Mitä ajatuksia sekä tuntemuksia tarkalleen ottaen The peanut butter Falcon synnytti meissä vanhemmissa? Ensimmäisen vartin sisään saimme kokea ihmisen syvien sekä suurten tuntemusten koko laajan kirjon! Itkimme ja nauroimme vuoronperään. Vilkaisimme toisiamme hymyillen, kippistelimme (kyllä olimme K18-näytöksessä ensimmäistä kertaa)  ja syvä kiitollisuus oli tuossa hetkessä äänettömästi läsnä. Miksikö? Siitä yksinkertaisesta syystä, että paluutamme kotopuolessa kahden muun timanttisen ipanan suloisessa seurassa odotti ihan ikioma oman elämänsä sankaritar! Se tyyppi joka päivittäin saa meidät nauramaan , viihtymään sekä nauttimaan elämästä ja sen mukanaan tuomista kommelluksista - ihan niin kuin Zak tekee parituntisen ajan sadoilletuhansille ihmisille ympäri maailman...

..murtaen ennakkoluuloja sekä rikkoen rajoja!

Tätä kässäriä kirjoitettaessa sekä ennen varsinaista ohjausta, on taustatyötä tehty erityisen suurella pieteetillä. Esimerkkinä nyt kerrottakoon vaikkapa kohtaus, jossa hoitokodin iäkäs kämppis (suurin osa asukkaista vanhuksia)  toteaa Zakille että jos saisi dollarin jokaisesta kerrasta kun samaa showpaini VHS:sää katsotaan, olisi hän rikas mies. Meillähän tämä kotona on koko perheelle hyvinkin tuttu kuvio! 

Frozen 1:stä  on kotoseiniemme sisäpuolella luukutettu alusta loppuun valehtelematta ainakin sataan kertaan. Se on ”joskus” aiheuttanut pientä turhautumista sekä nupinaa talomme muissa nuorissa asukkaissa. Frozen 2 ei ole vielä saanut DVD-ensi-iltaansa, mutta jo nyt lukuisat youtubeklipit on ns. ”kulutettu”  ei-enää-niin-uunituoreeksi. Jokapäivä esikoisneitokaisemme heittää ilmoille ihastuneen toteamuksen suurimmasta unelmastansa : ”Minä niiiiiin odotan että pääsen katsomaan taas uuden Frozen kakkosen kun se tulee Vuokraamoon!”.  

Elokuva on ihana, koskettava ja jotenkin täydellisen realistinen kaikessa suloisuudessaan! Downin oireyhtymä näyttäytyy siinä niin rehellisenä sekä normaalina asiana.  Elämä extrakromosomin värittämänä on juurikin kaikkea sitä, mitä Zack Gottsagen valkokankaalla katsojien nähtäväksi tarjoaa. Sinnikkyys, jästipäisyys, uskollisuus, fanaattisuus, lojaalius sekä hellyys nousevat päällimmäisinä luonteenpiirteinä esiin ja sitä, juuri SITÄ on meidänkin arkemme erityislapsiperheen vanhempien näkökulmasta katsottuna. Kun Piippis syntyi toukokuussa 2011, saapui elämääni ensimmäinen ihminen, joka sataprosenttisella varmuudella tulee pysymään tuossa mun rinnallani - ikuisena ystävänä. Uskollisena, rakastavana, hellyyttä ympärilleen jakaen, päättäväisenä, sinnikäänä sekä aitona. Hassutellen ja hölmöillen. 

”En voi olla sankari, koska minulla on downin syndrooma”, 

toteaa Zak  jossain vaiheessa elokuvan edetessä. Tämä kommentti saa kyyneleet virtaamaan allekirjoittaneen silmäkulmista.  Muutama viikko sitten meidän lapset katselivat Netflixistä lastenelokuvaa, jossa kertojan ääni kysyi yhtäkkiä 

”Oletko koskaan ajatellut että  olisit erilainen kuin muut?” 

