Terkkuja vällyjen alta! Tänä vuonna helmikuisen arjen pysäytti flunssapöpö, joka iski poikkeuksellisesti ensimmäisenä minuun. Nyt ei auta kuin rukoilla ja toivoa, ettei tämä samainen pöpönen pilaa pienten ihmisten maanantaina alkavaa hiihtolomaa saatikka tartu syöpää sairastavaan mummiin..! 

Vähän turhan pitkäksi venähti tauko edellisen ja tämänpäiväisen postauksen välissä, mutta kovasti on kiirettä pitänyt ja kaikki pimeys sekä synkkyys ulkona, ympättynä elämän muihin koukeroihin, ovat verottaneet kirjoitusinnokkuudesta. Tuntuu, että elän jatkuvasti huonon omantunnon sekä väsymyksen vallassa. Pienin itkee usein kun teen lähtöä töihin, ja totuttelee vielä omalta osaltansa tähän meidän uuteen arkeen nyt kun äiti on aloittanut kokopäiväisen työnteon. Kun shoppailen kauppakeskuksissa asiakkaiden kanssa tai juoksen toisen ipanan perässä Hop lopissa, tunnen usein piston sydämessäni - "omat lapset haluaisivat tänne myös kanssani kovasti". En nyt osaa sanoittaa näitä ristiriitaisia tuntemuksiani kunnolla, mutta ehkä jotakuinkin saitte kiinni siitä mitä tarkoitan. 

Viime aikoina olen tuntenut stressaavani paljon ja siksi kai tämä pöpökin kroppani herkästi haltuunsa otti. Huomaan olevani pelokkaampi kuin ennen. Luotto sekä usko tulevaan horjuu, kun viime aikoina on tapahtunut niin paljon yllättäviä ja kamalia asioita. Olen menettänyt kaksi tärkeää miestä elämästäni ja pettynytkin liian monta kertaa muutaman muun asian tiimoilta. En kestä pieniäkään vastoinkäymisiä ja jään junnaamaan helposti negatiivisiin tekijöihin. Suru on päivittäin vielä läsnä ja esimerkiksi lasten koulunkäyntiin liittyviä mureheita puidaan edelleen iltapalapöydän ääressä. 

Ekaluokkalaisemme koulussa on nyt muutama tyyppi, jotka kohtelevat toisia kehnosti. Tämä harmittaa meidän erittäin herkkää poikaa harva se ilta ja saa tietysti tämän leijonaemonkin kovasti surulliseksi. Mietin usein iltaisin nukkumaan käydessäni, että miten minun äitinä tulisi näissä tilanteissa toimia, jotten toiminnallani tai toimimattomuudellani aiheuttaisi enempää huolta omalleni. Loppujenlopuksi tällaisten asioiden käsitteleminen ei ole niin mustavalkoista kuin moni voisi kuvitella. Sen tietää sitten, kun omalle kohdalle kolahtaa. Toivon sydämestäni tietysti että mahdollisimman moni välttyy näiltä tällaisilta. Ja toivon ihan rehellisesti myös sitä, että oma poikani oppisi suodattamaan tällaisia juttuja hieman. Elämässä kun joutuu kohtaamaan tällaista hamaan loppuun asti aina silloin tällöin. 

Muuten lasten koulujutut sujuvat oikein kivasti. Hyviä kavereita on paljon ja oppitunnit on kuulemma kivoja. Pieninkin on nyt sitten vihdoin ja viimein ilmoitettu syksyllä alkavaan eskariin. Ihan hassuahan tämä on, mutta uskottava se nyt vaan on. 

Ettei menisi liian melankoliseksi taas tämä teksti, niin kerronpas teille vähän meidän viime viikonloppuisesta minireissusta. Normaalisti perinteinen Naantalin sekä Turun road trip ajoittuu kesälomille, mutta nyt päätimme poikkeuksellisesti tehdä "talvisen" pyrähdyksen Armon laaksoon perhetuttua moikkaamaan.

Varasin Naantalin vanhasta kaupungista suloisen puutalomajoituksen (Rakkaudenpolun varrelta) meidän jengille ja eipä ollut riemulla rajaa, kun paikanpäälle saavuimme! Pienin oli pakannut laukkunsa jo viikkoa etukäteen ja reissua totta vie oli odotettu! 

 Yläkerrassa odotti ihana nukkumasoppi leluineen ja niin kuin arvata saattaa, oli tämä pikkuväen mielestä majapaikkamme ihanin juttu. Tästä kyllä iso kiitos majoituksen järjestäneelle taholle! Kun lapset viihtyvät, koko perhe mitä todennäköisimmin viihtyy. 

Lähdettiin reissuun sillä asenteella, että mennään fiilispohjalta ja tehdään mitä huvittaa. Lopulta päädyimme kuitenkin viettämään suurimman osan ajasta ihanassa mökissä lasten toiveruokaa kokaten ja puusaunan löylyissä saunoen - bonuksena sade, joka ropisi kattoon ihanasti. Olla möllötettiin ja unohdettiin kello sekä arkiset aikataulut. 

"Iti iti täällä taunatta on tulipalo!", 

huusi Piippis bongatessaan räiskyvän tulen saunan pesässä. 

Paljon saimme tämän(kin) reissun aikana nauraa lasten jutuille. Halusivat mm, kuvata ensimmäisen Tube-videonsa, jossa maistelivat karkkiuutuuksia  (Elina ja Sofia on nyt kova juttu). Nauroin vedet silmissä kun tuota videota kuvasin! Katsotaan josko ehkä tulevien päivien aikana laittaisin sen ihan julkiseksi muillekin - lapset haluaisivat sitä kovasti kyllä, mutta itse vielä sulattelen asiaa..

