On se vaan upea tunne, kun ihan tavallisella tylsällä kauppareissulla, nää tyypit saa hetkessä suupielet isosti hymyyn, ja onnen-, sekä kiitollisuudentunteen vahvasti siihen arkiseen hetkeen mukaan. Tämänkin hauskuuden oivalsivat ihan itse, kun W päätti yhtäkkiä ahtaa itsensä Piippiksen viereen. Voi näitä!

Pikku H veteli tässähetkessä tyytyväisenä hirsiä vaunuissaan :)

Onpas rento ja onnistunut olotila. Tästä on hyvä jatkaa viikonloppuun!

Voihan tauti ja tylsyys! Lapsiperhearjen tuskaisimpia viikkoja ovat juurikin nämä tällaiset, kun suurin osa porukasta sairastaa. Pöpöstä huolimatta, lapsilla tuntuisi riittävän energiaa, mutta aina sillointällöin me vanhemmat kuitenkin ollaan mieluummin sohvan pohjalla, kuin vaikkapa hippasilla. Tälläkertaa H tuntuu selvinneen tauditta, mutta iltavuoroviikko ei juurikaan jeesaile omaa tilannettani. Jotain on keksittävä, eikä ulos tällä köhällä ole kenelläkään vielä asiaa. Ja vaikka olisi, en itse jaksaisi. 

Siispä menemme nyt sieltä, mistä aita on matalin. Pipsa Possut, Risto Räppääjät sekä Mikko Mallikkaat pyörivät Elisa Viihteen kautta. Netflixinkin. Ja sillointällöin Yle Areenassa myös. Ja hei, onhan meillä noita tallennettujakin tuolla! Tässävaiheessa täytyy vaan osata olla itselleen armollinen, ja toivoa sopii, että pahin vaihe on jo ohitettu. Tai sitten se on menossa just nyt.  Kaikista pienin aloitti ensimmäisenä, ja on jo toipunut. Kai tää tästä taas paremmaksi muuttuu. Jos jotain positiivista pitää nyt tästäkin keksiä, niin onneksi tauti puhkesi kunnolla mulle vasta eilen. 

Piilosta-leikki on muuten näppärä aktiviteetti sisätiloihin pakotetuille, ja meillä ainakin kaikki siitä kovasti tykkäävät. Postailinkin aiheesta muutama viikko takaperin. Rajansa tietysti kaikella, eikä tätäkään lystiä jaksa yleensä jatkaa puoltatuntia pidempään. 

Viimepäivien aikana olen haaveillut sellaisesta itsetäyttyvästä isosta ilmapatjasta, ja tulevia pöpörundeja ajatellen, tuote lieneekin syytä lisätä ostoslistalle. Siihen vaan keskelle olkkarin lattiaa, ja tyypit kiehnäämään kainaloon. 

Ja siis näinhän se homma toimii, muita vaihtoehtoja ei anneta.

Mä jaksan tasaisin väliajoin valitella näistä meidän perhettä vaivaavista epidemioista ja siitä, miten kovasti niitä kammoksun. Tilanne ei ole muuttunut, ja itse toivoisin kovasti jo karaistuvani. Olemaan vähän urheampi äiti, ja hoitamaan vatsatautiset lapset ilman ylimääräistä panikointia. Tällähetkellä nyt valitettavasti kuitenkin vielä mietiskelen influenssarokotuksen ottamista meidän perheelle. Se ei viimepäivien uutisoinnin vuoksi tunnu ollenkaan itsestäänselvältä vaihtoehdolta, mutta eipä tuo ylimääräinen infektiorundikaan nappaa. Toiseksi mietin sitä, että perhepiirissä on riskiryhmään kuuluvia henkilöitä muutamakin, ja tästä syystä kuitenkin kallistun rokotteen ottamisen kannalle.

Nyt kuulisin mielelläni, siis tosi mielelläni, ajatuksia influenssarokotteesta. Moni muukin varmasti pohdiskelee näitä samoja juttuja?  Mä en ihan oikeasti tiedä, ja kohta taas on liian myöhäistä. Niin kävi viimevuonnakin.