”Oleeeen”,

vastasi Pirpana sohvalta määrätietoisesti huudahtaen! 

Samainen neitokainen totesi yksi päivä myös surullisena ”Miksi minä en koskaan opi mitään!” . 

Luonnollisesti tämä sitten riipaisi isosti sydämestä ja äitinä minun oli pakko heittää oma vastineeni mimmin mielipiteelle. Se nimittäin oli selkeä mielipide häneltä, ei kysymys.

”Rakas sinä opit, sinä opit kokoajan hienoja uusia asioita! Sinä osaat kulkea yksin nätisti taksilla kouluun ja sieltä kotiin. Sinä osaat käydä suihkussa itse. Osaat kirjaimia ja osaat numeroita. Osaat tanssia. Osaat tavuttaa ja muutamia sanojakin osaat jo lukea. Osaat lohduttaa ja suukottaa. Sinä olet taitava tyttö ja jokainen meistä oppii asiat omalla ajallaan!”

"Sinä olet ihana".

Niin kuin Piippis on avannut minun silmäni erilaisuudelle ja tehnyt maailmasta entistä kauniimman sekä rikkaamman, niin tekee nyt The peanut butter Falcon koko maailmalle. Pyydän, käykäähän katsomassa. Se on joka pennin väärti. 

Tiedättekö, tämänkin elokuvan takana on liuta ihmisiä, joiden läheisten joukossa on monta kehitysvammaista henkilöä. Päätähti Zack on yksi näistä läheisistä. Hän pääsi toteuttamaan unelmiaan tämän elokuvan myötä ja melko mallikkaasti sen tekikin! En mä osaa selittää. Sun on vaan pakko nähdä tämä itse.

Terkkuja vällyjen alta! Tänä vuonna helmikuisen arjen pysäytti flunssapöpö, joka iski poikkeuksellisesti ensimmäisenä minuun. Nyt ei auta kuin rukoilla ja toivoa, ettei tämä samainen pöpönen pilaa pienten ihmisten maanantaina alkavaa hiihtolomaa saatikka tartu syöpää sairastavaan mummiin..! 

Vähän turhan pitkäksi venähti tauko edellisen ja tämänpäiväisen postauksen välissä, mutta kovasti on kiirettä pitänyt ja kaikki pimeys sekä synkkyys ulkona, ympättynä elämän muihin koukeroihin, ovat verottaneet kirjoitusinnokkuudesta. Tuntuu, että elän jatkuvasti huonon omantunnon sekä väsymyksen vallassa. Pienin itkee usein kun teen lähtöä töihin, ja totuttelee vielä omalta osaltansa tähän meidän uuteen arkeen nyt kun äiti on aloittanut kokopäiväisen työnteon. Kun shoppailen kauppakeskuksissa asiakkaiden kanssa tai juoksen toisen ipanan perässä Hop lopissa, tunnen usein piston sydämessäni - "omat lapset haluaisivat tänne myös kanssani kovasti". En nyt osaa sanoittaa näitä ristiriitaisia tuntemuksiani kunnolla, mutta ehkä jotakuinkin saitte kiinni siitä mitä tarkoitan. 

Viime aikoina olen tuntenut stressaavani paljon ja siksi kai tämä pöpökin kroppani herkästi haltuunsa otti. Huomaan olevani pelokkaampi kuin ennen. Luotto sekä usko tulevaan horjuu, kun viime aikoina on tapahtunut niin paljon yllättäviä ja kamalia asioita. Olen menettänyt kaksi tärkeää miestä elämästäni ja pettynytkin liian monta kertaa muutaman muun asian tiimoilta. En kestä pieniäkään vastoinkäymisiä ja jään junnaamaan helposti negatiivisiin tekijöihin. Suru on päivittäin vielä läsnä ja esimerkiksi lasten koulunkäyntiin liittyviä mureheita puidaan edelleen iltapalapöydän ääressä. 

