"Keski-ikä tarkoittaa ihmisen ikäkautta nuoruuden ja vanhuuden välissä". 

Ajatella. Olen saavuttanut elämässäni sen pisteen, että voin kutsua itseäni jo keski-ikääntyväksi naiseksi! Kuluneet 7 vuotta ovat olleet elämässäni kaikista suloisinta aikaa, sillä niiden vuosien aikana olen saanut kasvaa äidiksi. Toki nämä vuodet ovat tuoneet kasvoilleni muutaman ylimääräisen uurteen tai vähintäänkin "naururypyn", mutta jokainen "viiva" (niinkun omat lapset sanoo) on tuon timanttisen jälkikasvun arvoinen. Se on loppupeleissä pieni hinta, kun vaan löytyy oikeanlaista asennetta eikö niin?

Tänään ajattelin jakaa teille hieman ajatuksia omaan ulkonäkööni ja itseeni liittyen.

Koko ikäni olen saanut kuulla näyttäväni ikäistäni nuoremmalta mutta näin keski-iän kynnyksellä nuo kommentit ovat muuttuneet jo pääsääntöisesti ihan positiiviseksi mun korvissani. Teininä luonnollisesti vihasin kun ikääni kyseenalaistettiin ja kyllä se edelleenkin joskus harmittaa kun samaa asiaa hoetaan. "Joo joo tiedän jo.." Runkoni on 156 cm:n pituinen. Jalkani on kokoa 35. En saa luovuttaa verta, koska olen liian kevyt. Olen siis kaikinpuolin aikamoinen sintti, vaikkakaan mikään laiheliini en missän nimessä ole eikä vatsani ole litteää nähnytkään.

Mitä siis keski-ikääntyvä Agu sanoisi 18-vuotiaalle itselleen? 

"Älä turhaan hukkaa energiaasi siihen, että olet epävarma itsestäsi tai ulkonäöstäsi. Tulet löytämään miehen, joka pitää pientä kokoasi vahvuutena ja yhteisten vuosien aikana tulet itsekin valjastamaan tuon lyhyen runkosi vain sekä ainoastaan positiiviseksi seikaksi. Usko tai älä, korkkarit vaihtuvat vielä Converseihin ja kesät tepsuttelet miellyttävästi ballerinat jalassa.  Vielä tulee se päivä, kun huomaat löytäneesi itsevarmuuden ja se tekee elämästäsi asteen verran helpompaa. Tulee se päivä kun et pilaa parisuhdettasi turhanpäiväisellä mustasukkaisuudella vaan uskot ja luotat olevasi tarpeeksi hyvä ja kaunis rakkaimmallesi.

Ja hei sinä nuori Agu, jonain päivänä sinä istahdat kuvaajan eteen orastavine uurteinesi ja julkaiset nuo kuvat tuhansille lukijoille vapaaehtoisesti - usko tai älä. Kollageeni hupenee mutta asenteesi vahvistuu."

Astuin tosiaan muutama viikko sitten isosti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja istahdin valokuvaajan kameran eteen. Tarja Sirkiä työstää kuvasarjaa keski-iän kynnyksellä olevista naisista ja näissä kuvissa ei tosiaan liiaksi ole photoshoppia käytetty. Siihen nähden että en todellakaan tunne oloani miellyttäväksi kuvattavana ollessani, nämä kaksi kuvaa ovat mielestäni ihan julkaisukelpoisia.

Nyt minä todella vasta ymmärrän mitä tarkoitetaan voimaannuttavalla kuvalla. On hyvin vapauttavaa nähdä itsensä toisen ihmisen näkökulmasta, luonnollisena ja ilman turhanpäiväisiä filttereitä tai kuvanmuokkauksia. Näiden kuvien myötä kehittelinkin itselleni haasteen, jota aion jatkossa noudattaa sinnikkäästi. Tulen julkaisemaan blogissani vähintään kerran kuukaudessa kuvan itsestäni mahdollisimman luonnollisessa lookissa - ilman filttereitä. Tämä ihan vain itselleni, sillä haluan vielä joskus oppia olemaan oikeasti luonteva kameran edessä.

