Kuluneella viikolla jouduin perumaan sovitut treffit ystävien kanssa. Priorisoin. Oli pakko vaikka harmittikin suuresti.

Keskimmäinen lapsukaisistamme itki männäviikolla yhtäkkiä yllättäen meille vanhemmille sitä, kun me emme yhdessä perheenä tee kesäreissuja vaikka kaikki muut hänen ystävät perheineen niin tekevät. Se kolahti minuun lujasti. 

Koen huonoa omaatuntoa harva se päivä tästä samaisesta syystä. H onneksi sentään lomailee ja on lasten kanssa kotona. Se on onni.

Olen viimeiset kymmenen kesää viettänyt kotona ja ollut omilleni. Tämä uusi elo kaipaa totuttelua meiltä kaikilta - senhän olen jo monesti täällä blogin puolella todennutkin. Tilanteemme vaatii spontaania heittäytymistä sekä hilppasen mielikuvitusta. Etukäteen ei hirmuisesti voi suunnitella - on elettävä hetkessä.

Piipahdimme kuluneella viikolla päiväreissulla Porvoossa ja sieltä suuntasinkin melkein suoraan taas työmaalle yövuoroon. Vanha kaupunki ei kyllä koskaan petä ja tälläkin kertaa se onnistui tarjoamaan meille paljon uutta. Lapset halusivat osallistua jokilaivaristeilylle ja aikataulujen osuessa kivasti kohdilleen, toteutimme pienten toiveen. Tunti vierähti kivasti auringosta nautiskellen, kaunista Porvoota ihastellen sekä sen historiaa oppien. Syötiin ihanasti ulkosalla joen rannassa sijaitsevassa ravintolassa. Ruoka ei ollut parasta laatuaan, mutta tunnelma sitäkin laadukkaampi. 

Yövuoron jälkeen kasattiin kimpsut sekä kampsut autoon ja starttasimme kruisingit kohti Hankasalmea. Yritin nukkua autossa, mutta eihän siitä sitten loppujenlopuksi mitään tullut. Yllättävän hyvin jaksoin kuitenkin iltaan asti muiden matkassa touhuta. Iltasanomien artikkelin inspiroimana majapaikkamme löytyi Revontuli resort-nimisestä lomakeskuksesta. 36-vuotisen elämäni aikana en ole yhtä puhdasta järveä nähnyt! Vähän eri kaliiberia ovat nämä oman lähiseudun mutalätäköt, jotka melkeinpä kaikki ovat jo uimakelvottomia syystä tai toisesta. On levää ja kolibakteeria.

Meidän Pikku-Karhu mökki oli sympaattinen ja koko jengiä nukutti siellä ihanasti. Asiakaspalvelu oli todella miellyttävää ja lasi-iglut järvelle päin hurmaavia. Päätimme että palaamme vielä paikanpäälle sellaisen testaamaan. Pieni suloinen hiekkaranta sekä pitkälle jatkuva matala osuus oli suuri plussa lapsiperheelle.

Valitettavasti töiden vuoksi tämäkin reissu jäi vain yhden vuorokauden mittaiseksi, mutta se silti ehti tehdä tehtävänsä ja piristi koko jengiä kovasti. Kotimatkalla piipahdimme vielä pyhiinvaellusreissulla Lahdessa ja Littipatsaskin tuli nyt vihdoin sekä viimein kumarrettua. 

Ja niin, kävimme Revontuli resortissa myös ensimmäistä kertaa koko perheen voimin keilaamassa. Oli aivan mielettömän kivaa! Koko porukka nautti kovasti tästä uudesta yhteisestä aktiviteetista ja keilailun jälkeen maistui hampparit sekä ranut Amerikan stailiin. Bonuksena vielä tuo kiipeilyseinä, jonka pienin valloitti tuosta noin vain. Sai pienen kipinän jopa ja lupasinkin tulevalla viikolla viedä murusen Tammistoon boulderoimaan. 