Ekaluokkalaisemme koulussa on nyt muutama tyyppi, jotka kohtelevat toisia kehnosti. Tämä harmittaa meidän erittäin herkkää poikaa harva se ilta ja saa tietysti tämän leijonaemonkin kovasti surulliseksi. Mietin usein iltaisin nukkumaan käydessäni, että miten minun äitinä tulisi näissä tilanteissa toimia, jotten toiminnallani tai toimimattomuudellani aiheuttaisi enempää huolta omalleni. Loppujenlopuksi tällaisten asioiden käsitteleminen ei ole niin mustavalkoista kuin moni voisi kuvitella. Sen tietää sitten, kun omalle kohdalle kolahtaa. Toivon sydämestäni tietysti että mahdollisimman moni välttyy näiltä tällaisilta. Ja toivon ihan rehellisesti myös sitä, että oma poikani oppisi suodattamaan tällaisia juttuja hieman. Elämässä kun joutuu kohtaamaan tällaista hamaan loppuun asti aina silloin tällöin. 

Muuten lasten koulujutut sujuvat oikein kivasti. Hyviä kavereita on paljon ja oppitunnit on kuulemma kivoja. Pieninkin on nyt sitten vihdoin ja viimein ilmoitettu syksyllä alkavaan eskariin. Ihan hassuahan tämä on, mutta uskottava se nyt vaan on. 

Ettei menisi liian melankoliseksi taas tämä teksti, niin kerronpas teille vähän meidän viime viikonloppuisesta minireissusta. Normaalisti perinteinen Naantalin sekä Turun road trip ajoittuu kesälomille, mutta nyt päätimme poikkeuksellisesti tehdä "talvisen" pyrähdyksen Armon laaksoon perhetuttua moikkaamaan.

Varasin Naantalin vanhasta kaupungista suloisen puutalomajoituksen (Rakkaudenpolun varrelta) meidän jengille ja eipä ollut riemulla rajaa, kun paikanpäälle saavuimme! Pienin oli pakannut laukkunsa jo viikkoa etukäteen ja reissua totta vie oli odotettu! 

 Yläkerrassa odotti ihana nukkumasoppi leluineen ja niin kuin arvata saattaa, oli tämä pikkuväen mielestä majapaikkamme ihanin juttu. Tästä kyllä iso kiitos majoituksen järjestäneelle taholle! Kun lapset viihtyvät, koko perhe mitä todennäköisimmin viihtyy. 

Lähdettiin reissuun sillä asenteella, että mennään fiilispohjalta ja tehdään mitä huvittaa. Lopulta päädyimme kuitenkin viettämään suurimman osan ajasta ihanassa mökissä lasten toiveruokaa kokaten ja puusaunan löylyissä saunoen - bonuksena sade, joka ropisi kattoon ihanasti. Olla möllötettiin ja unohdettiin kello sekä arkiset aikataulut. 

"Iti iti täällä taunatta on tulipalo!", 

huusi Piippis bongatessaan räiskyvän tulen saunan pesässä. 

Paljon saimme tämän(kin) reissun aikana nauraa lasten jutuille. Halusivat mm, kuvata ensimmäisen Tube-videonsa, jossa maistelivat karkkiuutuuksia  (Elina ja Sofia on nyt kova juttu). Nauroin vedet silmissä kun tuota videota kuvasin! Katsotaan josko ehkä tulevien päivien aikana laittaisin sen ihan julkiseksi muillekin - lapset haluaisivat sitä kovasti kyllä, mutta itse vielä sulattelen asiaa..

Sunnuntaina tankattiin isot ja pienet masut kunnon pastapläjäyksillä ennen kotiinlähtöä. "Hasta la pasta"- vahva suositus Naantalin vanhassa kaupungissa! Ipanatkin viihtyivät bilispöydän äärellä sangen kivasti ja kaikille löytyi listalta mieluisa ruokavaihtoehto.

