyhuoneeseen. Tilanteen rauhoituttua suihkutin neidin ja isi saapuikin sitten aikamoisen yrjökatastrofin keskelle työpäivänsä päätteeksi. Luovutin tytön H:n haltuun ja jäin itse siivoamaan sotkuja sekä lastaamaan pesukonetta.

Pian pieni potilas sitten halusikin jo palata unosille ja sängyn suojausoperaation jälkeen hän sitten pääsi nukkumaan. Kuuden aikoihin poika kömpi mun kainaloon ja ehdin jo hänellekin ääneen todeta, että pikkusisko taisi päästä helpolla ja paha olo johtui ilmeisesti jostain sopimattomasta sapuskasta ym:sta. Valitettavasti hetken päästä tajusinkin jo olevani väärässä ja tauti jatkoi jylläämistään. Aamukymmeneltä neiti oksensi viimeisen kerran ja sitten starttasivat hieman toisenlaiset vatsaoireet.

Laitoin jo yöllä viestiä Piippiksen luokan puhelimeen että neiti ei tänään tule kouluun koska sisko sairastaa, ja samanmoisen tekstarini näpyttelin myös eskarilaisen opelle aamuvarhaisella. Olemme tosi tarkkoja H:n kanssa siitä, että jos vatsataudin vaara on olemassa niin me emme omalta osaltamme sitä ainakaan eteenpäin levitä. Vaikka tällä kertaa oma kuopuksemme sairastelee todella reippaasti ja sen kummempia murehtimatta, voi joku toinen ipana kokea ja sairastaa rajummin. Meidänkin perheestä sellainen murunen löytyy ja nyt jännityksellä odotammekin, iskeekö pöpö häneen. 

Tässä realistisia otoksia tavallisen talvivatsataudin valtaamasta kodista.

Isi kävi täydentämässä kodin ämpäriarsenaalia niin ei tarvitse enää pottaan ögätä..

Vaikka sairastaminen ei mukavaa koskaan olekaan, on siinä jollain hassulla tavalla aina myös se positiivinen puolensa. Se on pakollista pysähtymistä kaiken kiireen keskellä ja se on perheen yhteistä omaa aikaa. Ihan kaikki muu jää toisarvoiseksi ja tärkeintä on oman rakkaan tervehtyminen sekä hyvinvointi.

Positiivinen asenne auttaa tässäkin asiassa paljon ja bonuksena kaiken tämän pyykkirumban keskellä olkoon nyt vaikka se, että tuleepahan pitkästä-aikaa pestyä peittoja ja tyynyjäkin petivaatteiden ohella. Ja jos tauti nyt sattuu iskemään tuohon esikoiseenkin, ei hetkeen tarvitse ainakaan ummetusongelmia murehtia. Ni. 

 Tsemppiä vertaistovereille. Nyt taitaa olla liikenteessä taas paljon kaikenlaista. Jos tämä pöpö on pakko sairastaa, mielelläni hoidan sen alta pois ennen joulua. Positiivista siis sekin ;)

Ja loppukevenyksenä kerrottakoon, että meidän ihana rakas karvakaveri Ryti saapui tänään neljäksi viikoksi sulostuttamaan sekä tämänpäiväistä sairastupaa että hulina-arkea. Ihan parasta on se!

 (Juuri kun olin painamassa julkaisu-nappia, kantautui ruokapöydästä korviini ipanoiden keskustelu joka meni jotakuinkin näin:

PikkuW: "Hei Piippis mikä sä sanoitkaan että susta tulee isona?"
Piippis: "Meteoriitti" )