Mutta mitä siis ajattelen ikääntymisestä? Ikääntymisessä on rutkasti hyviä sekä kauniita puolia. En osaa pelätä sitä nyt. Onni ei ole uurteista kiinni. Onni tulee kaikesta siitä, mitä olet elämässäsi saavuttanut ja siitä oletko tyytyväinen omiin suorituksiisi. Onni syntyy läheisten ja rakkaiden läsnäolosta. Onni kumpuaa sisäpuolelta.

 Haluan esimerkkinä nyt kertoa maanantain Power Parkin reissusta sen, että vaikka ympärillämme pyöri koko ajan super upeita ja nuoria pitkiä missikandidaatteja niin yllätyin päivän päätteeksi siitä, miten sujut olin tuon asian ja itseni kanssa. En kokenut oloani epämiellyttäväksi niin kuin ehkä olisi voinut tapahtua 20-vuotiaalle Agulle. Kuluneet 10 vuotta on totta vie tuonut mulle roppakaupalla itsevarmuutta ja se tuntuu järkyttävän hyvältä tajuta nyt. Olen myös kiitollinen ihanalle siipalle, joka varmasti on omalta osaltaan vahvistanut näitä tuntemuksia minussa. Kiitos siis rakas H, että olet ollut mukana tässä tärkeässä kasvuprosessissani. 

Haluan tähän loppuun esittää kainon pyynnön kaikille ihanille naisille: Ei tuijotella niitä numeroita liiaksi! Olemme kaikki upeita juuri tänään.

Mulla on ollut tapana kirjoitella vuoden viimeisinä päivinä jonkin sortin uuden vuoden postaus ja tästä perinteestä en ajatellut lipsua tänäkään vuonna. Kirjoittelin ajatuksiani tänään ylös muistivihkooni ja vaikkakin koen tässä hetkessä olevani pääsääntöisesti onnellinen ja olotilaltani muutenkin levollinen, jouduin harmikseni kuitenkin huomaamaan huolen näyttelevän valitettavan suurta roolia tämänhetkisissä tunnelmissani.

Ollakseni nyt ihan rehellinen niin on pakko todeta, että en juurikaan jää kaipaamaan kulunutta vuotta. Toki on paljon tapahtunut iloisia ja onnellisia asioita, mutta vuoteen 2017 on liittynyt myös liikaa huolta ja surua.

 Alkuvuodesta reissasimme pohjanmaalle saattelemaan rakkaan isomummon viimeiselle matkalle ja vuosi starttasi luopumisen merkeissä. Kesä meni mukavasti ja muutaman kivan road tripinkin pääsimme lasten kanssa tekemään. Loppukesän streptokokki ja koko perheen antibioottirumba latisti vähän tunnelmaa, mutta yhdellä kierroksella onneksi selvittiin. Pian tämän jälkeen tuli aika saatella rakas 12-vuotias karvakaveri viimeiselle matkallensa  - siitä en ole vieläkään toipunut kunnolla. 

Piippis aloitti eskarin ja syyslukukausi hurahti vähän ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä sairastelimme enemmän tai vähemmän koko syksyn. Neitokaisella on ihanat hoitajat ja kivoja kavereita koulussa, mutta sopeutumisvaikeuksia on ollut (mm.ääniyliherkkyyttä). Viime viikolla tytsy onneksemme kyllä juoksi äitin syliin iloisena eskaripäivien jälkeen, ja hyvillä mielin aloittelimmekin yhdessä ansaitun joululoman. 

Syksyllä mulla starttasi opiskelut yhden vuorokauden varoitusajalla ja tämä onkin nyt yksi niistä asioista, josta voin ihan rehellisesti olla ylpeä ja kiitollinen. Suoritin 2 kk:n aikana Kasvun ohjauksen sekä tukemisen osion lähihoitajan opinnoistani, vaikka en rehellisesti siihen uskonut koulun alkaessa -olenhan luovuttanut aikaisemminkin. Tammikuussa alkaa Hoidon ja huolenpidon- jakso ja odotan sitä kovasti.

Tutkintoviikolla tipahti sitten tämä viimeinen pommi läheisen vakavasta sairaudesta. Siitäkin huolimatta raahasin itseni työpaikalle ja vetäisin suunnitellun joulukalenterin itsenäisesti ipanoille. Elin tovin jonkinlaisessa usvassa ja nyt kun hoidot huomenna alkavat, olen tilanteen vasta kunnolla tajunnut. Tai no okei, tirahti mulla itku näyttöarvioinnissa jo kun kaikki stressi laukesi ja petyin valtavasti koska sain "vaan" hyvän tavoittelemani kiitettävän sijasta. Oppiappa joskus olemaan itsellensä armollinen..