 Haaveilen edelleen maallemuuttosta. Tällä hetkellä en näe sille oikeastaan mitään muita esteitä, kuin lasten koulut ja kaverit täällä Keravalla. Yövuoroissa huomaan kuitenkin  yhä useammin eksyväni Oikotien nettisivuille bongailemaan mitä ihanampia asuinpaikkoja maaseudulta. Tulevaisuus näyttää, saanko tämän haaveen toteutettua vielä joskus. 

Nyt poukkoilee aiheet taas siihen malliin, että lienee hyvä hetki lopetella tältä erää. Ulkona paistaa aurinko - kevät tulee! Uskon että blogissakin tunnelmat muuttuvat etenevän kevään myötä hieman positiivisemmiksi ja kuvat valoisammaksi. Olemme startanneet ensimmäisen ulkomaanreissun suunnittelun ja tarkoitus olisi lähteä kesän alussa kokeilemaan, miten tällä porukalla onnistuu lentäminen sekä muut jännittävät uudet jutut.. Näistä lisää myöhemmin. 

Nyt kun sairastan, on mulla loppuviikko aikaa keskittyä kirjoittelemiseen. Tälle viikolle lupaan vielä toisen postauksen, jossa keskityn tarkemmin pitkästä-aikaa erityislapsiperhe-teemaan. 

Pysykäähän terveenä, se on paljon kivempaa! 

Kun ensimmäinen lapseni aloitti eskarin kolme vuotta sitten, ryhdyin täysin uudella tavalla tarkkailemaan itseäni kasvattajana. Välillä itsekritiikki kasvoi sfääreihin ja syyttelyäkin aina aika-ajoin oli ilmoilla. "Ei hitto, mun lapset eivät vielä osaa kuoria perunaa tai käyttää saksia!"-tyyppisiä ajatuksia lähinnä - ei sen vakavampaa onneksi. Ja tähän väliin mainittakoon, että nämä tällaiset ajatukset puhkesivat oikeastaan kunnolla vasta keskimmäisen kohdalla. Piippiksen motoriikka ei vieläkään pelitä sillä tavalla, ettäkö näitä taitoja voitaisiin sataprossaisesti vaatiakaan.

Edelleenkään perunan kuoriminen ei ole se helpoin asia maailmassa kenellekään ipanoista, mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa tämäkin taito alkaa karttumaan..  

Olen aika "lepsu" vanhempi sekä kasvattaja mutta vaikka herkästi joustan periaatteistani, on muutama asia joihin tarraan kasvatuksellisessa mielessä ehdottomasti:

* Kiroilu. 

Vaikka sukujuureni ulottuvat hyvin vahvasti Etelä-Pohjanmaan seudulle, lapsukaisiltani en salli  "leviää kiroolua mihinään nimes!". Itseltäni nyt vähän turhan usein lipsahtaa kirosana jos seuraavakin, mutta onneksi toinen meistä vanhemmista on tässäkin asiassa maltillisempi. Ja meidän perheen sääntöjen mukaan aikuisilta saa välillä lipsahtaa, mutta lapsen suuhun ei rumat sanat missään tilanteessa sovi (myönnän ristiriidan tässä asiassa). Viime aikoina olen huomannut keskimmäisen kohdalla, että pientä kokeilua on selkeästi ilmoilla. Toistaiseksi suusta on livahtanut vaan lähinnä se "P****" pariin otteeseen, mutta joka kerta asiasta on keskusteltu tiukkasanaisesti. Katumus on aina vahvasti läsnä. Joskus niinkin isosti, että koen asiasta jo vähän huonoa omaatuntoa. Sanojahan ne vain ovat. 

Mutta niin, hyvin pärjäävät siis toistaiseksi tällä saralla. Teinivuosia odotellessa..

