Olipahan kesä! Juuri kun luulin ettei elämä rankemmin voisi koulia, tirvaisi se jälleen suoraan nekkuun palauttaen minut hyvin pieneksi maanpinnalle. Menetimme rakkaan ystävän loppukesän sateen sekä auringon saattelemana syöpätaistelulle. Vietimme viikko sitten hautajaiset, enkä vieläkään ymmärrä miksi niin piti tapahtua?! On vaikea hyväksyä tätä kaikkea. Kaikkea tätä suurta menetystä ja surua. 

Kaiken tämän lisäksi jouduin jättämään paljon tuon jälkeenkin. Tipahdin pisteeseen, jonka tarkoitusperää sekä syvintä olemusta pohdin edelleen. Luulin kaiken olevan pitkästä aikaa balanssissa, mutta vain pienen tovin sain tuosta onnentunteesta nauttia. Surua toisensa jälkeen. Miten tässä nyt taas näin kävi? Jätin paljon taakseni, koska en muutakaan enää voinut.

Vaan palataanpa vielä hetkeksi kesään.

Sinä päivänä kun ystävä lähti, pakkasimme auton ja reissasimme Mäntyharjulle. Olen siellä viettänyt lapsuuteni kauneimmat hetket. Isän kanssa kalastellen. Rakkaiden kanssa saunoen. Lapsuudenystävän sekä serkkujen kanssa teltassa kylki kylkeä vasten tuhisten. Sukulaisten kanssa laulellen. Huussimatkalla peläten. Ristikoita ratkoen - käpyjen rummuttaessa kattoon taivaan myrskytessä. Tulevaa aviopuolisoani pussaillen ja sekä isääni että H:ta komentaen : "Ette todellakaan mene ulos ukkosta uhmaamaan! " . Aamulla silmät auki saatuani kirkkaaseen rantaveteen pulahtaen.

Meni 10 vuotta, kunnes palasin perheeni kanssa rakkaalle metsästysmajalle. Saavuimme paikanpäälle loppukesän illan hämärtyessä. Taivas oli kaunein ikinä. Siellä oli isä ja siellä oli ystävä. Viimeisin saman päivän aikana poisnukkuneena. Kaikki oli niin ilmiselvää.

Siinä hetkessä oli myös niin kovin ristiriitainen olo. Olin onnellinen mutta samalla sydän vereslihalla. Pitkän viikonlopun ajan koin kuitenkin olevani eheämpi kuin vuosiin. Koko kesän töitä tehneenä sain muutaman kallisarvoisen päivän verran olla vain omilleni. Kuuntelin Topi Sorsakoskea - ihan niinkuin 20 vuotta sitten vanhempien kanssa järvenrantakalliolla. Ensimmäisenä aamuna katselin onnellisia rakkaita rannassa. Siellä olin itsekin lapsena onnellisin. Itkin ikävää. Kyseenalaistin elämää. Siihen paikkaan halusin jäädä. Ja sinne edelleen haluaisin hetki toisensa jälkeen palata.

Päätimme että tästedes asetumme viikoksi tuonne kauneimpaan niemennotkoon joka kesä - yhtälailla kun itsekin lapsuudessa rakkaiden kanssa tein. Siellä on onni. Siellä on rauha. Varasimme avainten luovutuksen yhteydessä seuraavan kesän päivämme.

Nyt on alkanut arki. Tosi erilainen kuin vuosi sitten. Perheessämme on kakkonen, kolmonen ja eskarilainen. Ovat niin reippaita. Olen niin ylpeä jokaisesta kolmesta! Saavat kehuja, enkä sitä hetkeäkään kyseenalaista. H tekee suurimman osan työstään edelleen etänä ja minä etsin jälleen kerran paikkaani. En tiedä mistä sen löydän, mutta tiedän että näiden neljän (+kahden karvaisen) luona on mun onneni just nyt.

Kun kotiuduin muutama päivä sitten viimeisestä yövuorosta silmät sumeana, ehdin murehtia pari tuntia kunnes vastaanotin puhelimeeni viestin:"kuulin että olet taas valmis tekemään keikkaa, pääsisitkö iltavuoroon? “. Jouduin siinä kohtaa kieltäytymään mutta tajusin myös että elämä kantaa. Minä kyllä kelpaan. 