Onneksi teimme päätöksen lähteä pikavisiitille Keski-Suomeen, koska sunnuntai-aamuna yövuorosta kotiutuessani keskimmäinen ryhtyi oksentamaan. En tiedä mikä tilapäinen suoliston häiriö tällä kertaa oli kyseessä, mutta me muut siltä iloksemme säästyimme. Todennäköisesti H teki virhearvion pari viikkoa pöydällä seisseen kesäkurpitsan suhteen grillatessaan sen lauantai-iltana. Pelkästään miesväki sitä söi ja kumpainenkin puglasi sunnuntaina. Parintunninkestoisen oksentelun jälkeen jätkänpätkä oli täysissä sielun sekä ruuminvoimissa ja ruoka sekä herkut upposi hyvin. Kyse ei siis onneksi ollut matkamuistosta, jonka reissun päältä nappasimme. 

Toukokuun 21. päivä tuli yhdeksän vuotta siitä, kun kultakimpale jostain kaukaiselta tähdeltä tipahti syliimme. Minusta tuli taianomaisen kauniin tytön äiti. Olin tuossa hetkessä saanut jo elämältä enemmän, kuin mitä koskaan uskalsin unelmoidakaan. 

Kolme vuotta myöhemmin tapahtui suoranainen ihme. Syliini nostettiin vielä yksi kaunotar. Niin pehmoinen ja lämpöinen. Näiden kahden tytön välissä harras toiveeni toteutui ja luoja soi meille pojan. Elämäni tärkein pieni suuri mies saapui maailmaani. 

Tänään ajattelin kirjoitella muutaman sanasen kummallekin tyttärelleni, sillä kirjoitustauon aikana Piippiksenkin synttärifiilikset jäivät näpyttelemättä - sanomatta onneksi kuitenkaan ei.

Elämä näiden tyttösten kanssa on laulua, tanssia ja naurun helinää. Joskus se on kinastelua, turhautumista ja mutruhuulia. Näiden pienten suurten naikkosten maailmaan mahtuu perhosia, muurahaisia, siilejä ja pupuja. Haluaisivat oman kissan, mutta velipoika ja isi ovat "allergisia". Yhteiset kylpyhetket isossa kylpyammeessa on parasta laatuaan piristämään esimerkiksi sadepäivää. Isompi uittaa Ariel-barbia ja pienemmällä on sateenkaarihäntäinen My little pony. 

Sillä että nämä kaksi saapuivat maailmaan toisillensa olemaan, on merkityksensä ja tarkoituksensa. Yhteys heidän välillään on yhtä ihmeellinen, kuin on syntymänsäkin. 

Näitä tyttöjä yhdistää rohkeus. Sosiaalisuus. Rakkaus sekä ihailu velipoikaansa kohtaan. Crash team racing. Ed Sheeran. Tik tok (vaikkakin vain aikuisen valvonnassa). Mr. Bean ja Nirvana.

Mielipiteitä näiden pimujen välillä jakaa mm. sushi. Ja Zombiet. Arvatkaa kumpi tykkää kummasta? 

Meidän kotona vietetään tosiaan usein tanssihetkiä - tyttöjen toiveesta. Joskus on zumbailtukin. Olen tosi onnellinen, että tämä tanssi-into on periytynyt äiskältä tyttärille. Näiden mimmien kanssa on niin kiva jorailla!

Rakastan mun kolmikkoa sydämeni sopukoista asti. Tänään haluan omistaa seuraavan biisin mun tytöille ja erityisesti omalle rakkaalle päivänsankarillemme, joka heräsi tänään synttärilaulun sulosointuihin. Neiti sai ensimmäisen kännykkänsä ja oli ratketa riemusta heti aamutuimaan. Paljon onnea rakas ei-niin-enää Pikku H!

Olen lasteni kanssa samaa mieltä siitä, että Heinähattu ja Vilttitossu-ärhäkkä koululainen on hyvä leffa mutta valitettavasti meidän pikkujengillä se menee liiaksi tunteisiin ja jää elämään vielä lopputekstien jälkeenkin hyvin vahvasti. Sillai väärällä tavalla. 