Mun korvaani särähti yksi päivä jo se, kun Piippis tokaisi isällensä että "Täällä on pirun kylmä, pistä se ovi kiinni!". Ja siis nythän tuo naurattaa. Se oli aikasta koominen tilanne taas kaikenkaikkiaan. Ja näitä tilanteitahan riittää - siis että pitäisi pysyä vakavana vaikka naurattaa ihan.. no.. pirusti.

*Pelaamisen rajaaminen

Niin. Olen viimeisen vuoden aikana saanut useasti tuntea olevani maailman kamalin mutsi, kun olen mennyt patistamaan poitsun pois koneen tai puhelimen ääreltä muihin hommiin. Uusi pestini lastensuojelun puolella on kuitenkin availlut silmiä aika isosti tämän pelaamisaddiktion suhteen ja koen, että omallani on kaikki mahdollisuudet joutua samanlaiseen koukkuun kuin monella peliongelmaisella nuorella, jos en ajoissa puutu tähän asiaan. Selväähän se on, jos jäbä itse saisi päättää niin pelaisi yötä-päivää Fifaa! Ja mielellään tietysti isin kanssa. Isi onneksi on äiskän kanssa samoilla linjoilla siinä, mitä tulee tähän. Ja onneksi pojan elämässä on se ihan oikeakin jalkapallo! 

Tyttöjen suhteen Fifa ei luonnollisesti ole ongelma, mutta iPad on. Samat sävelet siis heidänkin kanssaan. Rajat on vedettävä. Ei auta.

*Siivoaminen

Meidän huushollissa äiti ei enää yksin nurkkia puunaile. Äiti on nimittäin ihan liian väsynyt sellaiseen. Kun siivoaminen aloitetaan, se tehdään lähestulkoon aina yhdessä. Homma startataan lelujen sekä vaatteiden lattialta keräämisellä (tässä Piippis on ihan haka). Pienin rakastaa pölyjen pyyhkimistä sekä pyykkien ripustamista, mutta keskimmäiselle ei nyt varsinaisesti ole sellaista lempparihommaa vielä löytynyt, heh. Äiti siis toimii edelleen osittain työnohjaajana ja jakelee hommat, joita sitten vastahakoisesti noudatetaan. Siisti koti, hyväntuulinen äiti. Win win tilanne siis kaikille. Ja yllätyksekseni olen huomannut että kun yhdessä tehdään, siistiytyy koti vähän niin kuin puolihuomaamatta. Ja nopeasti. 

*Kiusaaminen

Viimeinen vaan ei vähäisin. Kun katselen omiani ja sitä, miten toisia ihmisiä kohtelevat, koen edes yhdessä asiassa onnistuneeni ihan hirmu hyvin. Mulla on tosi herkät ja empaattiset ipanat -  ja kyllä väitän että pystyisin myöntämään senkin jos näin ei olisi. Isältänsä varmasti nuo parhaat puolet perineet, sillä hän jos kuka on rauhallisuuden multihuipentuma. Ja kovin kilttikin.

Huomaan että ekaluokkalaiseni tarttuu lujasti epäkohtiin omassa koulussansa, ja kovin avoimesti meidän vanhempien kanssa asioista juttelee täällä kotona. Hän on itsekin saanut tuta näitä ikäviä tilanteita ja minä leijonaemona sitten tietysti heti niihin tarttunut - joko opettajan tai suoraan toisten lasten vanhempien kautta. 

Nollatoleranssi kiusaamiselle siispä. Jokaista ihmistä tulee arvostaa sekä kunnioittaa, ja heikomman puolelle on aina asetuttava. Tämän voi kyllä lapsellekin opettaa.