Tänään haettiin meidän neidille nuo kauan etsimämme, ja vihdoin löytämämme ekat lasit! Ovat muuten aivan mahtavat, ja illalla tyttö antoi olla niiden jo päässään ihan niinkun ei mitään laseja olisikaan. Touhusi ja leikki normaaliin tapaansa. Muutama läheinen onkin tänään todennut Piippiksen näyttävän kuulemman vähän äidiltänsä nämä lasit päässään. Se lämmittää todella sydäntä <3 

Näissä pokissa on siis takana sellainen kiristettävä silikoninen nauha, jonka ansioista pysyvät hyvin paikallaan. Nää oli kun meidän neidille mittatilaustyönä tehdyt, siis lähestulkoon täydelliset. Jos jotakuta kiinnostaa, niin merkki on Centrostyle. Linssit on aikas paksut, ja olin vähän kauhistunutkin kun tajusin, miten paljon kuviteltua huonompi tystyn näkö onkaan. Tärkeintä kuitenkin, että nyt näkyy! Ja tyylikkäästi vieläpä! ;)

Tänään ollaankin sitten vaan yritetty toipua flunssasta (koko muu köörii yskii ja niiskuttaa paitsi H), sekä myös ennenkaikkea eilisestä huikeasta illasta.  Kiitos Yle, sekä läheiset rakkaat tästä kokemuksesta vielä kerran! Lähetys meni hyvin jopa meidänkin osalta, ja H:n kanssa jatkettiin iltaa vielä toviksi Helsingin yöhön. Juotiin pari lasillista "The Riff"-nimisessä baarissa Iso-Roballa, ja siitä sitten hiippailtiinkin jo omaan hotellihuoneeseen syömään suklaata ja nukkumaan isoon, pehmoiseen sänkyyn. Yövyttiin siis Hotel Lilla Robertsissa,  ja nyt muuten on vaan pakko mainostaa (ilman sen kummempia yhteistyökuvioita), että tuo hotellihuone oli mitätodennäköisemmin kaunein, jossa koskaan olen yöpynyt (jos Haikkoa ei lasketa). Suitsukkeita kylpyhuoneessa, ja myös sisustuksen värimaailma viehätti mua todella! Meillä on kotonakin käytetty paljon tätä mustan, kullan ja harmaan yhdistelmää.

Katsoitko eilisen Marja Hintikka Liven? Mitäs tykkäsit ohjelmasta? Eilinen jakso löytyy Yle Areenasta , jos jostainsyystä et sitä ehtinyt katsomaan. Meitä aikaspaljon jännitti tuo suora lähetys, mutta ihan hyvinhän se meni, ja palautekin on ollut positiivista. Nyt sitten vaan kohti uusia jännitysmomentteja!

Väsynyt, mutta onnellinen.

Tästä päivästä tulee kutkuttavan jännittävä, ja minustapas tuntuukin siltä, että nyt saattaisi olla hyvä hetki pienelle kertaukselle. Jokainen tähän projektiin käytetty minuutti (tunti) on ollut tuon käytetyn ajan arvoinen. Hymy on herkässä edelleen, ja liikutukseltakaan ei olla vältytty.

Tämä postaus olkoon siis katsaus meidän perheemme kuluneeseen neljään vuoteen. Lähinnä kuvin, mutta kuitenkin. Niihin vuosiin, joihin myös tämä rakas blogini isona osana kuuluu. Kuvia siis luvassa jonkinverran, mutta jouduin kuvatulvasta huolimatta yli puolet tärkeistä otoksista karsimaan. Tää oli tosi vaikea rasti mulle, mutta selvisin siitä silti!

47 palasta on mulle paljon enemmän kuin harrastus, vaikka sitä termiä usein itse käytänkin. Kirjoittaminen on ollut jo vuosia keino pysyä jokseenkin järjissäni. Piippiksen syntymän jälkeen silloinen raskauspäiväkirja vaihtui Bloggeriin, ja tähän päivään mennessäkään en ole kynää enää tarvinnut. Blogini on mulle siis hyvin herkkä, korvaamaton ja arvokas juttu.

Aloitetaan nyt vaikkapas tämän kuvan hetkestä. Ei siitä ole kuin 5 vuotta, kun olimme ihan kaksin vain. Siltikin tuntuu, että tuosta hetkestä on ikuisuus.

Hyvin pian tuon jälkeen meille tapahtui kolme sykähdyttävintä asiaa mailmassamme.