Piippiksen muisti on muuten aivan jäätävä. Hän osaa lempparielokuviensa vuorosanat täydellisesti ulkoa. Äänenpainot ja musiikkikohtausten koreografiat lähtee tuosta noin vaan! Niitä kerrataan samalla kun pelataan kissapeliä ipadista tai syödään lihapullia. Joskus me vanhemmat joudumme jopa hieman puuttumaan näihin hetkiin ja "tiputtamaan" neitokaisen takaisin keskuuteemme.  Teemme sen yleensä niin, että ryhdymme esimerkiksi muistelemaan jotain menneitä yhteisiä kesälomareissuja. Tai suunnittelemaan mahdollisia tulevia sellaisia. 

Yhtenä päivänä Piippis sanoi mulle: "Mennään naimisiin. Sitten pussaillaan ja juodaan valkoviiniä". Olin vähän aikaa aivan äimänä että mikähän juttu se tuokin nyt oli - kunnes sitten tajusimme että kyseessä on Afrobotin "laini" eräästä Putouksen sketsistä. Tämä nyt yksi esimerkki tuosta supermuistista.

Olen huomannut myös, että Pirpana liikuttuu hyvin herkästi esimerkiksi jotain uutta elokuvaa katsellessaan. Niissä hetkissä ei voi tehdä mitään muuta kuin mennä ja kaapata neiti tiukasti syliin. Itsekin usein purskahdan itkuun, sillä tyttö on todella koskettava näky suuria krokotiilinkyyneliä vuodattaessaan.

Tässä allaolevassa pätkässä neiti katsoo ehkä kolmatta kertaa ostamaani Frozen 2-elokuvaa. Liikutuksen ja orastavan itkun seasta hän laulaa jo tutuksi tullutta biisiä. Leffateatterissahan tämä lähti ns. aivan lapasesta koko homma. Tyttö ei meinannut millään päästä yli ja itki vielä kotonakin melkeinpä hysteerisesti. Hän myötäeli niin vahvasti Annan surullisia fiiliksiä kohtauksessa, jossa Anna luuli Elsan kuolleen. Edes elokuvan onnellinen loppu ei helpottanut fiiliksiä. Nyt kun Frozen 2 on katsottu öbaut 10 kertaa, selviämme kyynelittä. 

Moi te sinnikkäät, jotka jaksatte edelleen palata näiden mun nykyään niin harvoin postattujen tunnelmafiilistelyiden pariin. Kiitos teille. Sydän tähän. 

Kuis meillä vai hurisee? 

Viimeisimmästä postauksesta on kulunut aikaa ja arki on muuttunut siitä rutkasti. Piippiksen kanssa olin koko kevätlukukauden loppuun kotosalla ja W piipahti kahden viikon ajan koulunpenkillä kavereita moikkaamassa. Pienin nautiskeli äidin ja siskon kanssa viimeisistä virallisista kotoilupäivistään ennen kesälomaa ja syksyllä sitten hänenkin arkensa muuttuu merkittävästi, kun eskari ja sen mukana tuomat haasteet sekä riemut alkavat. Kovasti neiti jo odottaa, niinkun arvata saattaa.

Jaa ettäkä mikä fiilis jäi koronakeväästä? 

Noh, en olisi tosiaan kuuna päivänä uskonut, kuinka rankka se tulisi minulle olemaankaan (näitä tuntemuksiani jo väläyttelinkin edellisessä postauksessa). H teki pääsääntöisesti etätöitä kotosalla, mutta minä hoidin lasten kouluhommat isin istuessa arkipäivät nettipalsuissa ym. Olin viimeisten viikkojen aikana jo tosi naatti kaikesta ja kesäloman alku tuntui aivan lomalta, vaikka itse lasten kirmatessa kesälaitumille palasinkin sorvin ääreen.  Kaikesta huolimatta olen tosi kiitollinen siitä, että sain olla lasteni kanssa kotona vaikkakin se aika-ajoin rankkaa olikin. Kahteen tiiviisti yhdessä vietettyyn kuukauteen sisältyi hurjasti paljon onnellisia ja ikimuistoisia hetkiä. En vaihtaisi tuota kokemusta kovinkaan herkästi pois. Uskon että koko koronaepidemialla oli ihan maailmanlaajuisestikin joku syvällisempi tarkoitus, vaikkakin se paljon ikävää toi tullessaan myös. 