Vaikka tiedän meidän perheen handlaavan sekä voittavan tämän haasteen rakkauden ja välittämisen voimin, se kuitenkin muuttaa kaikkea merkittävästi. Äitini on hoitanut kahta nuorimmaista ipanaa H:n aamuvuoroviikoilla ja nyt se ei ole enää mahdollista. Hoitojen aikana vastustuskyky on nollassa ja meidän tautihistoriaa tarkastellen tilanne ei salli lasten läsnäoloa isovanhempien luona. Onhan ne viheliäiset ja pahimmat norokuukaudet vasta edessä.

Nyt onkin siis tehtävä täysin uudenlaisia suunnitelmia mutta vielä emme osaa sanoa, minkälaisia ne ovat. 

Vaikka tämän postauksen alku nyt oli sävyltänsä vähän harmaa, en aio todellakaan heittää pyyhettä kehään. Nyt on aika taistella ja näyttää, että vaikka näitä vastoinkäymisiä meillä tuntuu riittävän niin eteenpäin mennään suuremmalla tarmolla kuin koskaan aikaisemmin - yli esteiden!

Muutamat itselleni rakkaat projektit olen nyt joutunut jäädyttämään toviksi jo opiskeluiden myötä ja nyt tilanne myös blogin suhteen on todella hiuskarvan varassa. En osaa enkä halua tehdä lopullisia päätöksiä sen suhteen vieläkään, mutta en myöskään voi luvata jaksavani panostaa kirjoittamiseen kun arki taas alkaa entistä kiireisempänä. 

Aika näyttää. 

Uskallanko toivoa vuodelta 2018 enää mitään? Kyllä uskallan! Paljon hyviä ja onnellisia asioita sekä hyvää vointia kaikille rakkaille sekä läheisilleni. Niin hassulta kun se vähän tuntuukin, olen ihan varma että tämä tuleva vuosi suo meille juurikin näitä asioita.  

Kuluneelle vuodelle haluan kaikesta huolimatta myös heittää lämpimät kiitokseni. 

Kiitos siitä, että W oppi tekemään voimistelurenkaissa bäkkärin. Kiitos jokaisesta hyvästä hetkestä rakkaiden ja lähimmäisten kanssa. Kiitos Piippiksen ihanasta hoitohenkilökunnasta ja ystävällisestä taksikuskista. Kiitos opiskelupaikasta. Kiitos suloisesta kummikoirastamme Rytistä. Kiitos aurinkoisista kesäpäivistä. Kiitos ystävien tuesta ja heidän läsnäolostaan. Kiitos Maitokahvimediasta sekä sen mukanaan tuomasta mahdollisuudesta tehdä hyviä asioita toisille ihmisille. Kiitos Brother Christmas super tärkeästä yhteistyöstä. Kiitos rohkeudesta tehdä asioita, joita en aikaisemmin ole uskaltanut tehdä. Kiitos Keski-Uudenmaan bloggaajat. Kiitos äidistä ja kiitos isästä. Kiitos kultaakin kalliimmasta parisuhdeajasta ja hotelliyöstä. Kiitos monesta uudesta kokemuksesta ja vaikuttavista kohtaamisista.

Kiitos rakkaudesta. Siskosta ja veljestä. Lasteni rakastavista isovanhemmista

Kiitos myös rakas blogi olemassaolostasi. Nyt kun olen tässä kirjoitellessani näitä kuluneen vuoden postauksia käynyt läpi, rakastan sinua taas hilppasen verran isommin ja ymmärrän läsnäolosi merkityksen. Tässä hetkessä tajusin myös sen, että onhan tämä kulunut vuosi ihan oikeasti ollutkin suht ok. Kiitos 47 palasta näistä terapiasessioista.

Haluan tähän loppuun toivottaa kaikille läheisilleni ja ystävilleni mahtavaa vuodenvaihdetta ja viimeisimpänä vaan ei todellakaan vähäisempänä teille rakkaat lukijat:

Hyvää uutta vuotta 2018! Kiitos teille!

<3