Toivon terveitä päiviä teille jokaiselle!  Me olemme piipahtaneet jo korona drive in:ssä ja lapset selvisivät siitä hienosti. W taisteli urheasti koko testin ajan vaikka ikävältä tuntuikin. Pikku H itki ennakkoon, mutta äidin avustuksella saatiin toimenpide hienosti päätökseen. Piippis yökki jo testaajan nähdessään muutamaan otteeseen, mutta itse testauksen aikana ei ilmekään värähtänyt. Lopputulemana - perus kausiflunssa. 

Matkasimme aamulla fudisturnaukseen tänne itään ja olen onnellisempi kuin aikoihin. Kuuntelimme autossa perinteisesti hetken aikaa repeatilla Ellinooraa ja sen jälkeen muita kestosuosikkeja. Eka pelipäivä onnistui upeasti ja pojat nappasivat kolme voittoa kotiin. Hienosti! Nyt nautitaan jälleen kerran syyskuun lämpöisistä päivistä sekä vuokramökistä. Siitä lisää myöhemmin. 

Hyvää huomista synttäriä rakas isä sinne tähtösiin! Ei sellaista päivää , ettäkö en sinua ajattelisi. Sellaista ei enää tule. Elät rakkaittesi sydämissä, muistoissa sekä ajatuksissa - joka hetkessä. 

Pienin lapsenlapsistasi ei tänään ollut halukas tulemaan haudalle, mutta hetken suostuttelun jälkeen saimme hänet mukaan. Kotiin palatessamme selvisi, että hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin haudan äärellä ja sanoitti ääneen olevansa helpottunut että niin ei tapahtunut. Juttelimme siinä sitten aiheesta tovin. Isoveli kertoi siskolle, että siinä ei ole mitään pahaa vaikka haudalla vähän itkettäisikin. Me muut tietenkin komppasimme.

Juhlapäiväsi kunniaksi halusimme isä laittaa leposijasi kauniiksi. "Minua niin itkettää, on kova ikävä pappaa!", sanoi Piippis autolle takaisin kävellessämme. Tämän jälkeen lähetti lentosuukot taivaalla tuikkivalle tähdelle ja huikkasi "Rakastan sinua pappa!". Sinä pappa varmasti otit hymyillen ne suukot vastaan. 

Auton luona olin kuulevinani pöllön huhuilua. Hautausmaa oli hiljainen ja me olimme ainoat paikalla olevat. 

On niin iso ikävä sua. Silti mulla on hyvä olla - koska sulla on hyvä olla. Katsoin tänään kaunista äitiä lohenpunaisessa toppatakissaan ja mietin taas hetken teidän kahden koko eliniän kestänyttä yhteistä taivalta. Sinut voi melkein nähdä siinä äidin vieressä edelleen. Et sinä hänen luotansa pois ole mennyt. Kaksin kuljette.

Pian matkaan pohjanmaalle saattelemaan isosiskosi luoksesi. Jätän muun perheen kotiin. 

Liikaa kyyneleitä pikkuväelle vastaanotettavaksi näin lyhyellä aikavälillä. 

Suru ja kaipaus tulee näkymään täällä blogissakin vielä aika-ajoin, minun on sille annettava aikaani ja tilaa. Töissä en ehdi miettimään mutta huomaankin, että vapaapäivät menevät edelleen enemmän tai vähemmän kyynelehtiessä. 

Onneksi huomennakin saan rauhassa kotona muistella, kiittää, itkeä ja nauraa. Täyttäisit 68-vuotta. Saisinpa halata.

"Äiti, mä en halua mennä vielä taivaaseen.."

Näin totesi pieni suuri seitsenvuotiaani muutama päivä taaksepäin, kun matkasimme lääkäriin koko porukan voimin. Katsoimme H:n kanssa kauhistuneena toisiamme, mutta totesimme rauhallisesti että sellaisia on tässä vaiheessa turha pelätä. Kukaan meistä ei ole sinne vielä menossakaan.. 