No mutta, nyt on kesä alkanut meidän perheessä ja aurinkokin jaksanut helliä suloisesti. Pirpanan syntymäpäiviä vietettiin toukokuun lopulla ja meidän rakas aurinkoisemme nautti olostansa täysin siemauksin. Kaikista läheisimmät piipahtivat takapihan terassilla juomassa kahvit sekä syömässä kakut, ja näin päätimme nyt tänä kesänä toimia jokaisen ipanan syntskien kohdalla muutoinkin. Koronavirus kun ei muuten ole vielä laantunut, ja se meidän jokaisen tulisi vielä tässäkohtaa muistaa (myönnän kyllä, että itsekin olen höllännyt omia henk.koht rajoituksiani jo aika paljon). 

Tulevana lauantaina juhlistamme eskarilaisen syntskiä  ja nyt lienee hyvä hetki heittää vieno toivomus yläilmoihin, josko ennustetut sateet väistyisivät siihen mennessä ja äiti luonto soisi meille kivat puutarhatramppakemut. 

Jaa että mitäpä muuta meidän kesään sitten kuuluu?

- Ensimmäisen punkin väänsimme irti keskimmäisen rintakehästä viikko taaksepäin. Oli mokoma juuri päässyt kaivautumaan ihon uumeniin! 

- Äitienpäivälahjaksi saadussa kasvihuoneessani tomaatit, mansikat, yrtit ja kurkku kasvaa sekä vahvistuu. Olen sangen ylpeä heistä.

-Jättitrampalla käy vilske - yläpuolella hyppivät lapsukaiset(omat ja naapuruston) ja alapuolella viipeltää siilikaksikko, joista toinen mitä ilmeisemmin on tehnyt pesän pihamme perällä rehottavaan pusikkoon. 

- Kettu vierailee tiluksillamme myös päivittäin ja naapurin poika olikin muutama aamu taaksepäin nähnyt hänet juomassa linnuille laittamastani vesiastiasta. Rohkea mimmi (oletan että tyttö, koska näin hänen kyykkivän hyvin naisellisesti keittiön ikkunan läheisyydessä olevaan hiekkarinteeseen)!

- H lomailee ja viettää iloisia kesäpäiviä lasten kanssa sillä aikaa, kun minä hoidan vähän vanhempia lapsukaisia töissä. Aika-ajoin harmittaa, että tänä kesänä ei ole omien ipanoiden kanssa yhteistä kesälomaviikko(kaan) mutta onneksi heillä nyt kuitenkin on isi läsnä kotona (heinäkuun ja etänä sen jälkeenkin). Kovasti mökille halajaisivat, mutta mun on hankalaa lähteä vuokramökkejä varailemaan sillä en tiedä vuorojani kun muutaman viikon eteenpäin. Onhan tässä nyt vielä kuitenkin kesää jäljellä ja ehkäpä me vielä jotain kivaa päästään yhdessä tekemään. Suunnitelmia on työntäyteisestä kesästä huolimatta. Vaikkakin uusi tilanne vaatii nyt sopeutumista koko perheeltä, olemme silti jokainen kiitollisia siitä että äiti saa käydä töissä ja että vielä kaiken lisäksi sellaisessa työpaikassa jossa viihtyy ja jonka pariin on aina kiva palata. On myös tosi antoisaa puuhastella kesäisiä juttuja töiden puitteissa. Minusta kun ei olisi tasaisen tappavaan toimistotyöhön ollenkaan. 

- Kesäfiilis on läsnä. Kesä on aina kesä, viettää sitä sitten kotona tai töissä. Kesä on parasta maailmassa ja sille elän. Elämme siis. Tärkeintä on se, että rinnalla arkea ja vapaapäiviä jakavat terveet ja onnelliset lapset. Olen tänään taas tätäkin seikkaa paljon pohdiskellut. 



