Tänään kykenin pitkästäaikaa katsomaan lauantai-illan elokuvan neloselta ja kokemus oli kaikinpuolin hämmentävä. Se elokuva oli kuin suora kuvaus omasta maailmastani ja ajatuksistani. Jennifer ehkä näytti hieman paremmalta kuin minä kolmen(tai no neljän) raskauden jälkeen, mutta yhtä väsynyt hän tuntui olevan kuin minäkin. Sain ihan hirveästi voimaa kyseisestä leffasta. Kyllä meidänkin tilanne helpottaa kunhan aika kuluu. Tapahtuihan niin tuossa elokuvassakin. Oli vaan niin uskomatonta nähdä, miten hyvin omat tuntemukset heijastui Jennifer Anistonin roolisuorituksesta. Ihan parasta.
Tosi moni asia meni niinkuin meidänkin perheen elämässä nyt. Eikä Jennifer lopussa enää ollut väsynyt ja ahdistunut.En aio minäkään olla ;) ja sitäpaitsi, nyt mulla on tosi hyvä taas olla kun on viikonloppu ja H kokoajan paikanpäällä.
Elämän kuuluu olla tällaista ja olen onnellinen, että saan kokea tämän kaiken. Elää! Suuret mullistukset kuuluukin saada aikaiseksi myös väsymystä kaiken muun suuren ja voimakkaan ohella.
Ja juu, tiedän kyllä että elämä ei aina ole kuin elokuvaa. Joskus niin kuitenkin käy ja itse olen aina ollut haaveilija. Tulen aina olemaankin. Niin on kivempi.
Tässä välissä itkin isosti, kun Marley haudattiin. Toivottavasti meidän ei tarvitse tehdä sitä vielä aikoihin. Kovasti on tärkeä tyyppi tuo Taiga-tyttö sekä meille aikuisille, että lapsillekin . Varsinkin hänelle:
<3
