Tää bloggaaminen on ollut mulle mielettömän hyvää terapiaa. Siitä lähtien kun opin kirjoittamaan, mulla on ollut aina päiväkirja ja niihin on tullut vuosien varrella kirjoiteltua enemmän tai vähemmän. Pirpanan syntymän jälkeen oon monta kertaa päivitellyt täällä kotona kuinka pitäis nyt vaan alkaa kirjottelemaan näitä tuntemuksia ylös niin sitä kautta ne aallonpohjatkin varmaan väistyisivät pikkuhiljaa. Kyllähän niitä vielä tulee. Varmasti tässävaiheessa ihan "tavis"-lastenkin äideillä on huonot hetkensä. Uusi vauva on aina enemmän tai vähemmän mullistus mielelle ja keholle. Meidän vauvan extrakromosomi aiheuttaa sitten äidille vähän extra-aaltoja aina silloin tällöin. Niistä kyllä selvitään jokakerta ihan vaan sillä että ottaa mukelon viereen ja halii hetken aikaa. Siinä hetkessä on uskomaton voima.

Tästä bloggaamisesta on myös hyötyä jokaikiselle ihmiselle joka jollaintavalla kuuluu meidän perheen elämään. Mä kun en aina osaa kertoa, sillä hetkellä kun multa kysytään, että miltä musta ihan oikeasti tuntuu.  Niinkun olen jo monesti varmaan tehnyt selväksi sen että mulla on maailman ihanin tyttö ja Pirpana itsessään ei ole mulle ollut sairaalasta kotiinpääsyn jälkeen ongelma. Suurin ongelma on ollut se, miten itse koen ulkopuolelta tulevat reaktiot ja ennakkoluulot. Tämänkin vuoksi mulle on ollut suuri helpotus että oon saanut kirjoittaa näitä juttuja tänne. Jollaintavalla koen että meidän tehtävä Pirpanan vanhempina on nyt valistaa vähän tässä asiassa ja näyttää että Downin syndrooma ei oikeasti ole sairaus itsessään vaan se on enemmänkin "extra-mauste" ja osa persoonaa. Tyypillistä down-ihmistä ei kehityksen kannalta ole. Jokainen on oma persoonansa ihan samalla tavalla kun me taviksetkin. Jokainen on omannäköisensä ja terveydentilalta omanlaisensa. Down-ihmisen riski erinnäisille sairauksille on suurempi mutta ei itsestäänselvyys. Meidän tytöllä ei toistaiseksi esimerkiksi mitään kummempia ole ja jos tulevaisuutta on turha miettiä etukäteen. Se otetaan vastaan mitä on tullakseen. Niinhän jokaisen vanhemman täytyy tehdä.

Nyt mä taas tunnen itseni ihan supervahvaksi! Nää tuntemukset on kokoajan lisääntymään päin. Ja ihan mahtavaa huomata miten tuosta isukistakin on tullut niin uskomattoman huolehtivainen ja rakastava Pirpanan oma isi. Ylpeä omastaan. Erityisen ylpeä.

Ja niin, tänään oli suuri päivä. Tyttö sai nuo ihanaiset Converset ensimmäisen kerran jalkaansa. Isillä mustat, äidillä keltaiset ja typsykällä pinkit :)