Ja että miksikö olen pohdiskellut? 

No siksi, että Pirpanan veriarvoissa leukosyytit olivat taas hieman alakanttiin. Aikanaan kun näin oli, itkin silmät päästäni. Pelkäsin pahinta ja olin satavarma että jotakin pahaa on tapahtumassa. Todellisuus on kuitenkin onneksemme toinen. Extrakromosomin omaavilla ihanuuksilla on "tyyppivikana" tämä leukkareiden alhaisuus. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin siihen perustuu myös downareitten infektioyliherkkyys. Tyttö on terve kuin pukki, mutta valkosoluja hieman nihkeämmin kuin meillä muilla. Tähän ei meidän maailmamme kuitenkaan tänään - eikä huomennakaan kaadu. 

No kuis se oma olotila tänään noin muuten?

Koronakevään suurin plussa lienee se, että pääsin lasten kouluhulinoista huolimatta työstämään ensimmäistä kertaa läpi isän kuoleman ja kaiken tuskan siihen liittyen. Kun isä kuoli, alkoi mulla parin päivän päästä siitä työsoppari lastensuojelun saralle. Olin niin onnellinen uudesta leipätyöstäni, että työnsin surut syrjään enkä oikein uskaltanut heti uuden pestin alussa sairaslomaa isän kuoleman vuoksi ottaa.  Hammasta purren taistelin. Ymmärtävien ja kaikinpuolin ihanien työkavereiden ansiosta selvisin jotenkin, vaikka välillä kyyneleet ryöpsähtivätkin kesken palaverin ym. Loppukeväästä sen kuitenkin  tajusin - olin itkenyt koko poikkeustilan ajan jokaikinen päivä isän kaipuuta. Olin todenteolla tehnyt sitä surutyötä, jonka jokaisen meistä tulisi vaan jossain vaiheessa tehdä. Ei ole päivääkään, ettenkö isää ajattelisi tai kyyneleitä vuodattaisi, mutta joltain osin olo on nyt jo levollisempi. Isän haudalla on hyvä olla. Isä on tässä näin. Vieressä ihan koko ajan. 

Olen kiitollinen että äiti asuu lähellä. Tarvitsen äitiäni ja hän tarvitsee meitä. Kun minä olen töissä, muut perhe antaa tukensa äidille tarvittaessa.

Nyt on aika huutaa lapset orastavan vesisateen alta sisätiloihin ja ryhtyä iltatoimiin. Kylläpä tuntuu kivalta kirjoitella. Taidan nykyään joka postauksen perään todeta tämän saman, mutta se on taivahan tosi. Olisi hirveästi asiaa edelleen. Paljon sydämellä. Toivottavasti palaan pian. Ehkä seuraavan yövuoron aikana.. :)

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja kiva kun jaksoit vielä lukea!

Helpotti todella! Nyt taas hetkeksi ymmärsin miksi tämän kaiken teen. Kaipaan usein töihin mutta täällä kotona minun pitää nyt tässä hetkessä olla. 

Takapihalla mustarastas noukkii matoja mullasta, homehtuneiden syyslehtien seasta. Vastapäisessä metsässä pesii lehtopöllöpariskunta, joiden suloisesta huhuilusta olen saanut nautiskella useana iltana koiran kanssa pellonreunaa tarpoessani. 

Kevät tulee keikkuen koronasta huolimatta. Me kaikki kyllä selviämme. 

Mietin eilen, miten saisin itseni pidettyä järjissäni parhaiten. Verenpaineet näyttivät tänään 115/87 ja tavoitteena olisi laskea tuota alapainetta nyt keinolla millä hyvänsä. Päätin ottaa päivittäiseen rutiiniin kävelylenkin - ihan vain itsekseni!  Myös kirjoittamista pyrin lisäämään. Sen nyt olen luvannut ennenkin mutta edelleen yritän, sillä niin hyvää tämä vaan tekee minulle.

Tsemppiä ja halauksia ihan kaikille!