Kehitysvammaisen tytön voimakas eläytyminen musiikkiin hermostutti kanssakuulijaa ja asia lähti ns.lapasesta tällä herrashenkilöllä. Loppu hyvin kaikki hyvin TÄSSÄKIN tarinassa, mutta jäin miettimään, että mikä tuossa kohtauksessa eniten hämmensi minua itseäni. Konserttitalon johtajan upea ele liikutti syvästi, se nyt on sanomattakin selvää

Sain tosiaan kuulla eilen vähän ikävää palautetta ns."entiseltä lukijalta", ja koska tuo palaute sivuaa myös tätä ylläolevaa aihetta jollaintavalla ja koska syytös oli vähän turhan kova kommentoijan puolelta, päätin puolustautua ja tehdä selväksi sen että kukaan ei vaan yksinkertaisesti voi tehdä omia olettamuksiaan siitä, miksi mä kirjoitan niinkun kirjoitan, ja vieläpä yleisesti jakaa tuota mielipidettä muille.

Ongelma oli jälleen kerran tämä sama. Blogini positiivinen luonne, joka ihastuttaa sekä vihastuttaa. 

On äärimmäisen surullista kuulla, että joku ajattelee mun kirjoittavan blogissa kauniisti esikoistyttärestäni vaan siksi, että peittelisin omaa "pettymystäni" hänen kehitysvammaisuuttaan kohtaan. Hetken aikaa mietin, että ajatteleeko joku nyt ihan oikeasti näin vai mistä tässä hommassa on kyse?! Tuon ylläolevan uutisen luettuani ajatukseni kirkastuivat ja ymmärsin sen, että maailma on pullollaan niitä ihmisiä, joita kehitysvammaisuus ahdistaa, pelottaa ja hävettääkin. Monet ihmiset  tuntevat olonsa hyvin epämukavaksi jos joku lähellä käyttäytyy hieman epänormaalisti tai jos paikalla on kehitysvammaisia henkilöitä. En tuomitse sitäkään, vaan uskon sen johtuvan tietämättömyydestä ja jostain uudesta sekä pelottavastakin. Itsetutkiskelun paikka siis! Asenteisiinsa voi jokainen vaikuttaa.  Se on itseasiassa tosi helppoakin!

Mitä tuohon konserttiuutiseen tulee niin ajattelen itse enemmistön tavoin, että musiikkielämykset siinä missä kaikki kulttuuritapahtumat muutenkin kuuluvat ihan jokaiselle ihmiselle. Itsehän olisin todennäköisesti liikuttunut vaan iloisesti, jos olisin nähnyt miten suuresti tuo tyttö tunsi konsertin aikana. Sehän se on musiikin tehtävä. Saada tuntemaan ja kokemaan.

Mutta niin, minä olenkin äiti. Kehitysvammaisen tytön äiti. Ja käsi sydämellä, ihan hirveän onnellinen äiti. Mulla on kaksi muutakin lasta. Järkeeni ei käy ajatus siitä, miksi mun pitäisi olla pettynyt mun omaan lapseeni, joka täydentää tätä porukkaa juuri oikealla tavalla erityisyytensä vuoksi. Ja kyllä, mä olen itselleni rehellinen. En millään osaisi kuvitellakkaan Piippistä joksikin toiseksi. Näin pitikin tapahtua. Uskallan myös väittää, että blogini ei ole pelkkää hehkutusta vaan kerron asioista hyvinkin eri äänensävyyn, päivästä riippuen.

En ole tuntenut Piippiksestä pettymystä  kun ihan pienen hetken ajan syntymän jälkeen, niiden tuhansien muiden tuntemuksien ohella. Se lienee luonnollista, mutta se tunne katosi todella pian ja nyt sen ihan hävettää ääneen sanoa. Tyttö on maailman paras asennekasvattaja omille sisaruksilleen ja kaikille läheisillensä. Blogini kautta myös muille ihmisille, niin ainakin toivoisin.

Erityisyys ei ole pelottavaa. Se on rikkautta ja siitä voi oppia niin tosi paljon!