Odotimme, yllätyimme ja rakastuimme. 

Esikoistyttäremme syntyi, tuoden syntymänsä hetkellä mukanansa pikku-yllärin. Tuossa hetkessä meistä tuli ensimmäistä kertaa vanhempia pienelle tytölle, kera yhden ylimääräisen kromosomin. Tai no, ei se ole ylimääräinen. Se on hyvin merkityksellinen. Ensikohtaamisestamme asti olen tuota pientä rakastanut, sekä yrittänyt suojella parhaani mukaan. Olen kuluneiden vuosien aikana monta kertaa ääneen päivitellyt, kuinka onnellinen olen siitä, että tämä lapsi syntyi juuri meille.

Kului vuosi, ja koitti poikamme syntymän hetki. Perheemme kasvoi yhden ison ja äänekkään, ihanan otuksen verran. Vaikka syntyessään tämä otus olikin kovin meluisa, on hänestä kasvanut rauhallinen sekä pohdiskeleva, suloinen kolmevuotias. Sektio-synnytys oli mulle iso koettelemus, ja olin ensimmäisen vuorokauden pois pelistä (uusi leikkaus, verenhukka ja sitärataa). Onneksi pian kuitenkin päästiin aloittelemaan yhteistä taivalta vieretysten vauvan kanssa, ja ikävät kokemukset unohtuivat niihin hetkiin. Sori tästä vähän brutaalista kuvasta, mutta jostainsyystä nyt halusin sen tähän laittaa.

Noin kahden vuoden kuluttua tästä, jengimme vahvistui vielä yhdellä uudella tulokkaalla. Syntyi siis armas kuopuksemme. Sektion jälkeen tyttö joutui lasten teholle, mutta tokeni nopeasti ja syy hengitysvaikeuksiin jäi ikuiseksi mysteeriksi. Hapenpuutteesta tyttö ei ole missäänvaiheessa kärsinyt, ja nyt meidän arjessamme hilluu mukana pikku "Justiina". Määrätietoinen ja päättäväinen pikkuneiti. Todellinen persoona on hän (kin).

Nämä synnytyskoettelemukset kuitenkin tekivät mulle helpoksi sen päätöksen, että lapsilukuni on nyt täynnä. "Ei enää ikinä". Hulluuttahan se olisi.

Antaapa kuvien puhua nyt puolestaan.

 Tässä on siis meidän tiimi:

'

Meidän perheessä on totuttu hellyydenosoituksiin, sillä Piippis-neito pitää siitä kyllä ansiokkaasti huolen. Olen useasti liikuttunut kyyneliin asti seuratessani näiden pienten ihmisten välistä keskinäistä kemiaa. Jopa tuo kaikista pieninkin on jo nyt sulautunut upeasti mukaan katraaseen, vaikka ikää hänellä on vasta yhden vuoden verran. Kiitollisuus, sekä hämmennyskin ovat päivittäin siis luonnollisesti läsnä. H:n kanssa usein ihan ääneen ihmetellään, että "Mekö nämä nyt muka ihan oikeasti luotiin?". Tunne lienee jokaiselle vanhemmalle tuttu.

'

Tämä kuva otettiin vuosi sitten, kun Piippis istahti "hyvästelemään" vanhan huoneensa. Muutimme uuteen kotiin, ja meistä tuli omakotitalon asukkeja. Yksi haaste siis lisää arkeemme, mutta tähänasti olemme selvinneet ihan mallikkaasti,  ja toivottavasti jatkostakin selviämme. 

Tällainen kööri siis olemme. Sekalainen, mutta onnellinen seurakunta. 

Tänäiltana siis TV2:lta tulee Marja Hintikka Live-lähetys klo 21:00, ja meidän tarinamme on mukana tuossa lähetyksessä pienen hetken verran. Fiiliksiä tähän liittyen lisää blogissa myöhemmin tälläviikolla. Vanhoille lukijoille tämä saattoi olla nyt vähän tylsää kertausta, mutta teille lupaan jatkossa taas uusia juttuja, ihan varmasti. Nyt nukkumaan, ja odottelemaan illan suoraa lähetystä! Siellä olemme paikanpäällä itsekin.

Mahtavaa alkavaa viikkoa!