Joskus mietin, että reagoinko liian herkästi. Mä itse näen tämän kiusaamisasian vaan niin jäätävän isona ongelmana, että on mielestäni jopa kohtuutonta vaatia että koulussa henkilökunta pystyisi pistämään stopin valtakunnallisesti näin suurelle ongelmalle. Kyllä meillä vanhemmilla on tässä asiassa suurin rooli ja tärkeää on, että rehellisesti toistemme kanssa asioista keskustelemme sekä epäkohtiin tartumme. Kiitollinen saan olla siitä, että mun poikani kaveripiirissä on ihan mahtavia äitejä ja isejä, joiden kanssa voidaan jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Se on meidän lapsillemme suuri etuoikeus. Toivoisin että kaikilla tilanne olisi samanlainen. Ja ennenkaikkea toivoisin, että tämä viimepäivien aikana lööpeissä ollut superhuippuihanajatärkein video tavoittaisi Suomen jokaisen koululaisen. Pienikin tasaisin väliajoin ajoittuva ivailu voi aiheuttaa herkälle lapselle elinikäiset haavat. Toiselle itsetunnon pilareiden rakentaminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin toiselle. Se vaan on niin. Väitän tietäväni mistä nyt saarnaan. 

Ja loppuun vielä yksi rehellinen tunnustus. On nimittäin yksi asia, jossa koen kasvattajana olevani vielä kisälli. Sokeria meidän perheessä syödään edelleen liikaa. Tavoitteena saada toteutettua 1 tai 2 herkkupäivää viikkoon, mutta vielä ollaan rehellisesti sanottuna jokusen matkan päässä siitä. Suun terveydestä pitävät huolen Herra Hakkaraiset sekä muut xylitol-tuotteet, mutta sokerikoukku onkin sitten jo vähän toinen asia -se lienee meillä koko perheen ongelma. Ei me nyt kourakaupalla sokrua vedetä, mutta päivittäin jotain pientä kuitenkin. Rajan olen vetänyt kuitenkin siihen, että jos ei oikea ruoka maistu niin sitten ei herkkujakaan saa.

Irtokarkit. Mokomat! Tässä otos parin viikon takaa, kun piipahdimme viikonloppuostoksilla Jäken Prismassa. Piippis syö vaan Pätkiksiä. Se joogaa näissä hyllyväliköissä.

Onnen hetkessä voi aistia.

Hyvää huomista synttäriä rakas isä sinne tähtösiin! Ei sellaista päivää , ettäkö en sinua ajattelisi. Sellaista ei enää tule. Elät rakkaittesi sydämissä, muistoissa sekä ajatuksissa - joka hetkessä. 

Pienin lapsenlapsistasi ei tänään ollut halukas tulemaan haudalle, mutta hetken suostuttelun jälkeen saimme hänet mukaan. Kotiin palatessamme selvisi, että hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin haudan äärellä ja sanoitti ääneen olevansa helpottunut että niin ei tapahtunut. Juttelimme siinä sitten aiheesta tovin. Isoveli kertoi siskolle, että siinä ei ole mitään pahaa vaikka haudalla vähän itkettäisikin. Me muut tietenkin komppasimme.

Juhlapäiväsi kunniaksi halusimme isä laittaa leposijasi kauniiksi. "Minua niin itkettää, on kova ikävä pappaa!", sanoi Piippis autolle takaisin kävellessämme. Tämän jälkeen lähetti lentosuukot taivaalla tuikkivalle tähdelle ja huikkasi "Rakastan sinua pappa!". Sinä pappa varmasti otit hymyillen ne suukot vastaan. 

Auton luona olin kuulevinani pöllön huhuilua. Hautausmaa oli hiljainen ja me olimme ainoat paikalla olevat. 

On niin iso ikävä sua. Silti mulla on hyvä olla - koska sulla on hyvä olla. Katsoin tänään kaunista äitiä lohenpunaisessa toppatakissaan ja mietin taas hetken teidän kahden koko eliniän kestänyttä yhteistä taivalta. Sinut voi melkein nähdä siinä äidin vieressä edelleen. Et sinä hänen luotansa pois ole mennyt. Kaksin kuljette.