Sunnuntaina tankattiin isot ja pienet masut kunnon pastapläjäyksillä ennen kotiinlähtöä. "Hasta la pasta"- vahva suositus Naantalin vanhassa kaupungissa! Ipanatkin viihtyivät bilispöydän äärellä sangen kivasti ja kaikille löytyi listalta mieluisa ruokavaihtoehto.

 Haaveilen edelleen maallemuuttosta. Tällä hetkellä en näe sille oikeastaan mitään muita esteitä, kuin lasten koulut ja kaverit täällä Keravalla. Yövuoroissa huomaan kuitenkin  yhä useammin eksyväni Oikotien nettisivuille bongailemaan mitä ihanampia asuinpaikkoja maaseudulta. Tulevaisuus näyttää, saanko tämän haaveen toteutettua vielä joskus. 

Nyt poukkoilee aiheet taas siihen malliin, että lienee hyvä hetki lopetella tältä erää. Ulkona paistaa aurinko - kevät tulee! Uskon että blogissakin tunnelmat muuttuvat etenevän kevään myötä hieman positiivisemmiksi ja kuvat valoisammaksi. Olemme startanneet ensimmäisen ulkomaanreissun suunnittelun ja tarkoitus olisi lähteä kesän alussa kokeilemaan, miten tällä porukalla onnistuu lentäminen sekä muut jännittävät uudet jutut.. Näistä lisää myöhemmin. 

Nyt kun sairastan, on mulla loppuviikko aikaa keskittyä kirjoittelemiseen. Tälle viikolle lupaan vielä toisen postauksen, jossa keskityn tarkemmin pitkästä-aikaa erityislapsiperhe-teemaan. 

Pysykäähän terveenä, se on paljon kivempaa! 

 H:n viimeisellä lomaviikolla päätimme ihan ex tempore etsiä vuokra-asuntoauton käyttöömme, ja lähteä kruisailemaan kohti Nådens dalia - perinteitä vaalien. Työvuoroni vuoksi pääsimme reissunpäälle vasta iltasella, mutta eipä se kesälomalla niin nökönuukaa ole ja lapset varsinkin nauttivat suunnattomasti pimenevästä illasta tien päällä. 

Rescue-vahvistuksemme Salli oli ollut matkan alkaessa meillä vasta viikon verran ja täytyy myöntää, että alkuun kahden koiran sekä kolmen lapsen kanssa matkustaminen jännitti aikasta isosti allekirjoittanutta, sekä hänen siippaansa. 

Kaikki sujui lopulta kuitenkin ihan super kivasti, ja koiratkin nauttivat silminnähden tiiviistä yhdessäolosta sekä vaihtuvista maisemista kera merituulen. Aika-ajoin oli hieman vaikeaa pitää haukkuja ohjaamon ulkopuolella, mutta pitkän matkan ajossa rauhoittuivat kuitenkin nopeasti unosillensa.

Ensimmäiseksi yöksi ajelimme hetken mielijohteesta Tammisaareen, ja parkkeerasimme auton ilmaiseen puskaparkkiin meren rantaan. Lapset uinahtivat välittömästi omaan viihtyisään pesäänsä, ja aika pian uni tavoitti myös meidät parvella katonrajassa kiikkuvat vanhemmat. 

Niin jännittävää!

 Jossain vaiheessa yötä oli pienin päässyt kiipeämään tikkaita pitkin meidän väliin, mutta onneksi mitään vahinkoa ei tuossa hetkessä kuitenkaan päässyt tapahtumaan. 

 Illalla pimeässä parkkiin pysähtyessämme emme juurikaan tienneet, minkälaisissa maisemissa ensimmäisen yömme vietämmekään. Aamulla näkymä ikkunasta oli enemmän kuin positiivinen.

Herättyämme söimme merelliset karavaanariaamiaiset reissuautossamme, pissatimme koirat ja jatkoimme road trippiämme kohti Fiskaria. Olen itse aina halunnut käydä tuossa kyseisessä paikassa - siispä nyt hetki oli oikea. Voi mikä suloinen ilmestys tuo kylänen olikaan! Suosittelen lämpimästi ihan kaikille! Oli puistoja, ravintoloita ja paljon kaunista katseltavaa ympärillä. Iso bonus koiraystävällisistä kahviloista! Ottimme itsekin hurtat mukaan ihastelemaan ruukin lähimaastoja ja piipahdimme yhdessä myös lounaalla aurinkoisella terassilla. Hienosti osasivat käyttäytyä, nuo meidän karvaisetkin muruset.

Fiskarista olikin aika lähteä köröttelemään kohti aina-niin-aurinkoista (ja sehän muuten monen vuoden kokemuksella ihan oikeasti on) Naantalia. Olin jo edellisenä iltana varannut asuntoautopaikan Naantali Campingistä ja meillä kävi kyllä aivan mahtava tuuri, sillä tuo valitsemani parkkiruutu numero 48 (47 oli jo varattu) sijaitsi suoraan merinäköalapaikalla. 

Kotimatkalla piipahdimme Kasvihuoneilmiössä Vanhan Turuntien varrella, ja saimme siellä kulumaan vartin jos toisenkin. 

"Minä olen kuningas!", huudahti hänen korkeutensa löytäessään valtaistuimen myymälän perältä.  

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!