Tilanne oli omituinen siksi, koska emme olleet aiheesta keskustelleet tuona päivänä. Toki olemme vanhempina pistäneet merkille sen, että aihe on ollut pinnalla kovasti ja esimerkiksi eilen pienimmäinen ilmoitti minulle yhtäkkiä, että "Äiti sitten kun sä kuolet ja tuut takaisin, niin susta tulee pöllö". Vaiana-elokuva on toiminut loistavana jeesinä siinä, miten selittää lapsille kuolemaa ja vastata lasten kysymyksiin teemaan liittyen. Tuossa elokuvassahan Vaianan mummi palaa maan päälle rauskuna, joka on hänen voimaeläimensä. Tämä kyseinen piirretty on toisaalta varmasti myös omalla tavallaan saanut pienten ihmisten ajatukset pyörimään kuolemaan liittyvissä aiheissa enemmän.

Upea kohtaus. Kylmikset jokikinen kerta.

 Muistan itse hyvin selkeästi lapsuuden kuolemanpelon hetket - ne olivat välillä hyvinkin voimakkaita ja ahdistavia!  Muistan jopa muutaman sellaisen tilanteen, kun otin vanhempieni kanssa asian puheeksi lauantai-saunan jälkeen, olotilani ollessa niin kamala. Tuskaisinta näistä tilanteista teki se, että usein nuo pelot valtasivat minut ollessani onnellisimmillani - niissä hetkissä kun kaikki oli tosi tosi hyvin. Edelleenkin niin tapahtuu aina silloin tällöin.

Minun kanssani näistä asioista aikanaan kyllä juteltiin hyvin avoimesti ja olen omienikin kanssa ottanut myös sellaisen käytännön, että kuolemasta höpötellään aina tarpeen niin vaatiessa - ja tietysti mahdollisimman rehellisesti. Kokemuksesta tiedän, että jos lapsi on luonteeltaan herkkä, voi tällaiset keskustelut aiheuttaa päänvaivaa pitkäksikin aikaa ja siksi koen, että pieni keventäminen on vielä toistaiseksi ihan paikallaan. Poistumme maan päältä, mutta kurkimme pilven reunalta tai palaamme nyt sitten vaikkapa lempparieläimenä takaisin - vähän niin kuin Vaianan mummokin. En halua että pieni ipana joutuu jäädä junnammaan sellaisiin ajatuksiin liiaksi, joihin me "isotkaan" emme tiedä oikeaa vastausta. Olisi kaikista parasta, jos pystyisi omiin lapsiinsa istuttamaan ajatuksen kuoleman luonnollisuudesta. Toisaalta onhan meidän aikuistenkin hieman vaikea aiheeseen suhtautua sillä tavalla - minun ainakin aika-ajoin. Vaikka lasteni myötä omat kuolemanpelkoni ovat rauhoittuneet ja muuttaneet valtavasti muotoaan, kyllä silti joskus yön pimeinä tunteina unta odotellessani jään junnaamaan ikäviin fiiliksiin aiheen tiimoilta.

Vuosi sitten jouduimme jättämään hyvästit rakkaistakin rakkaimalle Taiga-koiralle, ja pienten ihmisten ikävä pulpahtaa edelleen melkeinpä päivittäin pintaan mitä yllättävimmissä hetkissä. Se on hyvin liikuttavaa ja jokakerta kun joku mukeloista ilmoittaa kaipauksestansa ääneen, kostuvat myös meidän vanhempien silmäkulmat. Meilläkin on iso iksu.

Lapsen henkisen kasvun kannalta koen nämä hetket erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi. Luopuminen kuuluu olennaisena osana elämään ja ikävä on luonnollinen tuntemus. Kyyneleet ovat sallittuja sekä tervetulleita, ja niillä on oma tarkoituksensa.

Miksi kirjoitin tästä nyt? No siksi koska on sangen hassua huomata, että näinkin synkkä aihe saa joskus erityislapsen äidin onnelliseksi. Ja että miksikö saa? Koska tajusin sen, kuinka "normaalisti" Piippiksen ajatusmaailma kehittyy tämänkin kasvun vaiheen saralla. Piipis on 7-vuotias ja 7-vuotiaat pohtivat myös näitä vähän ikävämpiäkin juttuja jo ääneen.

No mutta se siitä. 