Pian matkaan pohjanmaalle saattelemaan isosiskosi luoksesi. Jätän muun perheen kotiin. 

Liikaa kyyneleitä pikkuväelle vastaanotettavaksi näin lyhyellä aikavälillä. 

Suru ja kaipaus tulee näkymään täällä blogissakin vielä aika-ajoin, minun on sille annettava aikaani ja tilaa. Töissä en ehdi miettimään mutta huomaankin, että vapaapäivät menevät edelleen enemmän tai vähemmän kyynelehtiessä. 

Onneksi huomennakin saan rauhassa kotona muistella, kiittää, itkeä ja nauraa. Täyttäisit 68-vuotta. Saisinpa halata.

Väitänpäs, että vasta nyt ihan oikeasti tiedän mitä ruuhkavuodet tarkoittavat. Meidän perheelle se tarkoittaa kahta työssäkäyvää vanhempaa sekä kolmea alle kymmenvuotiasta, joista kaksi nuorinta ovat päässeet jo ihanasti harrastamisen makuun. 1 kalenteriviikko sisältää juuri tämänhetkisessä arjessamme kolmet futistreenit sekä yhden keijujumpan. Tämän lisäksi on pelejä ja turnauksia. Ja niin, äidin tekemä kolmivuorotyö sekä isän kerran kuukauteen sisältyvä 24/7 päivystysviikko levittää aika kivasti tätä valmiiksi vähän sekaisin olevaa pakkaa.

Huippufiilis on ollut huomata, että jokaisesta viikosta olemme kaikesta huolimatta kunnialla selvinneet - jonkin verran toki on jouduttu joustamaan. Taksikyydit otimme vuoden tauon jälkeen takaisin arjen kiemuroita loiventamaan ja toistaiseksi olemmekin olleet super tyytyväisiä, että tämän päätöksen jälleen uskalsimme tehdä. Piippiksellä on ihanat kuskit ja tyttö haluaa aina aamuisin mennä valmiiksi ulos odottamaan kyytiänsä - niin kivaa se taksissa matkustaminen kertakaikkiaan on!

Piippiksellä ei tällä hetkellä ole terapiakäyntejä ollenkaan, mikä on tietenkin tytön motoriikan (ennenkaikkea hienomotoriikan) sekä puheen kehittymisen kannalta tosi huono juttu. Kela ei ole myöntänyt meidän perheelle enää lisää puheterapiaa ja ilmeisesti päättäjät siellä jossain kokevat (häntä koskaan tapaamatta) , että Piippiksen puhe on nyt tarpeeksi selvää - vaikkakaan näin ei todellakaan ole! Nyt sitä terapiaa vasta tarvittaisiinkin, kun neitokainen on innokas höpöttelemään mutta puhetta pitäisi saada vielä huomattavasti selkeämmäksi - jotta myös ulkopuolisten ihmisten olisi helpompi hänen juttujansa tulkita. Vaan minkäs sitä byrokratialle mahtaa?! Sen faktan olemme tahtomattamme joutuneet tässä vuosien varrella hyväksymään. Oispa rahhaa! (sanoisi tyttöjemme suuri idoli Kikka Vaara) , niin voisimme ostaa tyttärellemme yksityisiä palveluita mahdollisimman hyvän ja sujuvan tulevaisuuden takaamiseksi..

No mutta. Jos nyt jotain positiivista pitäisi tuosta terapioiden poisputoamisesta etsiä niin se olkoon vaikkapa juurikin tämä aikataulullinen seikka. Ynnätä nyt vielä tähän hulinaan kolme terapiakäyntiä viikkoon, niin aikamoista kiirusta ja organisointia riittäisi kyllä viikon jokaiselle päivälle.

Vaan vielä on yksi aukko täytettävänä ja nyt hakusessa olisikin vielä Piippikselle oma harrastus. Juurikin tästä terapioiden puutteesta johtuen koemme, että neitokaisella pitäisi nyt kahdeksanvuotiaana ehdottomasti olla joku oma juttu, koska kahdella sisaruksellansakin on. Otin Pirpanan mukaan pikkusiskon jumppaan perjantaina ihan vaan testiksi ja ilokseni sain huomata, että neitihän oli ainakin puolet tuosta tunnista ihan tuhannen innoissaan! Tunti pärähti käyntiin heti tutulla, turvallisella ja niiiiin rakkaalla Fröbelin palikat klassikolla : "pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat-polvet varpaat!". Voi sitä menoa! Rapukävely, perhosjumppa, venytykset sekä viimeinen tanssihetki oli myös parasta. Kun the one and only "Taakse jää" kajahti soimaan, lähti meidän oma jäärimpsessa liitämään ympäri suurta salia, ja muutama kanssatanssijakin jäi ihan paikalleen ihmettelemään neitokaisen hyvin yksityiskohtaisesti opeteltua koreografiaa. Ohjaaja tuli ihastellen kehumaan. Äiti ei voinut katsoa omiansa, kurkkua puristi ja nenää nipisti - itketti. On ne ihania!

Tunnin jälkeen kävin kysymässä ohjaajilta, että jos seuraavalla kerralla Piippis haluaisi, niin saisiko myös osallistua tunnille? Vastaus yllätti. Liikutti. "Tottakai saa!" . Ilmoittivat myös, että lisäresurssin saaminen paikanpäälle on myös halutessamme mahdollista. Uskomatonta. Tällaisissa hetkissä kiitollisuus on vahvasti läsnä. Näen toivonpilkahduksen. Lapselleni annetaan mahdollisuus, siinä missä muillekin. 

Jos minä saisin päättää, tällaista integraatiota mahdollistettaisiin harrasteryhmissä enemmänkin. Ja kyllä, olemme näemmä matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta tämän asian tiimoilta.. 

Vielä en tiedä, haluaako isosisko lähteä pikkusiskon kanssa ensi kerralla jumppaamaan (välillä nimittäin vähän liikaa omien sanojensa mukaan "ujostutti") mutta kaikista kauneinta ja ihaninta on tietää, että halutessaan hän on lämpimästi tervetullut rinkiin muiden joukkoon. Pikkusisko on onnesta soikeana ja uusi harrastus on ollut kuluneen viikon paras juttu. "Onko tämä unta?", kysyi hän ensimmäisen tuntinsa jälkeen. "Nyt minulla on oma harrastus!".

Onhan nämä. Pieniä mutta niin suuria juttuja arjessa. Harrastukset tuovat mukanansa onnistumisia ja ne ovat kehittyvälle lapselle isoja juttuja. Haluan tähän loppuun laittaa meidän kundin viimeisimmän ison onnistumisen turnauksessa viikko takaperin. Silmät loistaen palasi poika kikkurat hiessä kotiin peleistä - hetkeä ennen kun äiti joutui taas livahtamaan työpaikalle. 

Kuinka taitava hän onkaan! <3

Huomenna vietän vapaapäivää ja tarkoituksena oli pienimmäisen kanssa lähteä uikkariostoksille. Lähipäivien aikana olisi tarkoitus käydä testaamassa paikallinen, uunituore uimahalli. En itse ole kauhian innokas uimari, mutta sen vuoksi en voi lapsiltani veden tuomaa onnea evätä. Siispä joustan. Jälleen kerran. 

Hei kanssatarpovat, mitä teidän lapset harrastavat? Jos joukosta löytyy erityislasten äitejä tai isejä, oliskos vinkata jotain kivaa harrastustoimintaa (mielellään Keski-Uudenmaan seudulta) erityislapsukaisille? 

Tsemppiä kaikille alkavaan viikkoon!