Eilen ehdittiin nautiskella ihanasta syyssäästä tovi koko perheen kesken. Kävelimme pellolla ja ihmettelimme ilmassa leijuvia haituloita. Aurinko lämmitti ja askel oli hetken aikaa kepeä. Kotiin päästyämme, alkoi äiskäparan lihaksia kolottamaan ikävästi ja niinhän siinä sitten kävi, että kuume nousi minullekin. Kyllä on ollut aikamoinen tauti tämä ja ehkäpä tämä kaksiviikkoinen kituminen eskaloituu nyt tähän kuumepiikkiin minunkin kohdallani.

 Olen yrittänyt levätä mahdollisimman paljon, mutta onhan se kieltämättä hieman hankalaa kun isäntä on töissä ja ipanat tarvitsevat palveluitansa. Tänään kun ruoan jälkeen kellahdin sängylle hetkeksi, tuli pienin kysymään multa tomerana: 

"Miks sä vaan kokoajan istut siinä, etkä mee tekemään kotitöitä?!"

 

 No joo mutta sellaisia ajatuksia tänään. H tuli töistä kotiin ja vetäisen nyt viltin korviin. Voimia kaikille vertaistovereille, jotka potevat tätä samaa syyspöpöä siellä ruutujen toisella puolella. Nyt tuntuu kovasti olevan moista liikenteessä ja se on tylsää! 

 On tämä ollut hurjan raskas kaksiviikkoinen. Taiga on piipahtanut useaan otteeseen unissa ja yhä edelleen saattaa jätskin jämät tai kurkun kantapala lentää lattialle, ennen kuin sitten suru ja todellisuus valtaa mielen. 

Tänään sain viestin puhelimeeni, että Taigan uurna on saapunut eläinlääkäriasemalle, ja että se on noudettavissa sieltä. Etsimme lasten kanssa kuviemme seasta muutaman otoksen rakkaasta haukusta, ja minä kiipesin nuo kuvat valmiiksi takan päälle odottamaan. Yllätyksekseni huomasin, että H oli laittanut sinne jo Taigan kaulapannan myös. Pitelin tuota pantaa hetken aikaa hyppysissäni ja tirautin kyyneleen jos toisenkin. 

Kun H kantoi sylissään tuon kauniin valkean uurnan sisään, minut valtasi suuri rauha ja levollinen olotila. Nyt meidän perheemme on taas kokonainen!

Ajatuksenamme oli joskus, että hautaamme rakkaan karvaisen perheenjäsenemme

 Pukaron sukutilalle, sitten kun aika koittaa. Taiga viihtyi kyseisessä paikassa kovasti ja olenhan hänet naapuripitäjästä Lapinjärveltä aikanaan hakenutkin. Yhteisen taipaleemme loppumetreillä mulle tuli kuitenkin vahva tunne siitä, että haluan koirani olevan perheensä lähellä kuoleman jälkeenkin  - teimme siis lopullisen (ja aika kalliin) päätöksen tuhkaamisesta. Tämä on päätös, jota en koskaan tule katumaan. Sen tiedän. 

Lapset pettyivät silminnähden, kun Taiga ei tullutkaan kotiin sellaisena kuin mitä he ajattelivat. Vaikka kuinka tilannetta olemme yrittäneet selittää, on se vaikea pienen ihmisen ymmärtää. Juttelimme tänään asiasta pitkään ja kun näkivät tuon uurnan, niin minusta tuntuu että todellisuus aukeni myös heille hieman realistisemmin. 

Kerroimme, että ikiuneen nukahtamisen jälkeen Taiga muuttui lämmöksi, savuksi ja energiaksi ilmaan. Ja että tuossa valkoisessa ruukussa on se, mitä Taigasta jäi tänne maan päälle. Taiga elää meidän muistoissamme ja katselee meidän touhuja tuolta takan päältä sekä myös pilven reunalta.

Tämä oli meidän keinomme selvitä ja selittää lapsille tämä vaikea vaihe elämässämme. Uskon, että selvisimme ihan hyvin kuitenkin.

"Me mennään kirjastoon. Äiti jää tänne Taigan kanssa"

"Äiti, aika harmi että se Taiga jo kuoli. Mutta oli aika kiva saada se tänne takas!"

-Pikku W